Miksen muista lapsuudestani mitään?
Heippa,
olen 33-vuotias mies ja elämäni on tällä hetkellä hyvällä mallillaan, olen löytänyt parisuhteen ja käyn itseäni kiinnostavissa töissä. Olen persoonaltani tällä hetkellä ulospäinsuuntautunut ja erittäin hyvällä itseluottamuksella varustettu henkilö. Olen myös erittäin empaattinen, ja elän usein enemmän muiden kautta kuin itseni ja tahdonkin tehdä niin.
Mutta, persoonani muuttui täydellisesti ollessani noin 13-14 vuotta. Olin sitä ennen erittäin herkkä, hiljainen, ujo ja syrjäänvetäytyvä lapsi. Tai siis, näin minulle ainakin on kerrottu. En muista oikeastaan mitään ennen tuota ikää. Muistamani tapahtumat on laskettavissa yhden käden sormilla.
Helppo syy tälle voisi olla tuolloin tapahtunut vanhempieni ero ja sitä edeltävä riitojen ilmapiiri, tosin tämä ei tunnu loogiselta, sillä riitoja vanhemmillani oli niin paljon, että ero oli enemmänkin helpottava asia. Tai no, enpä tiedä. Ehkäpä on tapahtunut muutakin. Olin myös erittäin herkkä kaikille ympärillä tapahtuville asioille.
Onko kellään muulla samanlaisia kokemuksia? Tuntuu vaan niin kovin hurjalta itsestänikin, että ei muistaisi lapsuuttaan. Ja haluaisin muistaa.
Ja tsemppiä kaikille forumin lukijoille ylipäätänsä!
Moi!
itse olen 20 vuotias naikkonen ja samanlaisia kokemuksia löytyy!
itse olen ulospäin suuntautunut, realisti ja kaikinpuolin kaikki rullaa nyt hyvin! pitkäaikasessa suhteessa yms.
ja sama homma.. lapsuuteni muistot on tosi vähissä.... pieni pilkahdus sieltä täältä.
Omat vanhemmat eros kun olin 6-7 ja oikeestaan muistan vaan pahoja muistoja, tappeluita yms(onneksi en niitäkään kunnolla). mutta ylipäätänsä tosi vähän..
Olen sitä mieltä, että ihmis muisti toimii siten, että suojellakseen ihmisen psyykettä se plokkaa eli poistaa pahimmat tunteet/muistot jonnekkin niin syvälle ettei niitä voi muistaa. näin nykyinen oma olo helpottuu. ja tämä on siis oikeastaan ihan totta, ei vaan minun mielipide, se on ihmisen yksi puolustus keino selvityä.
Kai on myös olemassa jonkin sortin hypnooseja yms missä voidaan yrittä palauttaa muistoja jos niitä tahdot takaisin.. itse koen että parempi ehkä näin kun en muista.. koska en olisi oma itseni tässä ja nyt jos mielimaailmani olisi erilainen. todennäköisesti vaan masentuisin ja alkaisin murehtimaan aivan liikaa, koska tiedän että menneisyydessäni on tapahtunut paljon P*SKAA, jota ei kenenkään pitäisi kokea(kuulluut jtn jälkeenpäin).. mutta näitä juttuja en edes halua kuulla... elämäni on hyvä NYT🙂 tässä ollaan nyt ja tässä!
Heippa.
Tavallaan on lohdullista havaita, että on muitakin jotka eivät muista lapsuudestaan juurikaan mitään. Kyllä mitä luultavammin on tultava siihen lopputulokseen, että persoonaltaan herkät ihmiset suojaavat psyykettään tiedostamattomilla automaattimekanismeilla liian vaikeilta kokemuksilta.
Olen itse paininut saman muistamattomuus asian kanssa aina. Esimerkiksi veljeni ja minun muistikapasiteetin välillä on valtaisa ero. Veljeni selittää asian ikäerollamme (7v), mutta minulla kuten rivien välistä luettuna teillä kahdella keskusteluun osallistuneellakin on jonkilainen aavistus tai tunnemuistikuva siitä, että muistamattomuuteen on jokin merkittävä syy.
Omassa lapsuudessani selkeää kurjaa tapahtui kokoajan. Isäni oli väkivaltainen, mielenterveysongemista kärsivä alkoholisti, äiti umpiuskonnollinen ja perheen lapsikatras sekalainen parvi sisarpuolia ja ottolapsia. Pelko on kuvaavin sana lapsuudestani. Isäni teki itsemurhan ollessani 14 ja varsinkin sen jälkeiset kolme vuotta ovat täysin pimeän peitossa itseltäni. Tuon aikaisten koulutovereiden kanssa olen voinut palauttaa jonkinverran tapahtumia mieleeni.
On omituista elää siten, että osa elämästä on pimeän peitossa. Kuin olisi jonkinalinen päävamman jälkeinen muistinmenetys. Tunne on häiritsevä, joten ymmärrän ketjun aloittajan tarpeen pohtia asiaa.
Omalta osaltani myös tsemppaan kaikki palstan lukijoita ja kirjoittajia. Asioista katoaa inhottava "olen yksin asian kanssa" tunne, kun huomaamme, että arkisten rooliemme alla meitä erilaisten asioiden kanssa yksin painivia on paljon..
Tutulta kuulostaa, minulla on myös samanlainen tilanne. Olen reilu 40 v. tällä hetkellä.
Muistan lapsuudestani hyvin vähän verrattuna esim. ystäviini tai vajaa neljä vuotta vanhempaan sisareeni.
Olen tulkinnut sen johtuvan siitä, että meilläkin oli perheessä riitaisa, ahdistava ilmapiiri hyvin pitkään. Ongelmat alkoivat ollessani n. 5-6 vuotias ja helpottivat jonkin verran kun olin 12 v. eli vanhempani erosivat tuolloin.
Olen huono kirjoittamaan tunteista saatika kertomaan asioita ylipäätänsä. En muista lapsuudesta,nuoruudesta oikein mitään. Isä kuoli kun olin 13v,yläasteella koulukiusattu,eikä elämä aina ole muutenkaan mennyt edes normaalisti. Sen muistaa että ahdistus on seurannut mua koko elämän ajan. Välillä lievempänä,välillä pahempana. nykyään syön lääkkeitä masennukseen (jo reilu 2v) ja olotilat vain jatkuu. Tänään viimeksi kävin lääkärissä ja sain jopa lähetteen kiireellisenä mielenterveystoimistoon. Saa nähdä jospa nyt alkais asiat selviämään.. Mutta ehkä muistamattomuus johtuu pahojen asioiden lokeroitumisesta,ne vaan jää käsittelemättömänä jonnekkin takaraivoon josta ne jotain kautta aiheuttaa oireita. En tiedä.. Olen joskus käynyt psykologin juttusilla mut vastaus oli että ehkä pahat asiat vain pitäis unohtaa tai antaa olla vain. Ei antanut mulle kovin hyvää kuvaa terapiasta. Voimia kaikille jotka pimeydessä miettivät kadotettua lapsuutta ja nuoruutta.