Koko jouluna ei ole kaverit mua muistaneet. Muutamaa piti nähdä, mutta heille tuli "jotain muuta". Näin se aina menee. Mä kuitenkin pidän oven aina auki. Oonko liian sinisilmänen?

Juuri nyt ahdistaa. Pala kurkussa taas nukkumaan. Arki sujuu kun on tekemistä ja ohjelmaa, mutta illat ja vapaapäivät olisi kivaa joskus kuluttaa ystävien kanssa. 😭

Toivon sydämeni pohjasta, että lapseni saavat hyviä ja kestäviä ystäviä. 😭

Olen usein saanut kuulla olevani outo ja ihme tyyppi jne. En ymmärrä miksi?! En kelpaa itsenäni, mutta aina neuvotaan olemaan oma itsensä?! Olenko jotenkin viallinen? ☹️

Olen myös koko ikäni saanut kuulla olevani outo enkä ole ikinä sopinut mihinkään porukkaan. Henkilökohtaisesti vierastan kaikkia sivistyssanamääritelmiä omasta persoonastani. Ne ei täällä ehkä aukea kovin monelle, ei itsellenikään. Minullekin on tuontaivaallisen sama onko joku introvertti vai ekstrovertti. Yhtä kummilta kuulostaa molemmat, eikä kumpikaan sana varmaan tee oikeutta outoudelleni.

Ymmärsin kirjoituksestasi, että sinulla on lapsia. Olet kumminkin löytänyt parisuhteen. Itse olen miettinyt aina olevani jotenkin viallinen kun ei ole sitä "parasta kaveria". Sitten olen tullut siihen tulokseen ettei parhaan ystävän tarvitse olla nainen. Minun paras ystäväni ja sielunkumppanini on aina ollut mieheni. Vierastan ajatusta kaakattavasta kanalaumasta, jossa muka pidetään hauskaa. Loppuillasta ollaan kännissä, parutaan ja tapellaan. Kiitos ei. Ei kiinnosta myös monen eukon kahvikutsut lapsikatraan huutaessa ympärillä. Tämä voi tietysti olla ikäsidonnainenkin juttu. Omalta osaltani sellainen on jo historiaa. Mitä minä niiden tyttökaverien kanssa tekisin? En mitään sellaista mitä en voisi tehdä mieheni kanssa jos/kun olen parisuhteessa. Eikä ole mitään sellaista asiaa jota en puolisolle voisi puhua.

Tämä ei varmaan auttanut sinua yhtään. Kunhan pohdin ääneen. Onko sinulla harrastuksia, jota kautta tutustua uusiin ihmisiin? Vaikka toisaalta, ei ne harrastukset minullakaan mitään muuttanut. Samalla tavalla jään yksin joka tapauksessa kun on jokin tapahtuma tai illanistujainen tms.

Itse olen todellakin sosiaalinen ja omaan kaikki kyvyt saada ystäviä ja harrastanut vaikka mitä. Silti 24vnä olen yksin. On mies ja hänen kaverinsa joiden mukana roikun välillä. Yksi ystävä on mutta olemme niin kauan 5 vuotta asuneet 3ri paikkakunnalla ja elämäntilanteissa vain whatsapin välityksellä yhteydessä. Onhan sekin jotain. Pienestä asti on ollut kavereita mutta ei ystäviä. Kuulostaa ehkä vähän tyhmältä mutta koskaan ei diskoissa mua pyydetty tanssimaan. Ei koskaan porukoihin leikkimään tai edes syljeskelemään lattiaan yläasteella. Olen niin keskiverto ihminen mitäänsanomaton huomaamaton jotain ketä voi kohdella miten vain. Ja silti kaikki kiusasivat minua esikoulusta peruskoulun loppuun typerimmistä syistä. Lukiossa se oli "vittuilua" ja vittuilin takas. Mutta oisko kerran kutsuttu johonkin sillon. Kukaan ei soita juuri minulle haluakseen tehdä juuri minun kanssa jotain. Kaikki kaverit tutut ovat keskenään kanssa kavereita. Jotkut jopa ystävystyneet uudestaan. Kukaan ei ole edes Facebookissa kysellyt. Jos itse kysyn on kiire tai harrastuksia yms. Tunnen itseni todella yksinäiseksi. Ja joo jos alan harrastamaan mutta mitä helvettiä small tallkista face kaveruuteen ja kahvi kaveruuteen. Koska saan ystävän jolle voin kertoa kaiken. Eipä minulla mtn salaisuuksia edes ole kun en teekään mitään. 5vuoden aikana olen vain ollut kotona ja katsonut tvtä ja pelannut. Nyt pääasiassa nukun ja olen väsynyt. Ennen jaksoin roikkua baareissa toivoen että joku mieheni ystävä löytäisi jonkun tyttöystävän ja siitä tulisi kaveri. Mutta kaikilla niilläkin on jo paras kaveri. Sisko tai lapsuudesta asti joku. 2016 ajattelin laihduttaa. Ihan siksi että tuntisin kivaa oloa edes ulos menemisestä. Olen myös aina siis ollut se lihavampi ystävä. Vaikka joskus olin laihakin. Kulissit ovat jo kasassa työ sosiaalisuus instagramit ja facet. Ainoa mitä niistä joku äärimmäisen fiksu osaa kertoa on että olen kuvissa aina yksin. Ostin hetken mielijohteesta selfietikun kun kattelee muiden facea. Omassa tikun nokassa on tyhjä sohva jossa istuu lihava yksinäinen tyttö. On mulla kissat 3kpl kotona aina. Ne jaksaa hengata. Mun kanssa. Rakastan niitä. Olen myös miettinyt luovuttaa ystävien saamisessa ja ryhtyä eläinsuojeluyhdistyksen vapaa ehtoiseksi. Voisin hyvinkin olla se 24h kissojen loukuttaja ulkona yksin. Kaikki aina kehuu mua ja kuinka kiva ja fiksu olen ja kaikkea mutta silti olen yksin. Esim serkkujen kanssa leikittiin joskus. Ok he ovat sikoja mutta muut serkut. He ovat keskenään hyviä ystäviä.myös mutta taas jäin johonkin pois kuvioista. Koska? Alusta alkaen. Tätini kutsuu toisen puolen suvun serkkuni ja hänen naisensa syömään ja mökille. Ei ole kuulunut kutsua. Työstäni pidän. Rakastan sitä. En aio sinnekään loppuelämäni jäädä mutta 5v ainakin jos voi. Siellä on mukavia ihmisiä ketä kiinnostaa ja arvostaa minua minuna 8-16 ainaki. Olen tosin reilusti nuorempi ja muilla suht nuorilla lapsia. Olen avoin kaikelle, voin dokaa ,voin urheilla, hyppää laskuvarjolla ihan mitä vain keksittäis ystävinä tekemistä. Olen myös harkitseva ja neuroottinen mutta en aina ollut. Olen myös huomannut päihteidenkäytön kirjon nuorilla ja nuorilla aikuisilla kuin itse mieluiten olisin vesiselvä ja urheilijan vaikka en olekaan urheillut moneen vuoteen. Tässäpä tämä. Saa haukkua itsekeskeiseksi kakaraksi jne jne. Olen kuitenkin huomannut että pieni sirpale kerrallaan ihminen rikotaan kuin myös isolla traumalla. Olen 100000 sirpaleeni kerännyt lattialta ja esittänyt vahvempaa. Nyt ne ovat kasassa paskaĺla jesarilla. Bring it on. Vaikka kaadun, kulissini ja feikki hymyni ei. Pahoittelen kirjoitusvirheistä.

Amassados kirjoitti 26.12.2015 11:21

Olen myös koko ikäni saanut kuulla olevani outo enkä ole ikinä sopinut mihinkään porukkaan. Henkilökohtaisesti vierastan kaikkia sivistyssanamääritelmiä omasta persoonastani. Ne ei täällä ehkä aukea kovin monelle, ei itsellenikään. Minullekin on tuontaivaallisen sama onko joku introvertti vai ekstrovertti. Yhtä kummilta kuulostaa molemmat, eikä kumpikaan sana varmaan tee oikeutta outoudelleni.

Ymmärsin kirjoituksestasi, että sinulla on lapsia. Olet kumminkin löytänyt parisuhteen. Itse olen miettinyt aina olevani jotenkin viallinen kun ei ole sitä "parasta kaveria". Sitten olen tullut siihen tulokseen ettei parhaan ystävän tarvitse olla nainen. Minun paras ystäväni ja sielunkumppanini on aina ollut mieheni. Vierastan ajatusta kaakattavasta kanalaumasta, jossa muka pidetään hauskaa. Loppuillasta ollaan kännissä, parutaan ja tapellaan. Kiitos ei. Ei kiinnosta myös monen eukon kahvikutsut lapsikatraan huutaessa ympärillä. Tämä voi tietysti olla ikäsidonnainenkin juttu. Omalta osaltani sellainen on jo historiaa. Mitä minä niiden tyttökaverien kanssa tekisin? En mitään sellaista mitä en voisi tehdä mieheni kanssa jos/kun olen parisuhteessa. Eikä ole mitään sellaista asiaa jota en puolisolle voisi puhua.

Tämä ei varmaan auttanut sinua yhtään. Kunhan pohdin ääneen. Onko sinulla harrastuksia, jota kautta tutustua uusiin ihmisiin? Vaikka toisaalta, ei ne harrastukset minullakaan mitään muuttanut. Samalla tavalla jään yksin joka tapauksessa kun on jokin tapahtuma tai illanistujainen tms.

Kiitos vastauksestasi.

Olen huomannut, että vaikka tarvitsen paljon omaa aikaa ja tilaa, kaipaan juttukavereita. En tiedä kuinka paljon annan sosiaalisten paineiden vaikuttaa itseeni. Varmaan aika paljon.

Haluan kasvattaa lapsistani sosiaalisesti lahjakkaita? Onko se mahdollista opettaa vai onko se sisäsyntyistä? Itse koen olleeni aina vähän erakkoluonne. Lapsena hakeuduin pois isoista ryhmistä ja keksin omaa tekemistä. Minulla oli lapsena kovin vilkas mielikuvitus. En kaivannut paljoa leikkiseuraa.

Ehkä nyt aikuisena kolmenkympin lähestyessä alkaa pohtia elämää vähän syvällisemmin? Anoppini kovaa vauhtia etenevä alzheimer myös laittaa kovastikin välillä miettimään, kuinka yksin voikaan ihminen jäädä. 😭

Olen hyvässä parisuhteessa. Se minut kantaa eteenpäin.