Olen lukenut muiden tarinoita paljon ja oma tarinani ei ole läheskään niin rankka, kuin monella muulla on ollut. Mutta jostain kumman syystä, olen niin heikko, että en kestä enää pieniäkään vastoinkäymisiä. Olen vasta 21-vuotias ja pelkään jo nyt tulevaisuuttani, pelkään että koko elämä menee pilalle. En vain usko itseeni, enkä tiedä kuinka selviän mistään, jos pienet asiat ovat jo saaneet minut näinkin masentuneeksi.
Olen siis tavallinen opiskelija, käyn koulua ammattikorkeakoulussa. Tällä hetkellä asun poikaystäväni kanssa yhteisessä asunnossa. Yli 2 vuotta sitten kun tapasimme, olin vielä eksäni kanssa yhdessä, mutta ihastuin nykyiseen mieheeni, sillä olimme hyviä ystäviä ja hän oli kovasti tukenani, kun entinen mieheni ei ollut. Niin vain kävi, aloimme viettää aikaa yhdessä, mutta pitkitin virallista seurusteluamme siihen saakka, kunnes muutin toiseen kaupunkiin asumaan muutaman kuukauden tapailun jälkeen. Muutin opiskelemaan ja olinkin 1,5 vuotta kyseisessä koulussaja toisessa kaupungissa, kunnes tulin siirtona takaisin kotikaupunkiini jatkamaan opintoja. En vain enää viihtynyt kyseisessä paikassa, eikä se koskaan tuntunut kodilta. Muistelen kuitenkin aikojani siellä hyvällä, sillä poikaystäväni kävi kerran viikossa aina vapaapäivinänsä luonani ja se oli ihanaa. Rakkautemme vahvistui siitä, vaikka suhteemme onkin ollut kovin rankka, täynnä ylä-ja alamäkiä ja alussa oli paljon valheita, jonka vuoksi vieläkin on välillä vaikea luottaa toiseen.
Nyt kun olen ollut taas yli puoli vuotta täällä, kotikaupungissani, ja olemme asuneet yhdessä, olen masentunut totaalisesti. Olen ollut taipuvainen masennukseen teinitytöstä lähtien, kun minua kiusattiin ja muutuin äänekkäästä ja iloisesta tytöstä epävarmaksi ja hiljaiseksi. Nyt kaikki masennus sai alkunsa, kun tein viime kesän alussa abortin. Olen katunut sitä ja miettinyt asiaa paljon, samalla ollut tyytyväinen ratkaisuun. Toisaalta, tiedän, että se oli paras ratkaisu, sillä suhteemme on aina ollut epävakaa ja en halua sellaista kasvuympäristöä lapselle. Lisäksi olen vielä opiskelija, köyhä sellainen, enkä saanut mistään rahaa, joten en haluaisi ei-toivottua lasta köyhyyteen ja kurjuuteen. Mutta toisaalta, nyt olen puolestani alkanut haaveilemaan yhteisestä lapsesta, joka on väärin tietysti, sillä tein abortin vain puoli vuotta sitten. Aloimme kasvaa erilleen, sillä tapahtunut sai välimme kireiksi, etenkin kun itkin jokapäivä ja mietin, miksi olemme antaneet käydä niin. Muutimme yhteen parin kuukauden epävakaan seurustelun jälkeen. Asiat alkoivat melkein taas mennä parempaan suuntaan, sain kesätöitäkin vielä kuukaudeksi ennen koulun alkua, vaikka olin jo melkein luovuttanut töidenkin suhteen. Mutta koulun jatkuttua ja oltuani kotikaupungissani, masennus on iskenyt todella pahasti. Minulla ei ole koulussa yhtäkään ystävää, sillä kukaan ei ole millään tavalla ottanut minua huomioon missään vaiheessa. Tuskin muistavat nimeänikään. Olen oppinut olemaan yksin, mutta joka päivä se vaivaa minua. Muutenkaan minulla ei ole enää ystäviä. Olen menettänyt yhden entisen parhaan ystäväni viime vuoden aikana, sillä hän on aina vastustellut seurusteluani ja puhunut minusta pahaa muille ystävilleen. Se tuntuu pahalta, kun luulee, että kyseessä on hyvä ystävä. Niimpä meidän ystävyytemme on hiljalleen unohtunut täysin, en enää muista edes, millaista meillä oli yhdessä, silloin kun kaikki oli hyvin ja olimme parhaita kavereita. Hän ei ole ollut tietenkään ainut ystäväni. Tällä hetkellä minulla on muutama ystävä. Heistä yksi ja ainoa haluaa nähdä minua säännöllisesti. Valitettavasti hän ei enää asu samassa kaupungissa ja näemme vain kerran viikkoon. Hänelle en pysty puhumaan mistään enää, sillä hän on tämän entisen parhaan ystäväni kaveri ja heillä on tapana juoruilla keskenään muiden asioista, mm. minun asioistani. Eli tämä ystäväni on oikeastaan ainoa ystävä, jonka kanssa vietän aikaa, mutta hänkään ei ole mielestäni luotettava, enkä koskaan pysty kertomaan pahasta olostani hänelle. Hän on sellainen, kenen kanssa minulla on hauskaa, mutta jonka kanssa en osaa olla enää oma itseni. Lisäksi minulla on pari muuta ystävää, jotka ottavat yhteyttä kerran muutamaan kuukauteen. He olivat ennen hyviä ystäviäni, mutta jostain syystä, heitä ei koskaan huvita keskustella kanssa, he eivät vastaa viesteihini ja ottavat yhteyttä harvoin. Minä joudun aina kyselemään, milloin tavataan. Kaikki tämä on saanut minut masentumaan, sillä olen ennen ollut niin sosiaalinen ja minulla on ollut ystäviä ympärilläni, mutta nyt ei ole yhtäkään luotettavaa ystävää. Tuntuu siltä, että olen jäänyt ihan yksin, eikä kukaan huomaisi tai välittäisi, jos katoaisin johonkin. Miehelleni en halua itkeä jatkuvasti, hän on koko kesän joutunut kestämään masennustani, enkä halua, että ajan hänetkin pois luotani, hän on ainoa ihminen, jonka seurassa voin olla omaitseni, jonka takia jaksan herätä aamulla. Sen vuoksi riitelymme saavat minut joka kerta pelkäämään ja ahdistumaan. Välillä olen miettinyt, että kannattaisiko minun olla tässä parisuhteessa, sillä vaikka meillä on pääosin kaikki hyvin, niin seksiä meillä ei ole ollut vuoteen enää muulloin, kun enintään kerran viikossa, silloin kun hän haluaa. Hän torjuu minut, työntää pois ja suuttuu. Se on minusta todella surullista ja olen alkanut haaveilla muista miehistä. En kuitenkaan haluaisi pettää häntä, enkä varmasti pystyisi siihen. Rakastan häntä, mutta pelkään, että hän ei enää tunne täysin samalla tavalla, vaikka väittääkin rakastavansa minua. Kaikki tämä saa minut todella ahdistuneeksi ja joka toinen päivä olen onnellinen, joka toinen päivä toivon kuolevani. Otin jopa pari viikkoa sitten tarkoituksella vanhoja masennuslääkkeitäni, joita en ole aikoihin käyttänyt. Toivoin, että kroppani ei kestä, että minulle tapahtuisi jotain, kuolisin vaikka pois, mitä minullav vielä on syytä elää? Opinnotkin ovat menneet huonosti, hylättyjä satelee ja ei ole yhtään ketään kelle puhua. Jos parisuhde menee huonosti, tunnen, että en voi lähteä parisuhteestani, sillä muuten jään täysin yksin, asuisin yksin, enkä saisi ajatuksiani pois, sillä eihän minulla ole ystäviä. Toivoisin vain, että minulla olisi ystäviä ja että poikaystäväni haluaisi minua, haluaisi olla kanssani ja haaveilisi yhteisestä tulevaisuudesta. Olen itse halunnut kihloihin jo jonkun aikaa, mutta haaveni on kuollut samalla, kun olen huomannut, ettei poikaystäväni enää panosta minuun samalla tavalla kuin ennen, eikä halua seksiä. Anteeksi, tarinani on hieman sekava, mutta en oikein osaa selittää kaikkea lyhyesti ja selkeästi, etenkin kun taustalla on vielä paljon muitakin tekijöitä, jotka ovat tehneet minusta masentuneen. En vain tiedä mitä tehdä, en näe syytä elää, itken vain päivästä toiseen yksinäni ja toivon saada itseäni onnelliseksi mm. lenkkeilemällä, mutta sekään ei auta, kun tuntuu, että olisin niin yksin…