Lapsuudessa minulla oli väkivaltainen äiti. Kun sairastuin psyykkisesti äitini häpeä oli suuri. Vuosi vuodelta äitini väkivaltaisuus koveni ja jäin yksin. Itkin ja itkin.. olin sairastunut masennukseen. Olin noin 14 vuotias. Ja viime vuosina nuo lapsuuden traumat tulivat elävinä mieleeni, yhä tarkempiana. En pääse psykoteripiaan, en millään. Joudun mahdollisesti elämään traumojeni kanssa loppuelämän. Nuoruudessani (nyt olen 47) minulla oli kyllä ihan sydänystäviä… Mutta, kun ikää alkoi tulla lisää ja muutin yksin asumaan, syrjäännyin. Ei ketään. Laitoin välit poikki perheeseeni. Naapurit haukkuu hulluksi, eikä kukaan heistä halua lähestyä minua mitenkään. Koska varmaan olen niin hullu. Olenko loppuelämäni yksin? Haaveilen sielunsiskosta… en kenestäkään muusta. Olen yrittänyt kaikkeni löytää sellaisen mutta ei ole löytynyt tai minut on hylätty. Mitä tästä olisi sanottavaa?