Avaudun täällä ensimmäistä kertaa. Otsikon mukaisesti en oikeasti tiedä, mikä mua vaivaa. Sydän on vain niin kovin raskas ja jostain syystä pelkään ihan suunnattomasti, etten saa enää pientä lastani kotiin.

Olemme olleet kesälomalla synnyinseudullani. Minä palasin jo kotiin, lapsi jäi vielä isänsä kanssa toiselle puolelle Suomea. Loma meni ihan hyvin siihen asti, että menimme tapaamaan lapsen isän äitiä. Tuo äiti, eli lapseni mummi on ollut minulle korvaamaton tuki ja turva ainakin seitsemän vuoden ajan. Hän on auttanut lapsen hoidossa ja ostanut lapselle vaatteita ja leikkikaluja. Kaikkein suurin apu hänestä on ollut silloin, kun hän on tukenut minua lapseni isän, eli hänen poikansa (jonka ammattilainen varmaan voisi kevyesti diagnosoida narsistiksi tai sosiopaatiksi) aiheuttamissa katastrofeissa. Hän on siis ollut minulle enemmän kuin ystävä, ehkä jonkinlainen kakkosäiti.

Vähän aikaa sitten tämä ihminen sai vakavan sairaskohtauksen. Henkiinjääminen oli ihme, joka kuitenkin toteutui. Kuntoutuminen on ollut hidasta, puhetta tulee jonkin verran ja pystyy liikkumaan pyörätuolilla. Kuitenkin sairaus aiheutti avioeron (puoliso ei jostain syystä kykene omaishoitajaksi, vaika ei paha ihminen olekaan) ja osittainen halvaantuminen aiheutti sen, ettei ennen käsillään paljon tekevä ihminen enää kykene entisiin harrastuksiinsa. Ja työt tietenkin loppuivat, eläkepäätös on jo tullut. Kaikki tämä on murentanut myös tämän rakkaan ihmisen henkisesti. Vierailumme aikana hän ilmoitti useasti, jopa lapsen kuullen, miten haluaisi kuolla.

Lievästi kehitysvammainen lapseni ei täysin ymmärrä mumminsa puheita, mutta mielialan hän ymmärtää. Lapsi vetäytyy sisäänpäin ja pahoinvointi näkyy. Minä yritin torjua mummin puheet mukavilla asioilla aina, kun huono hetki lähestyi. Tuo vaati jatkuvaa varuilla oloa, enkä silti aina onnistunut. Lisäksi sain kuulla ja ymmärtää, millaisen helvetin mummin sairastuminen ja puolison hoitovastuusta vetäytyminen oli aiheuttanut mummin toisen lapsen perheessä. Sekään ei oloa helpottanut.

Paluumatkalla (jonka siis tein yksin) minuun iski suunnaton ahdistus ja pelko lapseni kuolemasta. Näin unta, jossa kuljetin kuolleen isäni arkkua ympäri Suomea ja selvitin isäni mysteristä kuolemaa (oikeasti isäni kuolemaan ei liittynyt mitään mysteeriä). Nyt en enää pysty nukkumaan, sillä pelko lapsesta pitää hereillä. Lapsen isä on isänä ihan hyvä, tosin en aina luota hänen kykyynsä laittaa lapsen etua oman etunsa edelle. Olen aina pelännyt, kun lapsi on isänsä mukana pitkillä automatkoilla, mutta nyt pelko riistäytyy aivan kohtuuttomaksi. Kuulen lapsen huutavan äitiä, näen hänen katoavan veteen, kaatuvan portaissa tai voivan henkisesti pahoin.

Onko muilla vastaavassa tai raskaammassa elämäntilanteessa olleilla paha olo tai väsymys purkautunut näin? Haluaisin uskoa, että tämä on vain väsymystä tai muuta, mutta koko ajan pelkään, että tämä on vain etiäinen siitä, että jotain todella pahaa tapahtuu.
Ja kiitos sinulle, joka jaksat lukea. Jo kirjoittaminen auttoi.