Miksi me vihaamme elämäämme?
Hei ajattelin kysyä onko muilla samanhenkisiä tuntemuksia että elämä on ikään kuin sudenkuopassa ja kaikki tuntuu toivottomalta? Samaan aikaan kun pitäisi todistaa itselle, ihmisille ympärillä sekä yhteiskunnalle että minusta on johonkin?
Aikamoista ristiriitojen aallokkoahan tämä elo on. Ympäristö ja minä itse voimme olla aivan eri linjoilla siitä, miten tulisi toimia. Omat odotukset ja käytäntö voivat nekin olla kaukana toisistaan.
Tiedä sitten, että olisiko minulla yhtään helpompaa vaikkei mitään odotuksia ja paineita olisikaan. Sisäinen motivaationi kun on melkoisen heikko, niin tulisiko sitä tehtyä yhtään mitään, jos paine tekemiseen puuttuisi. Toisaalta taas ounastelen, että motivaatio on näivettynyt juurikin paineiden seurauksena; tiedän olevani ihminen, joka voisi ja toimisi paremmin hyväksyvässä, tukevassa ja kannustavassa ilmapiirissä, jossa motivaatio ei lähde pakosta.
Entä vihaanko elämääni? En tiedä, itseäni kylläkin. Ehkä viha on liian voimakas ilmaisu, mutta eihän tämä mitenkään antoisalta aina (useinkaan?) tunnu. Joskus on tunne, että jos sattuisinkin kuolemaan, niin en elämättä jäänessä elämässä olisi mitään menettänyt. Joskus taas päivä paistaa elämäni metaforiseen risukasaan. Kajo voi olla heikko, mutta se ylläpitää toivoa.
Yksi ehkä pahimpia ristiriitoja on, että toivo voi olla se kaikkein julmin asia. Roikkua nyt loputtomasti toivonretaleessa kuin kaukaisessa kangastuksessa ilman, että se koskaa konkretisoituisi.