Miltä tuntuisi olla toiselle kaikki kun ei ole edes itselle mitään?
Elikkäs olen päälle kaksikymppinen opiskelija nainen. Asun edelleen kotona ja luulen että kyseinen asia on ainakin osasyy ongelmiini, ahdistukseeni, masennukseeni.. miksi sitä nyt kutsuisi.
Aloitin opinnot nykyisessä koulussani tänä syksynä. Minulla on siellä muutama tuttu joiden kanssa hengaan ne päivät kun jaksan kouluun raahautua. Kuitenkin koulussa ollessa itsellä on arvoton olo: en ole mitään.. muut juoksee bileissä, asuvat omillaan, jaksavat käydä töissä koulun ohella, he harrastavat, heillä on parisuhde, he menestyvät opinnoissa ja heillä on muutenkin mielenkiintoinen ja sosiaalinen elämä Itse menen kouluun (jos jaksan) ja suoritan väkipakolla koko ajan uupumusta tuntien tehtäviä ym. Tulen kotiin ja saatan olla koko illan koneella tai katsoa telkkaria. ”Parhaina” päivinä saatan mennä siskon kanssa ulos lenkille. Koulusta ei oikein tunnu tulevan mitään: en saa mitään aikaiseksi ja kaikki ponnistelu tuntuu turhalta.
Jos lähden johonkin ”ihmisten ilmoille”, on se lähinnä siskojen kanssa. Ilman heitä ei olisi tätäkään vähäistä ”elämää” mitä nyt on. Minulla on pari kaveria, toisen olen nähnyt n. 2 kuukautta sitten ja toisen näen noin puolen vuoden välein. Voiko säälittävämpää olla? Varsinaisia harrastuksia minulla ei ole, johtuen sosiaalisista pelkotiloista… sen takia en tykkää muutenkaan mennä esim. juuri koulun bileisiin. Toisaalta haluaisin vaikka kuinka, mutta en pysty. Minulla on pari harrastustakin mitkä on aina ollut haaveena mutta kun ei pysty niin ei pysty.. oikeastaan sama koskee myös kotoa muuttamista. Toisaalta tahto pois täältä ”omaan elämään” on hirveä, mutta pelko tai mikälie estää muuttamista.
Kolmas asia on miehet. En ole siis koskaan seurustellut, mikä sekin lienee aika outoa minun ikäiselleni ihmiselle. Minulla on ihan kauhea kuva itsestäni: olen lihava (olen ihan normipainoinen), ruma enkä millään lailla viehättävä tai mielenkiintoinen ihminen. Miten kukaan voisi mukamas kiinnostua minusta? Sanon itselleni etten kaipaa mitään ”säätöä” mutta pakkohan se on möntää minunkin että olisi se edes kiva saada jotain huomiota yms. vaikkei se seurusteluun johtaisikaan. Tällä hetkellä olen henkisesti niin rikki etten voisi kyllä harkitakaan poikaystävää, mutta ei kai sitä ketään halua koko elämäänsä viettää yksinkään? Kaveritkin riittäisi ainakin tällä hetkellä tässä minun tilanteessa..huoh.. ☹️
Olen nyt käynyt psykologilla ja olen myös menossa lääkäriin kyselemään mahdollisesta lääkityksestä ja mahdollisesta psykoterapian aloittamisesta. Se hiukan nyt lohduttaa että pian mahdollisesti saan jotain apua, mutta silti olo on tällä hetkellä aika toivoton.
Toivottavasti edes joku jaksoi lukea tämän loppuun saakka.. 🙂