Voi olla huono vinkki, mutta lähdepä joskus ihan urakalla paisuttelemaan asioita - siis tahallasi. Kun joku asia on jollain tavalla, keksi sille lisää ikäviä puolia - mitä hullunkurisempia, sen parempi! Niinkun vedä ihan överiksi. Teet sellaisen ajattelumatkan, missä kaikki menee pieleen. Pahemmin kuin osaat edes itse paisutella.

Paisuttele hetki ja palaa sitten takaisin siihen lähtöpisteeseen ja pohdi, miltä sitten tuntuu. Helpottiko tuo ajatusleikki, mitä ajatuksia se herätti - miksi?

Toivottavasti hoksasit, mitä hain takaa. 🙂 Jos harjoitus ei toimi, älä tee sitä uudestaan!

Voi toimia.

Toinen konsti on sitten, että antaa niitten ajatusten vain ns. virrata ohi.

Sitähän esim. meditaatiossa käytetään, että ajatukset vain virtaavat, eikä pysäytä mitään ajatusta. Kun totuushan on, että ajatukset on loppujen lopuksi vain ajatuksia...

Voisiko muista kiinnostuminen tai muita kohti suuntautuminen silloin, kun ei ole mitään erityistä myllerrystä päällä, auttaa? Tavallaan harjoittaisi mieltä huomaamaan ja havainnoimaan mitä muiden elämään kuuluu, miten he kokevat, sitä että oppisi automaattisesti siirtämään fokusta pois itsestä. (Ei siis mitenkään vertaillen, vaan ihan vaan yleisestä kiinnostuksesta.) Musta tuntuu että joku tämäntyyppinen on sellaista mikä on mulle antanut perspektiiviä tai suhteellisuudentajua, tai vähintäänkin harhauttaa huomiota muualle hetkeksi, jotta sen isolta tuntuvan asian (ja kaikkien sen ympärille kiertyvien ajatusten) aivoihin aiheuttama välittäjäaineiden/tunteiden myrsky ehtii laantua.

On hirveän vaikeeta keskittää huomio muualle kuin itseen.

Olen vähän lukenut meditaatiosta ja ehkä se auttaisi...

Meditaatio on vaan kyllä pirun vaikeeta myös...