Milloin pitää mennä lääkärille?
Hmmm… Minulla on hieman outo olo. En oikein tiedä miten aloittaisin tämän tarinan.
Kaikki alkoi, kun kihlatun kanssa meni suhde poikki vähän ennen vuoden vaihtumista. Hän sanoi, että haluaisi kokeilla siipiään. En takerru sen syvällisemmin eron syihin. Totean vain, ettei kyseessä ollut kolmatta pyörää. Kertaakaan emme ole huutaneet tai tapelleet. Meillä on ollut aina hyvät kommunikointi yhteydet toisiimme ja olemme pystyneet puhumaan todella vaikeistakin asioista.
Keskusteltuamme asioista tulimme päätökseen, että muuttaisimme erilleen. Itse muutin toiselle paikkakunnalle noin 20 km päähän lähemmäs työpaikkaani. Toinen vaihtoehto oli, että olisin muuttanut kotiseudulleni 250 km päähän. Asuimme noin kaksi viikkoa yhdessä, ennen kuin löysin sopivan heti vapaana olevan asunnon. Erilleen muuton hyväksyminen vei oman aikansa, ennen kuin kykenin edes etsimään asuntoa. Myös lyhyen muuttomatkan syynä oli se, että en halunnut menettää toivoa, ettemme palaisi yhteen. Myös Hän on sanonut, että tykkää minusta edelleen todella paljon, eikä itsekään tiedä mitä haluaa. Toisaalta Hän haluaa yhteen, toisaalta elää omaa elämää. Hänellä on ollut ennen suhdettamme todella huono suhde, jonka takia hän mm. joutui tekemään abortin. Hän on käynyt psykiatreilla ja eromme tähden Hän on työstään sairaslomalla ja käy psykiatrilla. Olen koko ajan ollut hänen tukena ja auttanut häntä erosta huolimatta. Hän on koko suhteemme ajan saanut masennuslääkitystä, välillä vahvempaa, toisinaan lievempää. Joka tapauksessa olen itse hieman sekaisin.
Tapaamme noin kerran viikossa toisiamme ja juttelemme asioista ja teemme asioita yhdessä. Harrastamme myös seksiä. Aluksi kaipasin läheisyyttä ja seksi Hänen kanssaan antoi sitä. Kuitenkin aina keskusteltuamme tuntui, ettemme voisi palata yhteen. Taas kun tapasimme, harrastimme seksiä. Ja huomasin, etten saanut häneltä hellyyttä ja läheisyyttä. Välillä hän silittää hiuksiani tai painautuu minua vasten ja tunnen rakkauden tunteen.
Näiden tapaamisten takia, seksin ja keskustelujen takia… Revin itseäni auki. Ja aina kun tekstaamme myöhään illalla, kerron hänelle pahasta olostani. Tiedän, että minun pitäisi hänen käydä terapiassa ja etsiä itseään, mutta… Minulla ei ole tällä paikkakunnalla yhtään ystäviä. Työkavereiden kanssa en uskalla puhua asioista, enkä kiusata ketään asioillani. Pidin juuri viikon sairasloman ja menin vanhempieni luo kotipaikkakunnalle. Se hieman auttoi, mutta palattuani takaisin pitäisi mennä töihin. Tapasimme jälleen tänään. Teimme sitä ja juttelimme. Taas hän kertoi ”…en tiedä itekkään mitä haluan…”, ”…sun pitäs panna jonkun kaa, niin mäki voisin…”, ”…sun pitäs mennä naisiin…”… Ja niin edelleen. Olen pikku hiljaa saanut kalasteltua todellisia syitä eroomme hänen puheistaan. Tilannetta kuitenkin pahentaa myös se, että itse en ole kovin sosiaalinen. Kuten edellä mainitsin, minulla ei ole kavereita, en käy baareissa (en ole absolutisti, mutta en vain pidä humalaisista, enkä siksi viinasta), enkä liiku missään.
Kun näitä kaikkia asioita miettii sisällään, ei osaa vuodattaa sydäntään kuin sille, jolle sitä ei saisi vuodattaa. En tiedä pitäisikö minun muuttaa kauas pois, pitäisikö minun keskustella lääkärin kanssa asioista. En jaksa uskoa, että auttaisi jutella lääkärille. En halua joutua ”sairaalakierteeseen”, jossa psykiatri keskustelee kanssani. En ole hullu, enkä pimeä. En pelkää satuttavani myöskään itseä, vaikka joskus nuorena eromasennuksessa niin teinkin. Tuntuu vain kovin tyhjältä asua yksin paikassa, jossa ei ole kuin työpaikka. Välillä tuntuu, että koko maailma sulkeutuu ja ahdistun. En enään jaksa itkeäkkään, olen jo itkenyt niin paljon. Olen tullut välinpitämättömäksi. Toisinaan tuntuu, että elämälläni ei ole enään päämäärää, muuta kuin lainojen maksaminen. Välillä töissä ahdistun. En haluaisi olla töissä, mutta teen pitkiä työpäiviä, koska en halua tulla yksin ”tyhjään” kotiin. Laihduin tammi-helmikuun aikana nelisen kiloa. Painan nyt sen verran mitä armeijaan mennessäni. Olen hoikistunut siinä määrin, että poskeni ovat lommollaan. Sain kilon verran itseäni takaisin sairaslomaviikon aikana. En kuitenkaan syö töissä mitään, enkä kotonani/kämpälläni pahemmin mitään. Olen huolissani itsestäni, mutten jaksa välittää.
Milloin pitää mennä lääkärille?
Tarvitset lähellesi enemmän ystäviä,sukulaisia, joiden kanssa on hyvä olla. Suhteesi ex:n on liian vaikea, se murruttaa sinua pala palalta. Käy ihmeessä juttelemassa lääkärin kanssa, ei se kierteeseen sinua vie, sen jälkeen huomaat auttaako se sinua ja lääkäri antaa vinkkejä mitä kannattaisi tehdä. Sinulla oli sukulaistesi luona pieni loma joka auttoi sinua, mutta kun palasit kotiin ja työ elämään, alkoi ahdistaa. Nykyinen asuinpaikkasi ei ole paras mahdollinen tällä hetkellä. Tarvitset nyt aikaa itsellesi, että sinä jaksat. Olisi ehkä parempi pitää ex:si vähemmän yhteyttä, tottakai voit häntä auttaa ja olla tukena, mutta vain sen verran ettet itse väsy. Suhteenne jatkamista en suosittele, tuntuu että se vie nyt jo liikaa energiaa sinusta. Älä loukkaannu sanoistani, yritän vain auttaa ja haluan että saisit elämän ilon takaisin.
Voimia🙂🌻
Kävin naislääkärillä. Kerroin asioista ja.. Noh, eipä siitä mitään hyötyä ollut. Hän sanoi, että voi tarjota ammattiapua minulle ja neuvoi/kehotti/kysyi, että itse pyytäisin apua ja tulisin hänelle puhumaan jos sellaista tarvitsen. En halua keskustella vieraan ihmisen kanssa asioistani. En vain usko, että joku tuntematon oikeasti välittäisi jne. Kerroin myös miten kerään asioita itseeni. Tajusin myös, kuinka lääkäri yritti "kalastella" minusta minun tilaani, olenko vaarallinen itselleni yms. Tiedän mitä asioista lääkärille ei saa sanoa, ettei saisi "hullun" leimaa otsaan, siksi en voi sanoa kaikkia asioita. Lääkärissä käynti oli aivan turhaa. Sanoin lääkärille, etten halua loukata häntä, mutta hänen puheensa tuntuivat yhdentekeviltä. Sanoin myös, että hänen puheensa olivat todella fiksuja ja asiallisia... Olen vainoharhainen, enkä pysty yksinkertaisesti luottamaan kehenkään niin paljoa. En halua satuttaa läheisiä kertomalla asioistani heille. En myöskään jaksaisi valittaa. Kaikki vain kasautuu sisälleni.
Nukuin viime yönä kaksi ja puoli tuntia. Olin kuin sumuisessa unessa työssäni koko päivän. Nyt sattuu päähän ja tuntuu kuin kaikki pyörisi päässä.... En jaksa välittää itsestäni, kerroin sen lääkärillekkin, mutta... Blääh....
Varmasti läheisesi haluaisivat auttaa sinua jos tietäisivät ongelmistasi. Eikö sinulla olisi ketään jolle voisit kertoa? Yleensä sisaruksille voi kertoa paremmin kuin vanhemmille, niin ainakin minulla on. Psykologille jutteleminen voisi auttaa sinua edes vähän, ei kannata jättää asioita sisäänsä, se voi olla vaarallista. Onneksi edes täällä kerrot asioistasi, mutta suosittelen kyllä juttelemaan jollekkin läheiselle johon luotat! Koitetaan jaksaa päivä kerrallaan ja keksiä miten jaksetaan eteenpäin.
Oskunen!
Kyllä se on vaan itsestään välitettävä! Ei meistä ole muillekaan iloksi eikä avuksi, jos emme hoivaa itseämme.
Ent. tyttöystäväsi tuntuu etsivän itseään ja tarvitsee tilaa. Mutta se on väärin, että hän pitää Sinua tukijanaan. Sinä et pysty rakentamaan omaa elämääsi, jos tapaat häntä jatkuvasti ja vieläpä tuet häntä. Nyt on Sinun aika tukea itseäsi.
En tiedä, oletko käynyt yleislääkärillä vai millä. On paljon tuurista kiinni, millainen lääkäri on ja saako häneltä ymmärtämystä. Kaipa yleislääkärin asia on tarkkaille "potilaan" tilaa ja miettiä, minkälaista apua hän tarvitsee sekä tarjota sitä. Hullun papereita ei varmasti hevillä kirjoiteta! Mielenterveystyö on sen verran retuperällä nyky-Suomessa, sairaaloihin päästään eikä jouduta.
Minusta tuntuu, että tarvitset nyt ennen muuta ymmärtävää puhekumppania, että saat ajatuksiasi selvitettyä. Tukinet on mielestäni oivallinen väylä tähän. Ja on mahdollista hankkia täältä oma tukihenkilö, jolle voi kirjoittaa yksityisesti. Kirjoittaessa omatkin ajatukset selkiytyvät. Minullakin on oma tukihenkilö.
Elämäsi on varmasti pyörinyt hyvin paljon tyttökaverisi ympärillä. Sellaistahan se usein on, kun ollaan nuoria ja rakastuneinta. Ei ehkä kaivatakaan muuta. Kuitenkaan sellainen ei pitemmän päälle riitä, jompi kumpi haluaa tilaa ympärilleen. Siinä on yleensä kriisin paikka.
Mieti, mikä olisi sellaista mukavaa tekemistä tai olemista, mistä voisit saada iloa tai mielenrauhaa. Tulee ensi hätään mieleen esim. ulkoilu ja monenlaiset liikuntaharrastukset, myöskin mahdollisesti tanssi. Netistä löytyy varmaan, mitä kotipaikkakunnallasi on tarjolla. Ja koita päästä sieltä neljän seinän sisältä, ettet tule mökkihöperöksi. Et tapaa ketään, jos et mene minnekään.
Olet ilman omaa tahtoasi joutunut kiperään tilanteeseen. Ehkä nyt ei mikään oikein huvita. Mutta yritä kuitenkin itsesi takia aktiivisesti löytää valopilkkuja elämääsi. Olet kunnon kaveri, varmasti löydät kumppaninkin itsellesi, vaikka nyt ei ehkä ole sen aika.
Ja saa ihminen masentunutkin olla, kun on elämässään joutunut vaikeaan tilanteeseen. Mutta itsesi takia, varo ettet joudu liian syvälle. Hoivaa itseäsi, olet elämäsi tärkein ihminen! 🙂🌻
Yhden ajatuksen kuitenkin huomasin/totesin. Jos oli eri minulle vaikeaa, niin siinä vaiheessa kun Eks kertoo löytäneensä uuden tai olleensa jonkun kanssa, tulen täysin musertumaan.
vastasin tähän jo, mutta vastaustani ei näy😑❓
tarvitset nyt oikeasti sukulaisiasi, uskon että he mieluusti auttavat edes kuuntelemalla.
jos sinulla on sisaruksia, suosittelen heidän kanssa puhumaan, minun on ainakin heille helpompi puhua kuin esim. vanhemmilleni. tukea tarvitset nyt joltain läheiseltäsi, joku johon luotat. unohda nykyinen paikkasi vähäksi aikaa, se tuottaa vai tuskaa. mene ja uskalla lähestyä perhettäsi/läheistäsi. Voimia!
Sinulla on rankka vaihe elämässäsi: ero ja muutto synkistävät kenet tahansa! Et välttämättä ole sairas, mutta on tosi hienoa että tiedät sen olevan mahdollista.
Kaikille ei ole helppoa avautua muille ihmisille, mutta voithan toki kirjoittaa tunteistasi täällä tai vaikka pitää päiväkirjaa.
Sinun pitäisi tehdä päätös suhteestasi eksääsi: oletteko ystäviä ja tuette toinen toisianne vai roikutteko toisissanne ja satutatte itseänne? Vai katkaisetteko välinne kokonaan? Minusta se ei ole välttämätöntä, mutta mieti tarkoin, lohduttaako sinua hänen tapaaminen vai satuttaako se enemmän?
Mikään ratkaisu ei varmastikaan ole täydellinen tai helpota elämää, mutta päätösten teko kuitenkin mahdollistaa eteenpäin siirtymisen. Ilman sitä toipuminen ei onnistu.
Do dih... Homma nyt on silleen, että olen hakenut kaikki loput tavarani pois eksän luota. Palautin hänelle myös asunnon avaimen. Erottaessa hän oli sanonut, että voin pitää asunnon avainta, vaikken enään siellä asukkaan.
Nyt kun olen hakenut kaikki loput kamani pois tajusin erään asian yhtäkkiä. En ollut aiemmin koko asiaa edes ajatellut, mutta kuin itsestään huomasin sen. Nyt kun olen KOKONAAN muuttanut pois, ei minun tarvitse enään mennä käymään hänen luonaan koskaan, jos en halua. Toisin sanoen olen alitajuisesti pelännyt aina sitä tilannetta, että mikäli hän aloittaisi vaikkapa uuden suhteen ja tietäisin asiasta ja sitten menisin hakemaan tavarani, niin olisin joutunut hänet kohtaamaan. Kyseisenlainen tilanne olisi varmasti ollut vaikea. En ollut koskaan ajatellut asioita näin. Kun nyt tavarat on haettu minulla on ollut huomattavasti parempi olla. En enää ajattele käyväni hänen luonaan, enkä tunne niin suurta tarvetta soitella ja tekstailla hänelle tai kysellä kuulumisia. Jotenkin elämämme on konkreettisesti nyt erkaantuneet toisistan.
Olen kuitenkin tehnyt selväksi kaiken hänelle ja olemme keskustelleet asiasta. Palautettuani avaimen eksäni on ollut ns. surun murtama. Osuvasti hän itse ilmaisi, että nyt kaikki tuntuu lopulliselta.
En tiedä kovin hyvin hänen tunteitaan, toisaalta en jaksa niin paljoa enään edes murehtia. Tunnen olevani vapautuneempi. Kun nykyisin mietin häntä ja hänen vointiaan ajattelen aina, että itse hän on valinnut tämän ja etsiköön apua ja turvaa joltakin muulta, kerta minut jätti.
En ole kuitenkaan häntä jättänyt. Olen sanonut, että minulle saa edelleen soittaa ja jutella tai minut voi tavatakkin. Minut löytää aina täältä viereiseltä paikkakunnalta. En ole menossa takaisin kotipaikkakunnalle vielä aikoihin.
Kiitos teille vinkeistä. En halua loukata teitä, vinkkinne olivat hyviä, mutta varsinaisen sysäyksen muutoksille ja teoille sain, kun itseäni viisi vuotta nuorempi veljenpoikani "ojensi" minua. :o)
Tosi kiva, että olet saanut asiat hyvään malliin. Kaikkea hyvää jatkoon🙂
Hyvä, Oskunen, hienoa!🙂🌻
Sama se, mistä sen väläyksen, saa. Tärkeintä, että saa. Hyvää alkavaa kevättä Sinulle! Täältä löydät keskustelukumppaneita aina.