Mikä on tarpeeksi vastoinkäymisiä?
Tänään minä pitkän sinnittelyn ja räpistelyn jälkeen romahdin. Olen itkenyt itkemästä päästyänikin. Milloin elämä järjestyy? Järjestyykö se ikinä?
Koko 25-vuotinen elämäni tuntuu olleen yhtä selviytymistä hankaluudesta seuraavaan.
Minua koulukiusattiin yhdeksän vuotta. Vanhemmat erosivat riitaisasti, sairastuin syömishäiriöön teini-iässä jota sairastinkin sitten kuusi vuotta ja se melkein vei hengen. Sairauden ohella seurustelin useampia kertoja, mutta minut petettiin joka kerta. Pari vuotta sitten tapasin elämäni miehen; niin luulin. Viime syksynä selvisi, että hän on pettänyt minua jo vuoden ajan ja hänelle sekä uudelle naiselle on syntymässä tämän kesän lopulla lapsi..
Pitkän syömishäiriön aikana olin vuoroin töissä, koulussa tai sairauslomalla ja onnistuin tuona aikana sotkemaan raha-asiani vuosiksi eteenpäin. Kaikki säästöt menivät, luottotiedot menivät ja velkaannuin yli 30 000 euroa. Vaikka valmistun ensi vuoden alussa, jää palkasta kouraan vain muutamia satasia ulosottomenojen jälkeen. Velka on maksettu vasta yli 10 vuoden päästä ja luottotiedotkin palaavat vasta sitten.
Jouduin viimeisimmän eron jälkeen luopumaan ihanasta vuokra-asunnostani kun sitä ei ollut varaa pitää, myymään suurimman osan omaisuudestani ja muuttamaan siskoni sekä hänen miehensä taloon alivuokralaiseksi. En niinkään välitä materiasta, mutta tuntuu lähes nöyryyttävältä elää ilman mitään omaisuutta toisten nurkissa. En pysty muuttamaan vuokralle puuttuvien luottotietojen takia.
Osa-aikatöistä ja opintotuesta saatavat rahat loppuvat aina jo ennen kuun loppua kesken. Minulla on paljon ruoka-allergioita, ja iso osa pienistä tuloistani menee allergiavapaaseen ruokaan. Loppuosa menee bensaan, sillä nykyinen asuinpaikkani on maalla, 40 km päässä mistään asutuskeskuksista. Olen niin väsynyt miettimään joka ikinen päivä, mistä saan elämiseen välttämättömät rahat. Sosiaalitoimi ei auta, kokeiltu on.
Voisin toki luopua ainoasta asiasta, joka pitää minut hengissä; urheiluharrastuksesta. Se vain olisi viimeinen naula arkkuun. Sekin maksaa, mutta se on ainoa asia, jota tehdessäni en mieti ikävää elämääni.
Olen yksinkertaisesti väsynyt, surullinen ja kerta kaikkisen rikki kannatellakseni itseäni. Mietin jatkuvasti, mitkä ovat enää syitä elää? Tänäänkin pohdin, ajaisinko vain auton metsään kovasta vauhdista.
Tuntuu pahalta kirjoittaa tännekin ja viedä palstatilaa toisilta.
Oletko hakeutunut talous- ja velkaneuvontaan?
http://www.takuu-saatio.fi/hae_apua/talous-ja_velkaneuvonta/
http://www.kkv.fi/Tietoa-ja-ohjeita/Maksut-laskut-perinta/talous--ja-velkaneuvojat/
Siitä voisi olla hyvä aloittaa talousasioiden kuntoon laittamisen. Sitten on sinun jaksamisesi. Kuulostaa, että voisit tarvita apua. Oletko ollut yhteydessä mielenterveystoimistoon? Sinulle on tapatunut niin paljon, että keskusteluavusta voisi olla hyötyä.
Jos suinkin mahdollista, jatka liikuntaharrastustasi, kyllä sinulla täytyy olla elämässäsi jotain, mistä nautit varsinkin nyt, kun on vaikeaa.
Muista, aina kannattaa katsoa huomiseen 🌻🙂🌻
Olen niin pahoillani puolestasi ☹️ Rankkojen kokemusten ja kestostressin keskellä, tiedän miltä se tuntuu... Yhteen asiaan haluan sanoa faktan: et ole yksin. Vaikka siltä nyt tuntuu.
Parasta mitä sinulle voisi juuri nyt minun mielestä tapahtua, on se että löydät vertaisia. On lukematon määrä ihmisiä joille on käynyt aivan samanlaisia tapahtumia kuin sinulle ja joilla on myös esimerkiksi syömishäiriö. Kokemusten jakaminen ihmisten kanssa jotka pystyvät samaistumaan kertomaasi tilanteeseen monilla eri tavoilla ja tietävät mistä puhut ja missä tilanteessa nyt elät, on uskomattoman helpottavaa: sen tajuaminen etten olekaan ainoa ja YKSIN! Se on oman kokemukseni mukaan sanomattoman monta kertaa parempaa kuin puhuminen jollekin ns ammattilaiselle joka todellisuudessa ei tiedä yhtään miltä -tuntuu- elää luottotiedottomana, köyhänä, toisten nurkissa, tuntien jatkuvaa huolta ja stressiä siitä "loppuuko tämä koskaan".
Kyllä se vain loppuu.
Olen itsekin elänyt luottotiedottomana, toisten nurkissa, pitkään kestävissä, eri tavoin kuormittavissa tilanteissa vuosikausia, petettynä, jätettynä.
Tiivistettynä, vasta sitten kun aloin löytää vertaisia jotka tietävät mistä puhun, tajusin etten ole yksin ja ainoa jolle on tapahtunut näin: se oli kuin "valaistuminen". Sellaista asiaa ei ole löytynyt jota jotkut muutkin eivät olisi kokeneet tai kokisi parasta aikaa. Se että saa jakaa kokemuksia ja tuntea ettei olekaan ainoa, vapauttaa häpeästä ja itsensä syyllistämisestä paremmin kuin yksikään "asiantuntija". Vertaiset on parhaita asiantuntijoita 😍
Vertaisilta saa myös parhaita selviytymisvinkkejä! Köyhyys ei ole häpeä! Omat luottotietoni sain vihdoin takaisin pari vuotta sitten mutta se HYÖTY mitä luottotiedottomana sain kokemuksestani, sitä ei voi rahalla mitata. Sain ja saan edelleen, uskomattoman hyviä ja toimivia vinkkejä arkea helpottamaan. Olen ymmärtänyt tapahtumakuvion jolloin luottotiedot meni joista on aivan turha syyttää itseäni.
Sairastuin itse yli 15 vuotta sitten masennukseen jonka seurauksena laskut alkoivat pikku hiljaa pölyttyä pöytien päällä ja erään pitkän sairaalaosastojakson aikana lopulta päätyivät ulosottoon ja alkoi tulla maksuhäiriömerkintöjä. Sosiaalityöntekijän ohje oli että maksa vuokra ja sähkö ja puhelin ja revi loput laskut: pois silmistä, pois mielestä. Kun ei kuitenkaan olisi pystynyt maksamaan niitä laskuja sairastumisenkaan takia, niistä ei kannattanut stressata...
Noh, lopulta vuosien vuosien päästä koitti aika jolloin aloin kyetä pikku hiljaa vähentämään velkaa. Sain myös valtavasti apua omalta diakonilta, erityisesti henkiseen jaksamiseen mutta myös käytännön asioiden selvittelyyn ja lopulta myös viimeisen lainaerän maksamiseen: sain vinkin häneltä mistä voisimme hakea lopun erän maksamiseen tukea (Takuusäätiö, Kirkon kriisirahasto ym ym ym, en edes muista kaikkia tahoja enää jotia kävimme läpi) jolloin vihdoin ja viimein lopulta olin "kuivilla". Tulanteeni oli siinä vaiheessa jo se että varsinaista velkaa ei enää ollu vaan tuhannen eruon edes korkoja korkojen päälle joista en olisi ikinä ehdinyt selvitä uusien korkojen korkojen takia joita olisi aina tullut päälle.
Olen myös romahtanut ja ollut tilanteessa joss ainao vaihtoehto on tuntunut olevan "auton alle juokseminen" tms. Se pysäytti minut täysin. Juoksin silloin lääkäriin ja kerroin ajatuksistani.
Sain silloinkin eniten apua vertaiselta. Alkoi tuntua siltä että koko mielikuva "kuolemasta" olikin symbolinen. Olin tullut sillä erää tieni päähän ja oli annettava tilaa aivan uusille asioille ja "uudelle syntymiselle". En osaa tätä paremmin kuvailla mutta tajusin että se "kuolemanhalu" olikin -tunne-. Se on eri asia kuin varsinainen teko: siitä puhuminen ja sen jakaminen helpotti kun sai vastaansa ihmisen joka ei pelästynyt sitä vaan kertoikin omasta kokemuksestaan vastaavassa tilanteessa! Oli uskomattoman terapeuttista saada jakaa se tunne ettei kerta kaikkiaan enää jaksa. No ei tarvitse jaksaakaan! Silloin on aika levätä ja alkaa antaa tilaa toipumiselle ja vaikka kuinka monen asian kohdalla lupa ja tila ja aika suunnanmuutokselle. Tai vain levätä.
Tästä tuntuu tulevan niiiiiiin pitkä teksti että pidän taukoa välillä 😀 ettei tule ihan kirjaa kirjoitettua kun piti vain vastata että -et ihan oikeasti ole yksin-!!!! 🌻🙂🌻
Vastailen kyllä myöhemmin lisää jos haluat ja koitan vähän tiivistää :p
Hei!
Paljon voimia sinulle ja ennen kaikkea voimaa jaksaa päivä kerrallaan. Minullakin on paljon IM-ajatuksia mutta otan päivän kerrallaan ja turvaudun Jeesukseen. Hän on heikon ja epäonnistuneen ihmisen puolella ja pitää sylissä. Itse olen ollut kolme kertaa sairaalahoidossakin ja kolme kertaa päiväsairaalassa mutta olen samaa mieltä kuin edellinen kirjoittaja että vertaistuki on parasta. Kirjoita tänne jatkossakin kuulumisiasi ja jatketaan ajatustenvaihtoa.
Ette usko, miten hyvä mieli tuli, kun luin teidän viestinne. ☺️❤️
Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan oikeasti tuli sellainen olo, että en ole yksin! Ja kiitos sinullekin nunnulainen, kun raotit elämääsi noin paljon ja jaksoit kirjoittaa noin pitkästi. Kuulisin mielelläni lisää, miten kaikesta selvisit - henkisesti ja käytännönkin tasolla - sillä tuntuu, että kun yrittää netistä etsiä vertaiskeskusteluja mm. taloushuoliin liittyen, niissä on lynkkausmieliala korkealla. Miten velkaantuneet ovat surkeita luusereita ja niin edelleen.
Pari viime päivää on mennyt vähän paremmissa tunnelmissa. Kuten joku toinen vinkkasit, olen pohtinut Takuu-säätiön mahdollisuutta sitten kun joskus työllistyn; velkaneuvonnasta ei ole näin opintojeni aikana ollut apua. He ovat kehottaneet ottamaan yhteyttä sitten, kun olen valmistunut. Toisaalta pessimistinen mieleni pohtii, että tuskin minulle lainaa velkojen hoitoon myönnetään, se tyssää johonkin kuitenkin.
En tykkää piehtaroida menneessä, mutta väistämättä olen miettinyt, miten asiat ovatkin menneet kohdallani niin solmuun. Tulevaisuus on yksi iso kysymysmerkki; joka päivä toivon, että saisin asua ihan itsenäisesti omassa (tai edes vuokra!) asunnossa, mutta sekin häämöttää vuosien päässä. En osaa sanoin kuvailla, miten raskasta ja nöyryyttävää on elää toisten nurkissa - vieläpä maksamatta pennin latia, kun ei pysty.
Surkeinta on, että oma perhe pitää minua myös reppanana ja ihmisenä, joka ei osaa hoitaa asioitaan ja jolla edelleen on mielenterveysongelmaisen leima otsassa vaikka syömishäiriö on takanapäin. Molemmat vanhempani säälivät minua, ja sisko pitää minua ns. käytännön tomppelina.
Keskusteluapua on myös hankala saada. Juurikin se epätasainen asetelma; ammattilaisella harvoin on käsitystä talousvaikeuksista ja tunnen itseni entistä alempiarvoisemmaksi tuollaisessa tilanteessa. Kaikista hauskinta on, että tunnen kuntani mielenterveystoimiston työntekijöistä suurimman osan, joten senkään takia en haluaisi mt-toimistoon mennä. ☹️
Tänään minulla on toivo siitä, että asiat jonakin päivänä selviää. Että minulla on puoliso, vakituinen asunto pään päällä ja rahaa riittää välttämättömyyksiin joka kuukausi.
Kiitos kun saan jakaa näitä asioita teidän kanssanne.
☺️❤️