Nyt on jo pidempään pyörinyt päässä tämä sama kysymys: miksi ihmeessä jatkaa tätä ainaista selviytymistaistelua elämän kanssa? Mitä järkeä yrittää selvitä päivästä toiseen, kun siitä ei tule mitään eikä se tunnu miltään (paitsi ajoittaisesti surkealta)?
Huomasin, että on kulunut 8 vuotta siitä, kun minua ensimmäisen kerran hoidettiin masennuksen takia. Olen nyt 21-vuotias, eli käyttänyt tähän koko nuoruuteni. Pitkiä terapioita, lyhyitä terapioita, osastojaksoja, lääkkeitä. Kolme itsemurhayritystä, joista viimeisin nyt n. kuukausi sitten. Mikään ei vaan auta, mitenkään tämä ei muutu helpommaksi, mikään ei kiinnosta.
En tiedä mihin kouluun tai töihin hakisin (sain juuri potkut), en tiedä miten selviän tuhansista laskuista (mukaanlukien terapialaskut), en tiedä mitä tekisin juuri tänä iltana saati sitten huomenna… Aargh. Ainoa valopilkku elämässä on avomieheni, mutta koko nuoruuteni olen tukenut koko elämäni kulloinkin kyseessä olevaan poikaystävään, ja suhteen loppuminen merkitsee 100% varmuudella uutta itsemurhayritystä. Mistä löytäisi jotain hyvää omassa itsessään, niin, ettei se riippuisi kenestäkään muusta, eli sitä ei olisi pelkoa menettää?
Pahoittelut tästä äärimmäisen sekavasta tekstistä, ihan ajatuksenjuoksulla mentiin. Pohjimmaiset kysymykseni:
Milloin tämä loppuu? Eikö 8 vuotta jo riitä?
Mitä voin tehdä, jotta tämä loppuisi?
Jos tämä ei ikinä lopu (kuten alan vähitellen uskoa), mistä löytäisin voimia yrittää silti?

Huh, kiitos että olette olemassa, pelkkä kirjoittaminen auttoi tänään vähän.