Miltä tuntuisi olla toiselle kaikki kun ei ole edes itselle mitään?

Miltä tuntuisi olla toiselle kaikki kun ei ole edes itselle mitään?

Käyttäjä Ketunleipä aloittanut aikaan 19.11.2012 klo 00:01 kohteessa Aikuisen elämää
Käyttäjä Ketunleipä kirjoittanut 19.11.2012 klo 00:01

Elikkäs olen päälle kaksikymppinen opiskelija nainen. Asun edelleen kotona ja luulen että kyseinen asia on ainakin osasyy ongelmiini, ahdistukseeni, masennukseeni.. miksi sitä nyt kutsuisi.

Aloitin opinnot nykyisessä koulussani tänä syksynä. Minulla on siellä muutama tuttu joiden kanssa hengaan ne päivät kun jaksan kouluun raahautua. Kuitenkin koulussa ollessa itsellä on arvoton olo: en ole mitään.. muut juoksee bileissä, asuvat omillaan, jaksavat käydä töissä koulun ohella, he harrastavat, heillä on parisuhde, he menestyvät opinnoissa ja heillä on muutenkin mielenkiintoinen ja sosiaalinen elämä Itse menen kouluun (jos jaksan) ja suoritan väkipakolla koko ajan uupumusta tuntien tehtäviä ym. Tulen kotiin ja saatan olla koko illan koneella tai katsoa telkkaria. ”Parhaina” päivinä saatan mennä siskon kanssa ulos lenkille. Koulusta ei oikein tunnu tulevan mitään: en saa mitään aikaiseksi ja kaikki ponnistelu tuntuu turhalta.

Jos lähden johonkin ”ihmisten ilmoille”, on se lähinnä siskojen kanssa. Ilman heitä ei olisi tätäkään vähäistä ”elämää” mitä nyt on. Minulla on pari kaveria, toisen olen nähnyt n. 2 kuukautta sitten ja toisen näen noin puolen vuoden välein. Voiko säälittävämpää olla? Varsinaisia harrastuksia minulla ei ole, johtuen sosiaalisista pelkotiloista… sen takia en tykkää muutenkaan mennä esim. juuri koulun bileisiin. Toisaalta haluaisin vaikka kuinka, mutta en pysty. Minulla on pari harrastustakin mitkä on aina ollut haaveena mutta kun ei pysty niin ei pysty.. oikeastaan sama koskee myös kotoa muuttamista. Toisaalta tahto pois täältä ”omaan elämään” on hirveä, mutta pelko tai mikälie estää muuttamista.

Kolmas asia on miehet. En ole siis koskaan seurustellut, mikä sekin lienee aika outoa minun ikäiselleni ihmiselle. Minulla on ihan kauhea kuva itsestäni: olen lihava (olen ihan normipainoinen), ruma enkä millään lailla viehättävä tai mielenkiintoinen ihminen. Miten kukaan voisi mukamas kiinnostua minusta? Sanon itselleni etten kaipaa mitään ”säätöä” mutta pakkohan se on möntää minunkin että olisi se edes kiva saada jotain huomiota yms. vaikkei se seurusteluun johtaisikaan. Tällä hetkellä olen henkisesti niin rikki etten voisi kyllä harkitakaan poikaystävää, mutta ei kai sitä ketään halua koko elämäänsä viettää yksinkään? Kaveritkin riittäisi ainakin tällä hetkellä tässä minun tilanteessa..huoh.. ☹️

Olen nyt käynyt psykologilla ja olen myös menossa lääkäriin kyselemään mahdollisesta lääkityksestä ja mahdollisesta psykoterapian aloittamisesta. Se hiukan nyt lohduttaa että pian mahdollisesti saan jotain apua, mutta silti olo on tällä hetkellä aika toivoton.

Toivottavasti edes joku jaksoi lukea tämän loppuun saakka.. 🙂

Käyttäjä salainen55 kirjoittanut 19.11.2012 klo 11:53

Kylläpä on tuttua tekstiä, varmaan muillekin. Näin jälkikäteen elämääni muistellen niin kait olen aina ollut välillä tuossa tilassa missä sinäkin, mutta sitten taas piristynyt (jostain kumman syystä) ja hakeutunut ihmisten ilmoille, etsinyt ystäviä ja kavereita, jopa perustin perheen ja se aika olikin parasta kun oli oma perhe ja lapset sekä työ. Mutta kun elämä on tällaista että lapset lähtee maailmalle, työkin saattaa loppua ja käy niinkuin minulle että joudun varhain eläkkeelle niin sittenpä tulee ongelmia....
Tuo harrastuksiin ja vertaistukiryhmiin "raahautuminen" on minulle myös tuttu juttu, on välillä niin raskasta mennä mihinkään, mieluummin käperryn omiin oloihini. Ja varsinkin kun ei ole enää niitä "kavereita", "ystäviä" joihin ottaa yhtyettä. Se puute on minullakin etten ole enää saanut luotua yhteyttä naistuttaviin että heistä olisi tullut ystäviä, joiden kans olis kiva lähteä vaikka lenkille. Miehen kautta ei ystäväpiiri yhtään suurentunut kun mies on vielä enemmän yksin eläjä kuin minä. Eli ei se mies aina ole pelastus yksinäisyyteen.
Yksinäisyyden tunne kyllä musertaa ja saa tuntemaan arvottomaksi. Pitäisi vain uskaltaa mennä ja jutella ja alkaa jonkun kans ystäväksi, mutta kun tulee tuo tunne, etten osaa enkä kelpaa, ei minua kukaan arvosta, eikä ota oikeasti todesta (eläkkeelle joutuminen aiheutti osan alemmuuden tunteesta). Onneksi en enää kaipaa niin hirveästi ystäviä kuin silloin kun jäin ihan yksin lasten muutettua kotoa pois.

Käyttäjä Suer kirjoittanut 22.11.2012 klo 09:16

Olen tutkinut omaa masennusta ja sekavaa olotilaani. Välillä pystyn raahautumaan ihmisten ilmoille ja otan yhteyttä vanhoihin kavereihin. Välillä olen parikin kuukautta vain kotona. En nyt selvennä sen tarkemmin omaa elämääni koska se ei ole olellista. Olen vain huomannut, että jos on vuosia kärsinyt tällaisesta,ilman sitä ei pysty elämään. tarvitsee tavallaan draamaa. "Kukaan ei ota minuun yhteyttä,minä en kelpaa" Tietenkään ei ota, he aikansa ottavat etkä koskaan anna vastakaikua, ei sellaista jaksa kauaa. Sitten pääsee taas säälimään itseään, kun ei kelpaa kenellekään ja kukaan ei välitä.

Itsekin pitäisi olla yhteydessä ja tehdä asian eteen jotain. Minä tiedän, ettei se ole helppoa, olen itse paininut tämän asian kanssa kohta 13-vuotta. Mutta jos kutsu tulee jonnekin, älä kieltäydy. Se on sinun omaksi parhaaksesi. Masentuneet ihmiset ovat tuttaville, sukulaisille ja ystäville erittäin raskaita käsitellä. Sitä ei jaksa, kun toisella ei ole koskaan mikään hyvin vaikka mitä sanoisi. Tavallaan sen tietää, että kelpaa juuri tällaisena, mutta ei kuitenkaan.

Itse kävin psykologilla melkein vuoden, eikä siitä ollut mitään apua. Kaikkea kannattaa kokeilla, sieltä löytyy itselle se oikea apukeino. Oli se sitten harrastus, lemmikkieläin, mies, ystävä, ihan mikä tahansa. Minulla on usein päiviä, että haluaisin vaan nukkua ja möllöttää, mutta rakas koirani saa minut ulos ja ihmisten ilmoille.

Älä tee itsellesi mitään typerää, se kaduttaa ihan varmasti jälkeenpäin. Voimia, tiedän minkä kanssa painit.

Käyttäjä soandi kirjoittanut 15.12.2012 klo 11:28

Hei Ketunleipä!
Miten nyt menee? Oletko aloittanut terapiassa käynnin ja onko siitä ollut apua?

Minä olen reilu 20vuotias opiskelija mies ja elämäntilanteeni on hyvin samankaltainen. Minulla koulunkäynti takkuilee aikapahasti juuri samoista syistä. Itse asiassa olen parhaillaan päättämässä vaihto-opiskelu jaksoa Etelä-Koreassa, mikä ei todellakaan ole ollut mikään menestys tarina. Olen alkanut katua kokovaihtoon lähtemistä. Nyt alkaa todella masentaa kun, pitää tammikuussa lähtä selvitteleen miksi niitä opinto pisteitä ei tullutkaan niin paljon kun suunniteltiin.

Olen aika vasta tehnyt itse diagnoosin 'sosiaalisten tilanteiden pelko', tai
social phopia ja alkanut etsimään aiheesta tietoa. Helpottavaa huomata, etten ole yksin samassa tilanteessa. Esim. Youtubessa on paljon aiheeseen liittyviä videoita ja olen kokenut hyödylliseksi myös foorumit jossa tapaa ihmisiä samassa tilanteessa ympäri maailman. Esimerkkinä: socialphobiaworld(http://www.socialphobiaworld.com/ ) ( englanniksi, mutta ei varmaan ongelma.)
Tärkeintä mielestäni on muuttaa ajattelu tapaa itsestäsi. Etsiä positiivisia
asioita. Itsensä muihin vertaamista kannattaa yrittää välttää, siitä aiheutuu ainostaan
mielipahaa. Tämä ei tietenkään ole helppo tehtävä, koska ainakin itse olen niin pitkään ajatellut itsestäni aivan toisin.

Käyttäjä Ketunleipä kirjoittanut 09.01.2013 klo 23:56

soandi kirjoitti 15.12.2012 11:28

Hei Ketunleipä!
Miten nyt menee? Oletko aloittanut terapiassa käynnin ja onko siitä ollut apua?

Hei ja kiitos kysymästä! 🙂

Joulu(loma) oli ja meni ja nyt on taas tapahtunut (stressaava) paluu arkeen ja kouluun. Edelleen on ahdistusta ja kaikki tuntuu välillä tosi turhalta. Mutta onneksi on välillä parempiakin päiviä kuten tänään! Koulussa oli tänään jopa ihan mukavaa eikä tuntunut niin huonolta muihin nähden ja tunsin jopa jollain asteella kuuluvani porukkaan. Aikamoista taistelua on kuitenkin varsinkin aamuisin sängystä ylös nouseminen ja todella kovaa väsymystä koen edelleen vaikka nukun paljon ja siihen vielä päikkärit päälle.

Aloitin tuossa kuukausi sitten lääkityksen (escitalopram actavis 10 mg) ja kun kävin lääkärissä "välikäynnillä" niin vaikka huomaan että olo on hiukan tasaisempi niin päätettiin nostaa tuota määrää 10 mg:sta 15 mg:aan päivässä. Saa nyt nähdä huomaanko sitten eroa.

Psykiatriselle lekuri teki lähetteen ja sain sinne ajan, mutta siihen on vielä yli kuukausi aikaa joten täytyy nyt vain koittaa tsempata ja jaksaa käydä koulussa ilman terapiaa yms. apua ennen sitä.

Mites muilla lääkitys? Oletteko kauan syöneet ja kuinka nopeasti nuo yleensä voi lopettaa vai onko ihan yksilöllistä milloin voidaan sanoa "tervehtymisen" tapahtuneen? Mulle lääkäri suositteli että lääkitystä jatketaan joku puoli vuotta pahimpien oireiden kaikottua.

Toinen asia mitä on tullut mietittyä on koulukaverit. Arvaavatkohan he jossain vaiheessa että nyt on jotain muutakin taustalla kuin flunssaa kun poissaoloja kertyy? Itse kun olin syksyllä pitkiäkin aikoja (välillä kokonaisia viikkoja) välillä poissa niin keksin aina jotain syitä poissaoloihin, joskus olin "kuumeessa" ja toisella kertaa taas "vatsataudissa". Kyseessä on kuitenkin niin uusia tuttavuuksia etten heille vielä halua tästä "tilastani" avautua. Muutenkin masennuksestani tietää vain perhe ja yksi kaverini.

Oletteko muut kuinka avoimesti asiasta kertoneet perheelle/tuttaville/kavereille?? 😐

Tsemppiä kaikille kevääseen! Toivotaan että pian paistaa aurinko tännekin risukasaan!!! 🙂🌻