Olen 46-vuotias mies ja kirjoittelen yleensäkään ensimmäistä kertaa tällaisella palstalla. Tuntuu vain jotenkin helpommalta avautua näin kirjoittamalla kuin puhumalla.
Elämäni oikeastaan sen alkuhetkistä on ollut todellakin taistelua lähinnä siinä mmielessä, mikä minun paikkani on ja mikä tarkoitus elämälläni on ollut alunperin, kun tuntuu, että yhtäkään päivää ei mene ettei jotain murhetta ja ahdistusta ole.

Minut adoptoitiin ollessani puolen vuoden vanha. Adoptioäitini oli hyvin, uskaltaisinko sanoa tunteeton ja kylmä sekä lisäksi väkivaltainen. Sain kokea rakkaudettomuutta sekä hylkäämistä jo elämäni alkumetreillä. Elämässäni ns. laitoskierre alkoi jo 7-vuotiaana, jolloin jouduin lasten sairaalaan, jota sanottiin ainakin siihen aikaan ”lasten linnaksi”, jota se todella oli. Karmeinta, mitä tuolta reissulta jäi lapsena mieleeni, oli se, kun vanhempani jätiivät minut sairaalaan ja jäin itkien lukitun oven taakse, joka erotti minut vanhemmistani melkein vuodeksi.

Elämäni jatkui samantyyppisenä ja sitä ei helpottanut yhtään, kun muutimme minun ollessani 10 – vuotias. Muistan, että minulla oli ollut koko lapsuusajan yksi hyvä ystävä, josta nyt muuton takia joutuisin eroon. Se tuntui pienen lapsen sydämmessä karmealle. Muutimme paikkakunnalle, jossa oli n. 25 000 asukasta ja se tuntui hirvittävän suurelle verrattuna kylään, jossa olimme asuneet. Luulin, että kouluun johon siirryin, olisi ollut helppo päästä ”sisään” ja saada uusia kavereita mutta päinvastoin. Asiaa ei auttanut yhtään se, että olin jo tuohon aikaan hirvittävän ujo ja häpesin itseäni ja omaa ”köyhää elämääni” jo tuolloin. Kun koulussa saatiin tietää, että olin lähtöisin jokseenkin köyhästä perheestä, alkoi päivittäin kiusaaminen ja sitä tapahtui sen joka muodossa, niin psyykkisesti kuin fyysisestikin. Tämä sai minut enemmän vetäytymään kuoreeni ja minusta tuli entistä arempi, enkä oikein uskaltanut olla ihmisten kanssa tekemisissä.

Adoptiovanhemillani oli tuolloin, olin tässä vaiheessa n. 12 – vuotias, vaikeuksia avioliitossa ja heidän avioliittonsa päättyi ja myöhemmässä vaiheessa molemmat adoptiovanhemmistani menivät uusiin naimisiin. En ehkä koskaan ole kokenut niin paljon rakkaudettomuuta kuin adoptiovanhempani avioero alkoi olla selvä ja nyt piti päättää, menenkö asumaan isäni, vai äitini kanssa. Minut laitettiin jälleen laitokseen, koska minua ei tuossa vaiheessa halunnut kumpikaan osapuoli ja muistan hyvin selvästi, kuinka itkin sitä jo tuolloin, mikä minussa on vikana ja miksi minua ei hyväksytä sellaisena kuin olen…Lopulta tilanne johti siihen, että pääsin asumaan äitini ja hänen uuden miehensä kanssa. Olimme uusioperhe, josta perheonni oli kaukana. Ajauduimme monet kerrat tilanteisiin, jossa asuin parhaan ystäväni luona, johon olin muutettuamme ja piakkoin sen jälkeen tutustunut, koska isäpuoleni ei hyväksynyt minua. Olin kuullut monissa eri yhteyksissä äitin sanovan, että ”en ymmärrä, miksi adoptoimme tuon pojan”, kun siitä ei ole mitään iloa milloinkaan. Nämä sanat sattuivat ja eräänlainen viha ja katkeruus kalvoivat sisintäni. Näin vuodet kuluivat eteenpäin.

Isäpuolellani oli taksiyritys, johon sitten saatuani ajokortin menin töihin ja en ollut jo tuolloin todellakaan samassa asemassa, kuin muut yrityksen työntekijät, edes palkan maksamisen suhteen ja meillä oli koko ajan isäpuoleni kanssa pientä ”vääntöä”erillaisista asioista. Jaksamiseni tuli siihen pisteeseen, että yritin itsemurhaa, jonka seurauksena minut lähetettiin M1 lähetteellä sairaalaan, jossa olin ”pakkohoidossa” noin neljä viikkoa. En arvannut, että tuo tapahtuma muuttaisi elämäni päälaelleen, mitä se oli ollut. Suuntana ei ollut parempi, vaan pahempi huominen. Kun pääsin sairaalahoidosta pois, asiat olivat jo menneet siihen pisteeseen, että muutto äitini ja isäpuoleni luota oli selviö. Emme enää tulleet toimeen keskenämme. Tuo muutto oli sitten piste I:n päälle sen suhteen ,että sen jälkeen elämäni muuttui helvetiksi. Elämäni sisältö oli lähinnä alkoholia, lääkkeitä, väkivaltaa useita itsemurhayrityksiä ja loppujen lopuksi ihmisarvon menettäminen omissa ja toisten silmissä.

Vuodet kuluivat ja elämäni jatkui pitkälle aikuisikään edellä mainituissa merkeissä. Elämässäni tapahtui monia asioita, joita en voi tässä yhteydessä tuoda esille, koska niiden muistaminen ja muistelu sattuu todella paljon vieläkin. Olen kiitollinen monille eri tahoille, jotka ovat tukeneet minua elämäni vaikeissa askelissa ja ilman heitä en olisi kirjoittamassa teille kokemuksiani. Toki elämässäni on ollut niitäkin aikoja, joiden takia kannattaa nyt elää.
Olen tällä hetkellä 46-vuotias ja olen usein ajatellut, miksi minä sain kokea tämän kaiken rakkaudettomuuden ja hylkäämisen, jotka aiheuttavat mielestäni yhden huonommista lähtökohdista ihmisen tulevaisuudelle. Olen elävä esimerkki siitä, kuinka olen saanut kärsiä näihin päiviin saakka huonosta itsetunnosta, häpeästä ja jatkuvasta alemmuudentunteesta vaikka tänä päivänä siihen ei ehkä syytä olisikaan.