Auttaako sen asian pohtimiseen, että miksi pitää olla väkisin olemassa, seuraavanlainen ajatusleikki:

Jos sinulle annettaisiin vaikka puoli vuotta elinaikaa, niin mitä haluaisit tehdä siinä ajassa - vai haluaisitko sen kummemmin tehdä yhtään mitään? Tulisiko sinulle puolen vuoden aikana mieleen myös se, että haluaisitkin elää vielä tuon puolen vuoden jälkeen?

Täsmennyksenä vielä edellisen kommenttini ajatusleikkiin, että heräisikö sinulla tuon puolen vuoden elinajan aikana kenties erilainen kiinnostus elämää kohtaan?

Lähinnä jos saisin puoli vuotta elinaikaa niin kelaisin et jes elämä loppuu! Odottaisin innolla. Tuskin tekisin mitään oleellista. Miks mä siinä tilanteessa jaksaisin olla jotenkin aktiivisempi kun en nytkään jaksa? Se vaan on ison työn takana nousta sängystä ja sitä te normaalit ette vaan voi ymmärtää terveillä aivoillanne.

Heippa luuska
Joo kyllä me terveetkin ymmärrämme mitä on esim kun on masentunut/ väsynyt
voimat lopussa jne mutta minä ainakin yritän neuvoa ja kannustaa ihmistä
ja vaikka sanon että liiku vaikka ulkona ja luonnossa niin saat voimaa ja vaikka
kuinka pieniä matkoja niin sakin on vaan eteenpäin menemistä ja yritä tehdä
ihan pieniä juttuja mistä tulet onnelliseksi ja iloiseksi niin sekin on elämässä
eteenpäin menemistä ja jos sinulla ei ole ketään ystävää / kaveria niin hommaa
itsellesi esim tukihenkilö jne.
Kaunista alku vuotta sinulle

Olen Volvomiehen edellisen kommentin kanssa samoilla linjoilla. Olen ollut viime vuodet ahdistunut ja ollut koko aikuisikäni jonkin asteisen masennuksen kourissa, mutta yritän kanavoida ahdistustani siihen, että yritän auttaa muita. Minulle on ehdotettu, että mene terveyskeskukseen saamaan arviota siitä, minkä asteinen masennukseni on, mutta en halua, sillä diagnosoin itse itselleni sen, että en ole niin masentunut, että haluaisin mennä minnekään terveyskeskukseen enkä halua mitään lääkitystä itselleni.

Heippa Avulias
Joo minä olen nähnyt ja jutellut masentuneen / väsyneen ihmisen kanssa ja saanut
hurjasti tietoa ja taitoa asiasta mutta tärkein olisi että ikinä ei jäisi masentunut
henkilö yksin ongelmien kanssa vaan olisi joku ihminen tukena vaikealla
hetkellä niin siitä hiljakseen nousee ja kyseinen henkilö kertoi tarinansa juurta
jaksaen että en edes rupea kirjoittamaan kaikista asioista.
mutta oli todella huonossa kunnossa ja henkilö syötti ruokaakin ja kävelytti ihan pikku
matkoja siivos jne
mut nyt on kuntoutunut ihan terveeksi ja nyt auttaa muita ihmisiä
Mut kyllä suosittelen että kannattaa käydä lääkärissä kun on masentunut / väsynyt
niin saa avun ja yleensä vaan pahenee ajan oloon jos ei hoida.
Eli käytä kaikkia noita edellä mainittuja asioita niin varmasti pääset elämässä
eteenpäin ja elämä järjestyy ( usko minua )
Sinulle minä toivon täydestä sydämmestä menestystä elämään
Kaunista alku vuotta

Kiitos Volvomies kommentistasi. Ajattelen juuri tällä hetkellä, että en olisi masentunut, jos saisin jotain mielekästä työtä. Nyt tuntuu, että en ole pätevä mihinkään. Tai sitten olen niin masentunut, että en usko minusta olevan mihinkään. Kyllä minulla toki vahvuuksia on työelämässä ja minua aina kehutaan työelämässä, mutta en osaa itse hakea töitä. Viimeksi olen ollut töissä puoli vuotta sitten. Minulla on IT-alan yliopistotutkinto muutaman vuoden takaa, mutta en ole sovelias ko. alalle. Olen ennemminkin ihmisten auttaja. Parikymppisenä opiskelin merkonomiksi. Erosin vuosi sitten pitkäaikaisesta avoliitosta ja olen nyt tyytyväinen, että ex-mieheni ei niin tarvitse kärsiä siitä, että minusta ei ole mihinkään työelämässä. Minulla on kilpirauhasen vajaatoiminta ja siihen pitäisi lääkitystasapaino olla kunnossa, mutta välillä mietin, että olenko jotenkin tylsistynyt tuon vajaatoiminnan takia. Toisaalta en ollut kovin aloitteellinen työnhaussa ennen tuota kilpirauhassairauttakaan. Aina kun olen ollut jossain määräaikaisessa työssä, työelämävalmennuksessa, työharjoittelussa tai IT-alan kurssilla, niin olen tosi positiivinen ja energinen. Minua siis masentaa eniten se, että en tiedä, mitä tekisin. Olen nyt 46-vuotias.

Volvomies, lisäystä vielä edelliseen viestiini. En ole sillä lailla masentunut kuin moni näillä sivuilla näyttää olevan. Minulla on kyllä toimintakykyä tallella, vaikka elämä välillä muuten koettelee ihmissuhdepuolella enkä ole vielä oikein löytänyt paikkaani tässä elämässä. Minulla on sosiaalisia kontakteja ja haluan olla ihmisten parissa. Minulla on energiaa siihen, että haluan auttaa muita. Hoidan kotini jne. Suurin ongelma tuntuu olevan tosiaan se, että miten työllistän itseni.

Heippa avulias
Joo kyllä elämä järjestyy ja voittaa hiljakseen vaan rupeat parempaa huomista
rakentamaan pala palalta tosin kannattaa aina varautua että tulee heikkoja
hetkiä ja rakenna itsellesi sellainen tukiverkko että et tarvitse olla heikkona
hetkenä yksin eli on ystäviä, kavereita, tukihenkilö. vanhemmat jne
Onko sinulla ystäviä / kavereita jolle voisit kertoa iloja ja suruja??? se helpottas
kummasti.
Minä olen itse 44. vuotias monesti kysynkin ihmisen iän kun tietää iän
niin tietää suunnilleen ajatusmaailman.
Joo kyllä se elämä välillä murjoo ja olen erostasi pahoillaan mutta elämässä on vaan mentävä eteenpäin ja kyllä se siitä järjestyy elämä
Olen itsekkin eronnut kun meillä paloi navetta 92 vuonna ja sit ex rakastu lomittajaan
mut kun tiesin asian niin sanoin ex älle että kerääppäs tavarat ja vein sen lapsuuden
kotia ja se oli sitten siinä en surrut hetkeäkään etsin itselleni vaan uuden vaimon
ja nyt tänä vuonna alkaa 18 yhteinen vuosi ja ollaan oltu tosi onnellisia
( ei ole tarkoitus pahoittaa nieltä tai kehua ) mutta sinäkin noin vaan menet
elämässä eteenpäin.
Kuin myös jos on kilpirauhasen vajaa toiminta niin sen pystyy hoitamaan lääkkeellä
mulla on yksi tuttu niin siitä tiedän ja pitääpä kysyä lisää tietoa kyseiseltä henkilöltä.
Ajattele aina asioita positiivisesti eli älä ajattele että minusta ei ole mihinkään
Vaan ajattelet että minusta on vaikka mihin!!!
Pidä itsesi virkeänä ja toiminta kunnossa kannattaa käydä esim työkkärissä
kysellä kaikenlaisista koulutuksista, kursseista jne niin siellä näet kaikenlaisia
ihmisiä ja oppii uutta jne.
Kuin myös jos mahdollista niin tee jotain vapaehtois työtä esim kansalaisopistot,
spr, seurakunnat, 4h jne sekin antaa virikettä elämään ja taas päästään elämässä
eteenpäin.
Kaunista alku vuotta sinulle

Puhun kaikista asioista syvällisemmin puhelimessa siskoni kanssa. Vikka äitini kanssa puhumme tavallisia pinnallisia asioita, niin onhan tuo säännöllinen puhelinyhteys sellainen mukava asia olla olemassa. Tiedän, että nämä kaksi sukulaistani (minulla on pieni suku) pitää minusta nyt omalla tavallaan huolta, kun asun ensimmäistä kertaa elämässäni yksin. Lisäksi on yksi aika tuore sähköpostikaveri, jonka kanssa onneksi voimme jutella sähköpostitse kaikista asioista. Käyn harrastamassa erästä liikuntalajia kerran tai kaksi kertaa viikossa yhdessä porukassa, mutta näiden tuttujen kanssa ei ehdi siinä liikunnan lomassa paljon juttelemaan, joten ne käynnit ovat sellaista pelkkää mukavaa sosiaalista kanssakäymistä. Pidän ihmisistä ja minulle tulee rauhallinen ja turvallinen olo, kun ympärilläni on ihmisiä. Olen työvoiman palvelukeskuksen asiakas, jossa käyn säännöllisesti tapaamisissa ja he yrittävät saada minua johonkin töihin palkkatuella.

Jos minulle tulee heikko hetki yksin, niin en siihen hätään kenellekään soita. Olen siis silloin yksin tunteitteni kanssa. Mutta mikä ei tapa, niin kai se sitten vahvistaa. Vastapainoksi heikoille hetkille tulee sellaisia sanoinkuvaamattoman hienoja hetkiä - alan varmaan puhdistumaan epäterveestä suhteesta omaksi itsekseni pikku hiljaa.

Minun pitäisi saada vielä enemmän uusia ihmissuhteita, jotta pääsisin vanhasta ihmissuhteestani paremmin eroon. Olen säännöllisesti lasten takia tekemisissä ex-mieheni kanssa ja käyn hänen luonaankin ja se on välillä ahdistavaa, sillä suhteemme on loppu ja tunnelma meidän välillä on sen mukainen, sellainen välinpitämätön. Minulla on lupa käydä hänen luonaan, sillä kaksi lastamme (ovat murrosiässä) asuvat isänsä luona ja minä asun yksin aika lähellä. Välillä olen tekemisissä velvollisuudesta, välillä haluan exästä vähän seuraa yksinäisyyteeni.

Siinä minulla onkin ollut kriisin paikka, että olen ennen ollut äiti ja nyt en enää touhua perheenäitinä. Välillä se on tuntunut tosi pahalta. Mietin huonona hetkenä, että mitä ihmettä teen seuraavaksi kodissani, kun ennen tekemistä riitti. Kuitenkin lapset käyvät luonani. Vanhempi lapsi on nykyään ollut luonani yöt ja nuorempi kulkee miten haluaa ja on kerran viikossa yötä. Yritän tutkailla tässä samalla, mikä on naisen rooli ja mikä naisesta tuntuu hyvältä. Tunnistan sen, että tuntuu mukavalta passata perhettä, nyt kun sitä enää niin tee. Toisaalta lapset ovat jo niin isoja, että minulla piti meidän yhteisessäkin kodissa jo keksiä itselle tekemistä. Yritänkin muistutella aina välillä itselleni, että minulla on muutenkin sellainen elämänvaihe, että lapset eivät niin enää tarvitse minua.

Olen käynyt kerran kriisikeskuksessa juttelemassa erään ihmisen kanssa ja hän sanoi, että minulla on varmasti vaikea olla vielä riippuvainen olla entisestä suhteestani samalla kun minun pitäisi rakentaa uutta tulevaisuutta itselleni. Itse ajattelen, että en ole eronnut turhan päiten ja ei ole ihme, että tapaamiset exän kanssa rasittavat psyykettäni. Tavoitteenahan mulla on toki uuden elämän kautta parantaa oloani. Taustalla on vielä exän kanssa se, että molemmin puolin voi olla sellaista haikeutta siitä, että jos vielä palaisimme yhteen. Mutta emme onnistuisi siinä ilman pariterapiaa, niin lukossa ovat "sanaiset arkkumme". Tai sitten olemme niin erilaisia, että ei terapiakaan auttaisi. Esim. hän ei halua läheisyyttä ja minä haluan.

Vuosi sitten päättynyt eroni on toinen kerta. Erosin nuorempana lyhempiaikaisesta suhteesta, se oli kuitenkin avioliitto. Joten kyllä kaksi eroa on jo aika rankka juttu. Olen itse halunnut päättää kummatkin suhteet.

Sain tässä vuosi sitten hyvän kokemuksen siitä, että ei kannata retkahtaa joka heppuun, joka tuntuu miellyttävältä. Sen avulla osaan olla varovaisempi ja pitää omat tunteeni itselläni ilman, että niitä tarvitse olla toiselle heti näyttämässä. Tämä kaveri halusi olla vain ystävä ja minä olisin halunnut olla enemmän. Olimme läheisemmässä kanssakäymisessä tämän ystävyyden varjolla ja se ei sopinut minulle alkuunkaan. Halusimme kumpikin lopulta eroon toisistamme ja olen nyt tyytyväinen, että olen selvillä vesillä hänestä. Olen kiitollinen tästä kokemuksesta, että osaan olla varovaisempi - minulla kun ei ole nuoruudestani paljon kokemusta miesasioista, olen ollut vain kahdessa pitemmässä ihmissuhteessa.

Kyllä minulla on kilpirauhasasiat lääkityksen puolesta kunnossa. Lääke on synteettinen ja tiedän, että on olemassa myös luonnonmukainen siasta saatava lääke, jolla voi saada oireet paremmin kuriin. Tämän lääkkeen saamiseen pitäisi saada erityinen lupa. Tiedän vain, että tämän sairauden kanssa on melko yksin sen jälkeen, kun on Oysin käynneistä selvinnyt. Voin itse tuntemusten mukaan säädellä lääkeannosta, mutta se on vaarallistakin puuhaa sydämen kannalta, kammiovärinästä pelotellaan. Lääkkeillä saa vaikka pulssin nousemaan 60:sta 70:iin, olen sen kerran tehnyt. Pelotti, kun rinnassa jyskytti, jäin sänkyyn päiväksi silloin. Vaikka oireet tuntuvatkin olevan tasapainossa, niin aina voi olla mahdollisuus, että kaikki oireet eivät ole "kondiksessa". Siksi mainitsin tuon "pöljän" olon. Vaikka olen normaalipainon ylärajoissa, niin taudin puhkeamisen jälkeen on vyötärön seudulla ollut aina enemmän turvotusta ja "pönäkkä" olo. Olen kuullut tästä ongelmasta muiltakin.

Olen miettinyt vapaaehtoistyöhön osallistumista, haluaisin olla yksinäisten vanhusten seurana.

Itsellä on sama asia, olen tuntenut koko elämäni olevani aivan turhaa olemassa ja että joku kyllä varmasti olisi hoitanut elämäni. Itse olen nykyään uskova, ennen ateisti ja se on antanut jotakin tarkoitusta elämälle, vaikkakin se että mielummin olisi olematta on edelleen omasta mielestä paras ratkaisu ikinä. Olen tehnyt ja kokenut paljon, terapiassa käynyt, mutta se että on, on vaikeaa.

Mulla todettiin kanssa vaikee masennus ja oon miettiny ite ihan samaa kysymystä. Tuntuu, et oon nii turha täällä maailmassa..

Hei,

Jatkan tätä keskustelua kun minullekin on tosi tuttua tuo ajatus että jos elämä jossain vaiheessa muuttuu sietämättömäksi niin aina on olemassa viimeinen vaihtoehto, eli lähteä täältä. Olen sitä mieltä että jokainen aikuinen saa itse päättää haluaako olla täällä olemassa vai ei, siihen ei kenelläkään muulla voi olla mielipidettä koska kukaan muu ei voi tietää miltä toisesta tuntuu. Kukaan meistä ei ole saanut valita synnytäänkö tähän maailmaan, eikä sitä millaiseen perheeseen syntyy.

Olen 51-vuotias nainen ja syönyt depressiolääkkeitä noin 20 vuotta. Meidän suvussa on ollut paljon mt-sairauksia ja sen takia minäkin kai sairastuin. Äitini ei koskaan saanut oikeaa hoitoa bipolaarihäiriöönsä ja hän kuoli 52-vuotiaana kun itse olin 27.

Ainoan veljeni menetin aivan yllättäen kohta 5 vuotta sitten ja sen takia tunnen itseni edelleen välillä tosi  yksinäiseksi kun ei ole enää sisaruksia. Depressiolääkkeeni joka kyllä toimii melko hyvin on tunonut sivuvaikutuksina mm. sellaista että tunne-elämä on tosi latistunut, harvemmnin tunnen mitään, ja jos välillä itken tai tunnen surua niin  olen siitä kiitollinen koska silloin tunnen edes jotakin. Alkoholi auttaa hieman tähän, sen avulla on helpompi tuntea edes jotain. Olen kokeillut niin monta eri lääkettä että tuskin pääsen koskaan irti tästä SNRI-lääkkeestä.

Minulla on onneksi työpaikka ja lemmikki joka ilahtuu kun tulen himaan, mutta muuten ei ole paljon kavereita. On vaiketa ylläpitää edes kaverisuhteita kun monella on niin vaikeata ymmärtää mitä depressio tarkoittaa, esim. sitä että on tosi vaika löytää mielenkiintoa paljon mihinkään eikä sen takia useinkaan tee mieli vaikka lähteä konserttiin, leffaan tai tän tyyppisiin menoihin.

Olen kuitenkin löytänyt psykiatrin johon luotan paljon ja nykyinen työterveyslääkärimme on myös fiksu tapaus (huonoille lääkäreille ei koskaan kannata mennä uudestaan jos vain mahdollista valita). Hyvä lääkäri osaa kannustaa, näyttää empatiaa ja kannatella hieman matkan varrella, ja varsinkin silloin kun itsellä on tosi huono olla.

Minullakin on usein se ajatus että minkä takia olen olemassa, ajattelen ett minua ei moni jäisi kaipaamaan. Mutta uskon siihen että jokaisen on vaan löydettävä ne omat asiat jonka takia haluaa olla tällä, eli ne mitkä edes jollain lailla motivoi nousta sängystä aamuisin (tai edes iltapäivällä). Minua motivoi erittäin harva asia, enkä esim. millään pysty aloittamaan liikuntaharrastusta jota niin moni lääkäri yrittää "markkoida" depressiopotilaille. En tule koskaan aloittamaan liikuntaa koska MINUN motivaatio siihen on 0 %. Teen sellaista joka kiinnostaa, annan hyvän loppuelämän kodin kissalleni, katson leffoja ja hyviä sarjoja, seuraan maailman menoa lukemalla uutisia ja yritän opetella empatiaa itseäni kohtaan vaikka se onkin vaikeea kun sellaista ei pahemmin ollut olemassa lapsuuden perheessäni.

Ja elän päivän kerrallaan niin hyvin kuin pystyn, vaikka välillä ajatukset tulevaisuudesta pelottaa. Mutta se on tulevaa eikä olemassakaan, ainoa mikä on olemassa on aina vaan tämä hetki.

Samaa mietin kokoajan. Maaliskuussa kuoli mun elämäni lapseni mukana. Valitettavasti itse joudun kärsimään maan pinnalla.

Lapseni sentään pääsi kärsimyksistään