Puhun kaikista asioista syvällisemmin puhelimessa siskoni kanssa. Vikka äitini kanssa puhumme tavallisia pinnallisia asioita, niin onhan tuo säännöllinen puhelinyhteys sellainen mukava asia olla olemassa. Tiedän, että nämä kaksi sukulaistani (minulla on pieni suku) pitää minusta nyt omalla tavallaan huolta, kun asun ensimmäistä kertaa elämässäni yksin. Lisäksi on yksi aika tuore sähköpostikaveri, jonka kanssa onneksi voimme jutella sähköpostitse kaikista asioista. Käyn harrastamassa erästä liikuntalajia kerran tai kaksi kertaa viikossa yhdessä porukassa, mutta näiden tuttujen kanssa ei ehdi siinä liikunnan lomassa paljon juttelemaan, joten ne käynnit ovat sellaista pelkkää mukavaa sosiaalista kanssakäymistä. Pidän ihmisistä ja minulle tulee rauhallinen ja turvallinen olo, kun ympärilläni on ihmisiä. Olen työvoiman palvelukeskuksen asiakas, jossa käyn säännöllisesti tapaamisissa ja he yrittävät saada minua johonkin töihin palkkatuella.
Jos minulle tulee heikko hetki yksin, niin en siihen hätään kenellekään soita. Olen siis silloin yksin tunteitteni kanssa. Mutta mikä ei tapa, niin kai se sitten vahvistaa. Vastapainoksi heikoille hetkille tulee sellaisia sanoinkuvaamattoman hienoja hetkiä - alan varmaan puhdistumaan epäterveestä suhteesta omaksi itsekseni pikku hiljaa.
Minun pitäisi saada vielä enemmän uusia ihmissuhteita, jotta pääsisin vanhasta ihmissuhteestani paremmin eroon. Olen säännöllisesti lasten takia tekemisissä ex-mieheni kanssa ja käyn hänen luonaankin ja se on välillä ahdistavaa, sillä suhteemme on loppu ja tunnelma meidän välillä on sen mukainen, sellainen välinpitämätön. Minulla on lupa käydä hänen luonaan, sillä kaksi lastamme (ovat murrosiässä) asuvat isänsä luona ja minä asun yksin aika lähellä. Välillä olen tekemisissä velvollisuudesta, välillä haluan exästä vähän seuraa yksinäisyyteeni.
Siinä minulla onkin ollut kriisin paikka, että olen ennen ollut äiti ja nyt en enää touhua perheenäitinä. Välillä se on tuntunut tosi pahalta. Mietin huonona hetkenä, että mitä ihmettä teen seuraavaksi kodissani, kun ennen tekemistä riitti. Kuitenkin lapset käyvät luonani. Vanhempi lapsi on nykyään ollut luonani yöt ja nuorempi kulkee miten haluaa ja on kerran viikossa yötä. Yritän tutkailla tässä samalla, mikä on naisen rooli ja mikä naisesta tuntuu hyvältä. Tunnistan sen, että tuntuu mukavalta passata perhettä, nyt kun sitä enää niin tee. Toisaalta lapset ovat jo niin isoja, että minulla piti meidän yhteisessäkin kodissa jo keksiä itselle tekemistä. Yritänkin muistutella aina välillä itselleni, että minulla on muutenkin sellainen elämänvaihe, että lapset eivät niin enää tarvitse minua.
Olen käynyt kerran kriisikeskuksessa juttelemassa erään ihmisen kanssa ja hän sanoi, että minulla on varmasti vaikea olla vielä riippuvainen olla entisestä suhteestani samalla kun minun pitäisi rakentaa uutta tulevaisuutta itselleni. Itse ajattelen, että en ole eronnut turhan päiten ja ei ole ihme, että tapaamiset exän kanssa rasittavat psyykettäni. Tavoitteenahan mulla on toki uuden elämän kautta parantaa oloani. Taustalla on vielä exän kanssa se, että molemmin puolin voi olla sellaista haikeutta siitä, että jos vielä palaisimme yhteen. Mutta emme onnistuisi siinä ilman pariterapiaa, niin lukossa ovat "sanaiset arkkumme". Tai sitten olemme niin erilaisia, että ei terapiakaan auttaisi. Esim. hän ei halua läheisyyttä ja minä haluan.
Vuosi sitten päättynyt eroni on toinen kerta. Erosin nuorempana lyhempiaikaisesta suhteesta, se oli kuitenkin avioliitto. Joten kyllä kaksi eroa on jo aika rankka juttu. Olen itse halunnut päättää kummatkin suhteet.
Sain tässä vuosi sitten hyvän kokemuksen siitä, että ei kannata retkahtaa joka heppuun, joka tuntuu miellyttävältä. Sen avulla osaan olla varovaisempi ja pitää omat tunteeni itselläni ilman, että niitä tarvitse olla toiselle heti näyttämässä. Tämä kaveri halusi olla vain ystävä ja minä olisin halunnut olla enemmän. Olimme läheisemmässä kanssakäymisessä tämän ystävyyden varjolla ja se ei sopinut minulle alkuunkaan. Halusimme kumpikin lopulta eroon toisistamme ja olen nyt tyytyväinen, että olen selvillä vesillä hänestä. Olen kiitollinen tästä kokemuksesta, että osaan olla varovaisempi - minulla kun ei ole nuoruudestani paljon kokemusta miesasioista, olen ollut vain kahdessa pitemmässä ihmissuhteessa.
Kyllä minulla on kilpirauhasasiat lääkityksen puolesta kunnossa. Lääke on synteettinen ja tiedän, että on olemassa myös luonnonmukainen siasta saatava lääke, jolla voi saada oireet paremmin kuriin. Tämän lääkkeen saamiseen pitäisi saada erityinen lupa. Tiedän vain, että tämän sairauden kanssa on melko yksin sen jälkeen, kun on Oysin käynneistä selvinnyt. Voin itse tuntemusten mukaan säädellä lääkeannosta, mutta se on vaarallistakin puuhaa sydämen kannalta, kammiovärinästä pelotellaan. Lääkkeillä saa vaikka pulssin nousemaan 60:sta 70:iin, olen sen kerran tehnyt. Pelotti, kun rinnassa jyskytti, jäin sänkyyn päiväksi silloin. Vaikka oireet tuntuvatkin olevan tasapainossa, niin aina voi olla mahdollisuus, että kaikki oireet eivät ole "kondiksessa". Siksi mainitsin tuon "pöljän" olon. Vaikka olen normaalipainon ylärajoissa, niin taudin puhkeamisen jälkeen on vyötärön seudulla ollut aina enemmän turvotusta ja "pönäkkä" olo. Olen kuullut tästä ongelmasta muiltakin.
Olen miettinyt vapaaehtoistyöhön osallistumista, haluaisin olla yksinäisten vanhusten seurana.