Mietin usein sellaista, että jos on saanut jonkin diagnoosin, niin kantaako sitä sitten loppuelämänsä mukanaan. Mitä olette mieltä?
Ja vielä sellaista, että tuleeko skitsoaffektiivisen diagnoosin saanut koskaan terveeksi. Mitä tarkoittaa olla terve?
http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=dlk00903
Tässä mielestäni hyvä määritelmä.
Mitä diagnosiiin tulee, se on eräänlainen apu tai viite hoitavalle taholle mtä hoidetaan.
Diagnosi et ole sinä. Se voi muuttua, siitä voi parantua, se ei määrittele oletko"hyvä vai huono ihminen".
Kysymykseesi voitko parantua en ota kantaa. Tila voidaan saada oireettomaksi, lähes oireettomaksi,siedettäväksi, mutta alttius sinussa varmasti pysyy. Kuten alttius diabetekselle joillakin, jotka oikeilla elintavoilla esim. jäävät oireettomiksi eli terveiksi vaikka alttius ei katoakaan.
Ei kannata jäädä kiinni ja murehtimaan jotain diagnosia. Sinä itse tunnet oletko terve vai et.
Terveys on laaja käsite, ja luultavasti harvempi aikuisikään ehtinyt on täydellisen "terve".
Unohda diagnosit, noudata hoitavan lääkärin ohjeita ja ELÄ!🙂👍
Olipa hyvä ja tyhjentävä linkki ja vastaus muutenkin.
Mietin että en varmaan koskaan toivu työkykyiseksi. Tulen aina olemaan ns. Muidenhuolehdittvana. Lasten hankkiminen on minulle täysin vieras ajatus.
Olen jotenkin ihan poikki kokoajan. En ymmärrä miten jotkut jaksaa niin hulluna kaikkea elämään liittyvää. Kuten ruuhkavuodet jne. Miten ihmiset voivat olla niin erilaisia?
Diagnooseja ei pidä koskaan unohtaa vaikka onkin terve.
Jos unohtaa ne, ei sitten tiedä rajaansa milloin on terve, milloin sairas.
Minulla on monia elinikäisiä diagnooseja mutta olen pääsääntöisesti perusterve.
"Jos ihminen itse kokee itsensä terveeksi, se on jo aika lähellä riittävää terveyttä."
Iris Pasternack tämän aamun Hesarissa
Jos terve ihminen uskaltaa välillä myöntää etten juuri nyt tällä hetkellä ole oikein terve, on hän sairas.
kirjoitti maanvaiva Tukinettiin Lapin Keskussairaalassa.
Tuo Pasternack puhui riittävän terveeksi itsen tuntemisesta.
Lapsesta sanotaan lapsen olevan terve silloin kun hän leikkii. Oma taustani on ollut leikitön, aikuisen tekoihin aikaisin. Jos vaikka taustassa sairautta tai sairauksia, se ei tarkoita etteikö voisi kokea itseään riittävän terveeksi kun on tullut sinuiksi sairauksiensa kanssa, oppinut elämään niiden kanssa ja niistä huolimattakin eläen tasapainoista elämää. Ajoittaain tasapainon kanssa voi olla vähän niin ja näin. Elämä on aallokkoa, on hyvä oppia välillä kellumaan, luottamaan että elämä kantaa, ottamaan itsensä vähemmän vakavasti. Jopa nauramaan itselle joskus! Sairauskin on kevyempi kantaa, kun jos huumoria oisi mukana. "Älä menetä epätoivoasi"! - se on toinen puoli tasapainoista elämää.