Kiisa, kirjoittamasi olisi voinut hyvin olla oma kirjoitukseni. Juuri näitä asioita vatvon nyt, kun vielä kerran uskalsin lähteä suhteeseen ja rakastua, lopputulema ilmoitusluonteinen suhteen lopettaminen täysin yllättäen. Et ole kysymystesi kanssa yksin. Mutta en osaa antaa niitä vastauksia, toivottavasti joku niitä meille kertoisi. Itse olen nyt jäänyt sänkyyn makaamaan, kun en ole saanut itseäni potkittua töihin.

Hei Kiisa,

olen ihmetellyt ihan samaa jo pitkään.
Kuvasit hyvin tuon, että maailma perustuu perheisiin ja pariskuntiin.
Tuntuu ettei sovi minnekään ja on joka paikassa ulkopuolinen.
Olen jo alkanut ajatella, että ehkä lopulta on parempi olla yksin, kuin luottaa johonkin niin epävarmaan asiaan kuin toinen ihminen. Ihmiset pystyvät satuttamaan niin pahasti.

Kai se syy elää pitäisi yrittää löytää jostain muualta, vaikka se erittäin vaikeaa ja turhauttavaa onkin. Haaveilen, että voisin hurahtaa täysillä vaikka musiikkiin, taiteeseen, urheiluun, luontoon tms. Johonkin sellaiseen, joka ei katoa minnekään, vaikka kaikki ihmiset katoavatkin. En kyllä ole sellaista vielä löytänyt, mutta se olisi se toinen vaihtoehto.

Olen 37 ja tuntuu, että elämä meni jo ohi, vaikka se ei koskaan ehtinyt alkaakaan.
Jäin täysin jälkeen kaikista muista. Tuntuu, että mitäpä tässä nyt sitten enää.. vuodet vain kuluu ja mikään ei muutu. Kaikki muut ihmiset kyllä menevät eteenpäin elämässään, mutta en minä.
Joo, enpä todellakaan osaa vastata siihen, että mikä on elämän pointti.
Synnytään, kärsitään ja kuollaan pois. Miksi ihmeessä?

Jaksamista sulle "rikottu liian monta kertaa", toi on aina järjettömän vaikeaa jonkun aikaa. Mutta aika auttaa aina (kuten varmaan tiedät sanomattakin...) vaikkei siltä varmasti nyt tunnukaan 🙂🌻 .Olet vahva, kun olet antanut rakkaudelle vielä mahdollisuuden vaikeista kokemuksista huolimatta. Selviät kyllä tästäkin! Sitten en sen enempää mistään tiedäkään....

Itsekin olen suhteistani ajan kanssa selvinnyt, joskin omalla kohdalla tein jossain vaiheessa päätöksen, että nyt on vaan opeteltava elämään yksin, koska suhteeseen en näemmä syystä tai toisesta kykene (tai sitten mulle sopivia tyyppejä on äääärettömän harvassa, enkä voi luottaa, että sellaiseen elämänaikanani törmään). Muutama vuosi meni näin hyvin ja jopa helpotti ajatus, ettei "tarvitse" enää metsästää sitä oikeaa ja elää kuin puolikkaana omissa ja muiden silmissä. Kun sanoi ystäville, etten edes etsi itselleni miestä jakamaan elämää, loppui kyselyt ainaisesta "nooooh, mites rakkaudessa"...jne. Tämä helpotti jonkun aikaa. Tunsin ensimmäistä kertaa elämässäni, että riitän yksinkin - en ole PUOLIKAS yksin, olen kokonainen.

Mutta.

Mitä vanhemmaksi tulen, sen selvemmäksi alkaa käydä kuinka hankalaa elämä tulee olemaan jos on yksin.... Koko yhteiskunta pyörii perheiden ja pariskuntien ympärillä. Kaikki omanikäiset ystävät menevät naimisiin, saavat lapsia ja viettävät perhe-elämää. Siinä huomaa pikkuhiljaa miettivänsä kuumeisesti jokainen juhlapyhä ja loma, että mitäs sitä sitten tekisi - yksin - kun kaikki ystävät viettävät lomiaan perheineen.... Ja samalla vähenee koko ajan ne ystävät, joille voi soittaa milloin vain ja kertoa ilot ja surut (lapset pitää laittaa nukkumaan jne jne jne). Ei heillä yksinkertaisesti ole samalla tavalla aikaa (eikä tarvetta) puhua asioista kuin yksinelävällä. I get it.

Noh, voisi ajatella että homma olisi sillä selvä - pitäisi tavoitella normaalia, yleistä tapaa elää elämä TAI pitäisi olla kai jotenkin sitten vaan niin vahva, että selviäisi yksin.

Siinäpä sitten ongelma. Viihdyn kyllä yksinkin yllättävän hyvin, mutta kaipaan myös juttuseuraa yms. Mulla on myös pitkäaikaisia ongelmia - ajoittaista masennusta, ahdistuneisuutta, pelkoja - jotka varmasti vähintään kärjistyvät siitä syystä, että kohtaan elämän aika pitkälti yksin. Se on monesti järjettömän rankkaa. Kun kohtaan tavallista kuormittavamman elämäntilanteen nostaa nämä masennuksetahdistuksetpelot päänsä. Ja oon NIIN väsynyt siihen taistoon. Uudelleen ja uudelleen ja uudelleen.

Tällä hetkellä pärjään jotenkuten näin, mutta en voi sanoa olevani onnellinen. Kaipaan seuraa, olen todella usein hirmu yksinäinen. Monesti mietin, että miksi en vaan kykene normaaliin suhteeseen niinkuin muut. Elämä ei silloinkaan olisi varmasti helppoa, mutta ihminen jonka kanssa jakaa kokemukset voisi tuoda elämään sitä puuttuvaa iloa, merkityksellisyyttä. Ehkä. Tai sitten ei. Ja siinäpä se mun pulma sitten onkin.... Jatkanko tällä tiellä, yritän rakentaa elämääni yksinelettäväksi, vai onko onni yksinkertaisesti mahdoton näin?

LonelyWolf, hyvin tuttuja ajatuksia sulla. Tuo johonkin asiaan "hurahtaminen" ja elämän sisällön löytyminen muualta kuin toisesta ihmisestä on itselläkin ollut ajatuksena muutaman vuoden. Haaveilen työstä, jota voin tehdä "elämäntapana", kellokorttia katsomatta ja olenkin uudelleen kouluttautumassa parhaillaan. Suunnitelma oli kohtalaisen selvä siis yksin elämiseen. Viime aikoina on kuitenkin alkanut tuntumaan siltä, että kaikki tuntuu niin merkityksettömältä yksin.... Juuri niinkuin kirjoitit: mikä ihmeen pointti tässä on, synnytään kärsitään ja kuollaan. Tuntuu niin absurdilta, että toiset nauttivat elämästä niin paljon, että pitävät tätä hienoimpana asiana mitä on. Itsellä kun on ollut suurin osa elämästä lähinnä siellä kärsimyksen tai vähintään mitäänsanomattomuuden puolella.

Kirjoitit myös tosta kuinka tuntuu että kaikki menee eteenpäin paitsi sinä. Tunnistan tunteen... Vaikka olen tehnyt pari vuotta sitten ison elämänmuutoksen ja siirtynyt täysin toiselle alalle, silti tuntuu että junnaan. En tiedä johtuuko sitten siitä, että yksin tulevaisuuden suunnitteleminen yms tuntuu niin toissijaiselta. Moni mukava asia tuntuu ajatuksena kivana kunnes siihen sijoittaa mielessään itsensä yksin. Lomamatka (ravintolassa istuminen yksin), kesämökki (mitä mä siellä sitten), omakotitalo (onko musta siihen), koira (liian sitovaa yksinään eläjälle) jne...

Luulin, että on ihan hyvä suunnitelma alkaa sitten rakentamaan elämää siltä pohjalta, että on oletusarvoisesti yksin. Ajattelin, että tekemällä tuon päätöksen voin elää täysipainoista elämää, enkä koe odottavani koko ajan, että se oikea löytyy jotta voin alkaa elää. Enhän edes tiedä haluanko ylipäätään edes elää parisuhteessa, vaikka sellainen löytyisikin (moni asia parisuhteessa tuntuu yhtä älyttömältä kuin elämä itse).

Mutta onko tää nyt sitten ollut itsensä huijaamista vaan, vai onko ihmisen luonto vaan yksinkertaisesti sellainen, ettei meitä ole "tarkoitettu" elämään yksin. Vai johtuuko kaikki ongelmat vaan jostain muusta? En tiedä.

"onko elämä muuta kuin kokemuksen arvoinen pettymys" Armi elää! -elokuva

Katsoin äsken Armi Ratiasta kertovan elokuvan, inspiroiva elokuva muutoinkin, mutta tuo lausahdus jäi erityisesti mieleen. "Kokemuksen arvoinen pettymys". Jotenkin oivaltavasti sanottu, vai mitä mieltä ootte?

Kiisa, toi on kyllä totta, että yksin asiat lopulta kuitenkin tuntuu merkityksettömiltä, vaikka alkuun yrittäisikin huijata itseään ajattelemaan toisin. Jää tyhjä ja ontto olo.

Missä ihmeen kuplassa kaikki muut elävät? Olen lukenut väitteen, että lievästi masentunut ihminen näkee elämän realistisesti ja oikeassa valossa. Hänellä ei ole ns. optimismivääristymää tulevaisuudesta. Vääristymä on olemassa "terveillä" ihmisillä ja sen tarkoitus on antaa toivoa ja voimaa jaksaa eteenpäin.

Sinulla on kirjallinen ilmaisu hyvin hallussa. Olen niin samaa mieltä kaikesta mitä kirjoitat. Moni asia tosiaankin voi ajatuksena tuntua kivalta, mutta todellisuus on sitten ihan toista. Todellisuudessa on mukana juuri se merkityksettömyys. Joku parisuhteessa oleva ei voi asiaa ymmärtää, sillä olen saanut kuulla monesti, että "sinähän olet vapaa tekemään mitä vain. Voit tehdä ihan mitä vain!". Ei auta, vaikka yrittää mutista, että niiiin.. mutta yksin. Se kuitataan turhana surkutteluna.

Hölmöintä on juuri se, että haikaileeko tässä jonkun sellaisen asian perään, joka ei lopulta edes sopisi itselle? Kaipaisin ympärilleni ystäväpiiriä, mutta kaikkein eniten kaipaan sitä parisuhdetta. Silti kun välillä näkee muiden pariskuntien elämää, niin saatan jopa huokaista helpotuksesta, että onneksi mun ei tartte koko ajan olla jonkun toisen seurassa. Mitä jos parisuhteessa vain kadottaisin itseni kokonaan? En enää tietäisi nykyisenkään vertaa kuka olen ja mitä haluan, vaan eläisin vain sen toisen kautta ja olisin hänestä henkisesti riippuvainen. Mutta kun ei ole tullut tilaisuuksia ottaa asiasta selvää.

Ihan kuin olisi omasta näppäimistöstä Kiisan teksti. Lähes joka aamu toivon että saisinpa aloittaa elämäni alusta. Surullista. Mulla on kyllä ihana mies, ihanin. Enkä kyllä ymmärrä mitä se näkee mussa. Todella arvoton olo. Ollaan tällä hetkellä erossa toisistamme ja ilman häntä on aika vaikeaa. On liikaa aikaa miettiä kaikenlaista. Kyllä se rakkaus auttaa, se että joku arvostaa. Se ehkä tuntuu vielä paremmalta jos on käynyt läpi elämässä kaikenlaista ja varsinkin jos se tulee yllättäen kun itse rypenyt pohjamudissa. Tuntuu vain että mieli vie sinne taas. Mietin että nyt pitäisi olla onnellinen. Pelottavaa, etten ole. Meneekö tää tunne ohi?

Onko sulla mitään kiinnostuksen kohteita? Harrastuksia? Lääkkeet voisi auttaa, itse aloitin taas. Ainiin, ja ennen kaikkea puhuminen.

Nyt osuit kyllä ytimeen Lonely Wolf. Hölmöintä tosiaan, että samanaikaisesti haikailee parisuhteen perään ja samalla niin usein huokaisee helpoituksesta muiden parisuhteita katsoessa (ja omia vanhojaan muistellessa), että ei ole sidottu kehenkään.

Siinäpä se ongelman ydin onkin: en tiedä haluanko loppujen lopuksi suhteeseen ollenkaan. Sairastuin aikoinaan masennukseen mm siksi, että kadotin itseni. Ja itsellä on aina käynyt niissä harvoissa suhteissa joissa olen ollut, että olen muuttunut (enkä ole pitänyt siitä ihmisestä joksi olen muuttunut) - sitä en siis halua. Mutta yksinkään ei tunnu pidemmän päälle hyvältä. Siinäpä sitten dilemma!

Olen miettinyt, olenko vaan pelkuri, enkö uskalla pistää itseäni likoon parisuhteen toimimiseksi? En ole ollut oikein koskaan hyvä päästämään ihmisiä todella lähelle. Ja toisaalta olen miettinyt, että koska oma maailmankuvani ei ehkä ihan istu tähän valtavirtaan, voi olla vaan tosi vaikea löytää tässä iässä sitä oikeanlaista ihmistä. Nuorempana se olisi ollut helpompaa, mutta silloin en tiennyt kuka olin, olin masentunut ja ahdistunut. Pitäisikö siis vaan etsiä lisää sitä oikeanlaista ihmistä, jonka seurassa en muuttuisi ihmisenä (ainakaan huonompaan suuntaan)?

Toisaalta olen luova ja melko itsenäinen ihminen ja sen puolesta olen miettinyt, että voi olla, että luovuuteni tavallaan tarvitsee sitä että olen yksinäinen ja koen asioita tuskankin kautta. Mutta ehkä kokisin vielä syvemmin jonkun kanssa? Ehkä myös positiivisia asioita ruokkisi luovuuttani eikä vaan tuska ja ahdistus 😀. Ja toisaalta, kun muiden parisuhteita katsoo, niin ei se varmasti kyllä ainakaan vähennä tuskaa 😀.

Huijaanko vaan itseäni, kun kuvittelen haluavani olla yksin? En tavallaan halua olla. Haluaisin kyllä kovin jonkun sielunkumppanin, jonkun jonka kanssa tehdä asioita yhdessä ja jonkun jonka kanssa suunnitella tulevaisuutta. En ehkä halua silti sitä perinteistä parisuhdetta.... Siinä on jotenkin jotain niin... niin kahlitsevaa? Ja hyvien asioiden lisäksi suhde tuo aina väistämättä tullessaan myös kaikenmaailman vaikeuksia. Mutta niin tuo yksinkin oleminen. Ja omalla tavallaan yksinkin oleminen on todella kahlitsevaa. Hmm.

Monille yksinolemisen valitseminen ei olisi edes mikää vaihtoehto, toisille se on elinehto. Mä taas koen, että voin kyllä varmasti elää tämän elämän yksinkin läpi ja olla jopa ajoittain ihan tyytyväinenkin. Mutta entä onnellinen? En tiedä.

Tylleröinen, miksi sulla on arvoton olo? Miksi haluaisit aloittaa elämän alusta? Oliko olosi hyvä kun ette olleet erossa? Voiko sinulla olla häntä vaan kova ikävä? Osaatko tehdä itseksesi kivoja juttuja myös? Kaameesti kysymyksiä vaan 😀.

Miksi valita elämä?
Siksi että jokaisella on vain yksi elämä. Sama ongelma on minullakin aina välilä että tuntuu kaiken kaatuvan niskaan eikä millään jaksaisi nousta stressin takia ylös. Valitettavasti kaikki tuollainen on osa elämää. Ei kenenkään elämä luksusta ole. Vaikka se tuntuu siltä aina välillä että muilla menee paremmin. Se on totta joillakin menee paremmin ja se on epäreilua silloin pitää keskittyä itsensä auttamiseen eikä ajatella että muilla taas menee paremmin. Tiedän se on vaikeaa ja itsekkin kamppailen asian kanssa lähes päivittäin sillä tunnen olevani huononpi kuin muut.

rakkaus
Välillä on sellainen tunne että kukaan ei huoli minua. Pelkäänkin että en löydä miestä koskaan enkä tule koskaan äidiksi ):

BirdBell, niinpä elämä ei todellakaan ole ruusuilla tanssimista. Jos olisi, en ehkä kyseenalaistaisi koko touhun mielekkyyttä.

Elämä on juu ainutkertainen, mutta toisaalta myös hyvin katoavainen ja hetkellinen. Elämämme tapahtuu käytännössä päämme sisällä ja kun aika meistä jättää, häviää kaikki. Noin vain - tunteet, ajatukset, haaveet, unelmat, hyvät ja huonot hetket. Meistä jää jäljelle vain hiljaa hiipuva ja muuttuva muisto muiden mielissä.

Mulla on vaan tää yksi elämä, mutta kun en näe mikä järki tässä on 😀. Kaameesti pitää koko ajan äärirajoillaan tehdä sitä sun tätä, jotta pysyy hengissä! Se tuntuu niin absurdilta 😀. Suurin osa ajasta on kuitenkin stressiä, ahdistusta tai vaan mitäänsanomatonta olemista - ja kolmasosa menee tiedottomassa tilassa makaamiseen. Onhan sitä aina välillä ihan hauskaakin, mutta onko tämä kaikki tuska sen väärti että joskus on ihan jees...?

Ja sepä tässä siis mietityttää - mikä on se juju, jolla tähän touhuun tulee jotain järkeä? Mikä tekee tästä siis taistelemisen arvoista?