Mies, lapset, opinnot ja masennusongelmat
Hei,
Olen uusi kävijä täällä, ja ajattelin kertoa omasta tilanteestani samalla huhuillen, että onkohan muilla vastaavanlaista elämäntilannetta ja mielen kanssa pulmia…
Itselläni on mies ja kaksi pientä lasta. Töissä en ole pitkään aikaan ollut, vaan olen lähinnä opiskellut. Nyt pyrin saamaan graduani valmiiksi, jotta vihdoin valmistuisin. Uuvuin kunnolla noin viitisen-kuutisen vuotta sitten. Myöhemmin hain apua ja todettiin keskivaikea masennus. Sen kanssa olen sitten kamppaillut ja terapiassa pyrkinyt ymmärtämään, mistä mielenmaisemani ja väsymykseni johtuu. Taustalla on läheisen sairastumista, kun oli oma itsenäistymisaika, kova sisäinen vaatimustaso, teininä koettua ilkeilyä, vanhempien jättäminen yksin liian aikaisin ja niin edelleen. Syitä on monia, ja niistä ehkä isoin itselleni on huono itsetunto tai itseluottamuksen puute, itsensä alituinen epäileminen ja ”hukassa oleminen.” Ne aiheuttavat ahdistusta, kovaa jännitystä, unettomuutta ja nyt konkreettisesti esimerkiksi gradua on hyvin vaikea kirjoittaa. Vaadin koko ajan itseltäni liikaa ja en luota itseeni, enkä siihen, mitä teen.
Äitinä olen onnellinen lasteni kanssa, ja heidän takia jaksankin paremmin. Toisinaan tosin tunnen syyllisyyttä, kun isompi lapsistani on hoidossa ja nyt graduni loppuun saamiseksi pienempikin on osan päivää hoidossa. Tulee nopeasti kuuluisa ”huono äiti”-olo. Lasten takia jaksan kuitenkin yrittää positiivisesti mennä eteenpäin ja heidän kanssaan koen suurimpia ilon hetkiä elämässä tällä hetkellä.
Miehen kanssa taas menee vaihtelevasti, mikä osaltaan johtuu arjen pulmista sekä työn, perheen ja minun opiskeluni yhdistämisestä. Välillä on mukavaa ja auvoisaa, mutta toisinaan tuntuu, että haluaisi erota ja järjestää oma elämä kuntoon. Ripustaudun herkästi mieheeni ja haen hänestä liiaksi turvaa pahaa maailmaa vastaan. Samalla itseni kanssa menen herkästi hakoteille. En tiedä, mikä on oma tunteeni ja koska toteutan jonkun muun tunteita tai tavoitteita (miehen, vanhempieni, yleisesti muiden ihmisten). Ihmisten kommentit saatan ottaa vaatimuksina ja odotuksina minua kohtaan. Tunteen tasolla koen tekeväni väärin, jos en huomioi kommentteja tai ala toimia niiden mukaan. Olen ikään kuin pingispallo, joka pomppii sen mukaan, mihin sysätään: Jos joku sanoo, ”Menisit töihin ja jättäisit opiskelut” saatan alkaa toteuttaa tiedostamattomasti sitä, ja olen aivan hukassa lopulta. Tähän liittyy jännittäminen ja tiettyjen sosiaalisten tapahtumien karttaminen erilaisten vaatimusten esittämisen pelossa. Järjellisesti ajatellen tiedän, että edellisenkaltainen toiminta on tuhoisaa itselleni. En tavallaan tiedä täysin itse, mikä minulle on hyväksi ja mikä ei, mitä haluan ja mitä en.
Ajattelen, että minun on ryhdistäydyttävä, saatava opintoni loppuun ja haluaisin itselleni jonkinlaisen ”oman jutun” – työtä ulkona kotoa. Väsyn ja kuormitun muutoin, sillä olen liikaa oppinut miellyttämään muita ja unohtanut ajatella, mitä oikeastaan itse haluan. Se ei vieläkään ole itselleni selvää. Ihmisten parissa olen omimmillani, joten sellaiseen toimintaan haluan osallistua.
Mieltäni siis askarruttavat monet asiat. Päällimmäisenä tavoitteenani nyt on saada opinnot loppuun unohtamatta äitinä olemista ja parisuhdettakaan. Gradun kirjoittamisessa on suuria ongelmia, koska itseluottamukseni on huono, ja epäilen sitä, mitä kirjoitan. Sen haluaisin kuitenkin saada tehtyä, jotta voisin saada opiskelut päätökseen. Voisin sitten yrittää saada jonkinlaista työtä – itsenäisyyttä ja ”oman jutun.”
Onkohan täällä muita samanlaisessa elämäntilanteessa? Keskustelen tietysti mielelläni erilaisissa elämäntilanteissa olevien kanssa, koska ongelmathan ovat varmasti yleisellä tasolla melko samanlaisia.
S 🙂🙂🌻
Moi Sanna. Mä koen pitkälti samankaltaisia tunteita ja ajatuksia itsestäni. Mulla on kans 2 pientä lasta. Masentunut ja aikaansaamaton oon jo pitkään ollut. Käyn kyllä töissä ja siitä tunnen ylpeyttä. Lastenkaan kanssa ei oikein jaksais. Vaimon kanssa erottiin puoli vuotta sitten ja siitä lähtien oon ollut täysin tuuliajolla. Nukkunut siellä täällä, ryypännyt kuin mielipuoli. Viikolla ja viikonloppuisin. Jotenkin töissä olen onnistunut käymään ja se onkin ainoa paikka jossa todella viihdyn. Siellä voin olla ja olen se mies joka ennenkin. Jotenkin pelkään kohdata elämää ja mennä eteenpäin. Ei oikeen kiinnostustakaan ole. Kenellekkään en tätä luonnollisesti myönnä, koska perheeni ja läheiseni ovat nähneet minut täysissä sielun ja ruumiin voimissa. Paineet on kovat. Esitän tuttujen seurassa entistä itseäni, joka sekin lannistaa entisestään. En mä vaan oo enää se mies jolta kaikki onnistuu ja jolle mikään ei oo mahdotonta.
Heippa, Sanna!
Minulla on myös ongelma tuo toisia miellyttäminen. Lähden toisten harrastuksiin helposti mukaan ja minulta on jopa liian helppo saada apua. Avustani on tullut lähes itsestänselvyys, mikä on todella kuormittavaa.
Olen alkanut kuitenkin ajatella, että tämä on osa minuuden löytämistä.
Lapsuuteni ei ollut kovin turvallinen ja oman itsensä löytäminen oli vaikeaa. Vasta itsenäistyttyäni olen alkanut oikeasti miettiä mitä haluan ja millainen olen. Ennen elämä tuntui lähinnä selviytymiseltä. Itsensä kehittämiseen ei ollut resursseja. Näin ollen kokeilen nyt hirveästi kaikkea erilaista ja suostun toisten ehdotuksiin. Haluan löytää oman paikkani.
Yritän päästä miellyttämisestä eroon. Olen piirtänyt ja kirjoittanut itselleni tärkeitä asioita ja yritän nyt kohdistaa tarmoni niihin. Kun joku pyytää apua tai esittää vaatimuksia yritän pysähtyä ja miettiä miksi suostuisin Ja onko asia minulle tärkeä.
Tuosta gradusta sen verran, että myös minulla on opinnäytetyö tekeillä. On hirmu vaikeaa kirjoittaa kun on mieliala "en pysty, en kykene". Kun tuo mieliala on tarpeeksi voimakas tulee hirmuinen ahdistus ja lopulta pelkkä koneen aukaisu tuottaa vaikeuksia. Niinpä opparini edistyy turkasen hitaasti tällä hetkellä... Sen piti olla valmis jo toukokuussa, mutta ahdistus kasvoi niin suureksi, että en saanut noin 3 viikkoon sanaakaan kirjoitettua. Hyvä jos välillä kykenin edes lukemaan tekelettäni
Tsemppiä graduun ja muista, että koulukuraattori, psykologi ja opettajat auttavat tarvittaessa! Itsekin olen juttusilla käynyt.🙂🌻
Moi PerusJere, ja kiva kun kirjoitit!
Hienoa, että tuo työ pitää pinnalla, ja tunnet olevasi siitä ylpeä! Tuo oma asia, työ, varmasti auttaa paljon, kunhan vaan pystyt pitämään siitä kiinni. 🙂 Minulla tuo opiskelu on ennen tuonut saman asia. Nyt kun olen lasten kanssa ollut pitkään kotona, tuntuu, että olen vieraantunut siitä ympäristöstä: ei ole niitä entisiä opiskelukavereita ja en löydä itseäni siitä opiskelusta. Haluan kuitenkin saada lopputyön kasaan, että pääsisin eteenpäin ja voisin juuri työn kautta löytää itseni.
Minulla vanhempani ja mieheni tietävät ongelmista sekä muutama kaveri. Muutoin ymmärrän täysin sinua, että on vaikeaa kertoa muille tai näyttää, että on myös heikko. Minulle juuri nuo paineet olla aina se hymyilevä, iloinen ja energinen reipas tyttö ovat nyt vaikeita. Olen pienestä pitäen kuullut, että: "kyllä sä Sanna aina pärjäät" ja "sä oot niin reipas tyttö." Eli niinkuin sanoit, että kaikki onnistuu ja mikään ei oo mahdotonta. Omissa ajatuksissa tuntuu nyt, että mikään ei onnistu ja kaikki tuntuu mahdottomalta.
Kaikille, jotka eivät asioistani tiedä sen enempää ikään kuin esitän, että kaikki on hyvin ja tuntuu, etten halua muita kuormittaa ongelmillani. Toisaalta joskus terapiakäynnillä sain rohkaisua, että jos kertoisin jollekin kaverille esimerkiksi, että on masennusta ja ongelmia, niin helpottaisi. Olen kuitenkin huomannut, että monesti, kun mainitsee jotenkin, että on ongelmia, niin monet alkavat vuodattaa kovasti omia ongelmia tai alkaa "kilpailu" kenellä menee huonoiten. Siitä sitten paine olla vahva ja ongelmaton taas nousee. Taas minusta tulee tavallaan se, joka sitten esittää vahvaa - ahdistus senkun nousee. Tuntuu, ettei monesti muut ymmärrä sitä kokemusta, että minulla on oikeasti ongelmia. En vain keksi niitä saadakseni huomiota. Ja kyse on myös siitä, että monesti sanotaan ja ajatellaan, että sullahan on lapset, koti ja ihana mies, että mikä siinä nyt on ongelmana. Ulkoisesti siis näyttää, että kaikki hyvin, mutta sisäisesti kuohuu - ja paljon.
Mulla on kanssa tuo jonkinlainen pelko mennä eteenpäin ja kohdata sitä elämää. Pelkään, ettei mua hyväksytä sellaisena kuin olen tai ettei "musta kukaan tykkää" sellaisena kuin olen. Esimerkiksi jos teen jonkin isomman elämänratkaisun mietin, mitä muut siitä ajattelevat. En tiedä selvästi, mitä haluan ja miksi.
Voinko kysyä, miten päädyitte eroon vaimosi kanssa? Itse olen myös aikaisemmin (erityisesti ennen lastensaantia) hakenut lääkitystä siitä alkoholista, mutta huomasin nopeasti, että se pahentaa edelleen masennusta. Lopulta olinkin ihan puhki. Tiedän kyllä sen tunteen, että sillä on helppo nollata kaikki ja kestää ahdistus ja huono olo. En tiedä johtuiko se minulla siitä, että koin niin vahvasti epäonnistuneeni näissä kaikissa elämän normituksissa, että pään turruttaminen tuntui auttavan. Meillä taitaa olla yhteiskunnassa niin kovasti sitä kulissielämää, että se, mitä tapahtuu neljän seinän sisällä ja päissämme jää aina omaksi paineeksi...
Ootko sä hakenut apua jostakin "ammattitaholta" vai tuntuuko se vaikealta? Minulle se oli aluksi todella vaikeaa, koska en saanut ulos pahaa oloani ja tuntui, että nyt "se aina niin reipas Sanna" romahtaa, eikä kukaan enää pidä musta. Sama asia, jonka kanssa kamppailen edelleen. Olenko kelvollinen vai en? Mitä pitäisi tehdä? Jne.
S
🙂
Moi Ilonai ja kiitos kun kirjoitit 🙂
Minulla on sama juttu, että olen aina auttamassa jopa unohtaen itseni. Vaikken itse jaksaisi ja olisi omia ongelmia, niin apua annan tietysti muille. Sitten lopulta olen ihan sekaisin tai minulle tulee olo, että halusinko tai jaksoinko tuotakaan tehdä. Halusinko vain hyväksynnän, että se tai ne, joille apua annoin pitäisivät minusta. Tavallaan itselläni sinänsä ei ole itseisarvoa, vaan toteutan tekemiselläni sitä, että muut tykkäisivät. Lopulta en tiedä, onko se "tekeminen" sitten itselleni tärkeää oikeasti vai ei.
Tuo on kyllä hyvä, että olet osannut kääntää sen positiiviseksi. SItä itsekin pyrin tekemään, mutta joskus vain menen niin sekaisin, etten tiedä, mikä on muita ja mikä on minua. Sitten tulee se ahdistus tai paniikki.
"Yritän päästä miellyttämisestä eroon. Olen piirtänyt ja kirjoittanut itselleni tärkeitä asioita ja yritän nyt kohdistaa tarmoni niihin. Kun joku pyytää apua tai esittää vaatimuksia yritän pysähtyä ja miettiä miksi suostuisin Ja onko asia minulle tärkeä."
Kiitos tuosta vinkistä, minua auttaa varmasti myös tuo. Joskus aiemmin purin tunteitani myös eräänlaiseen päiväkirjaan piirtäen ja kirjoittaen, mutta lasten myötä aika ja tarmokin päivästä loppuivat. Minun on myös yritettävä säännöllisesti tehdä tuota aina kun ahdistus alkaa tai pyyntöjä, vaatimuksia satelee. Juuri tuon miettiminen, onko se minulle itselleni tärkeää, on hyvä. Sitä minäkin tarvitsen.
Minulla myös gradun tuli olla jo aikoja sitten valmis, mutta väliin on tullut vaikka ja mitä. Suurimmaksi osaksi lapset ovat tehneet arjesta niin täyden, että gradu on saanut jäädä. Toki ongelmathan ovat oman mielen kanssa tuoneet lisänsä. Minulla on sekin juuri gradussa ongelma, että en osaa miettiä, mikä minulle tässä on tärkeää eli mitä minä tältä opparilta haluan. Haluan sen opintopistemäärän, että saan tutkinnon valmiiksi. Kun taas kirjoitan ja pääni on täynnä kuultuja vaatimuksia, ohjeita ja muiden miellyttämistä, että tulen hyväksytyksi, unohdan gradussa oman motiivin. Yritän aina palauttaa ajatukseni siihen, että haluan vain suorituksen tästä. Ongelmana on, että minulta odotetaan aina parempaa, koska olen aina pärjännyt opinnoissani ja arvosanat ovat olleet hyviä. Rimaa on vaikea laskea, vaikka yritän kovasti. Helpompaa olisi, ettei minulta odotettaisi niin paljon, koska otan ne itse vaatimuksina. Pitäsisi vaan luottaa siihen, että se mitä kirjoitan, riittää suorituksen saamiseen. Ja jos ei riitä, niin eiköhän ohjaaja sitten kerro, miten se saadaan riittämään.
Kiitos tsempeistä! Sitä sinulle myös oppariin! Sinulla on hyvä asenne ja keinot miettiä itsellesi tärkeitä asioita 🙂
S
Parisuhde, lapset, opiskelu ja omasta hyvinvoinnista huolehtiminen. Nämä kaikki on jo itsessään hyvin kuluttavia. Ei ihme, että ahdistut vielä ylimääräisistä avunpyynnöistä tai vaatimuksista. Suosittelen testaamaan, mitä tapahtuu, kun kieltäydyt seuraavalla kerralla. Aidot ystävät eivät ota nokkiinsa. Jos ottavat, se on heidän ongelmansa. Olet ansainnut ymmärrystä ja apua. Sinun ei tarvitse selitellä, rohkaistuttava sanomaan ainoastaan tiukka "ei". Tiedän, että se voi olla vaikeaa. ☹️
Tiedät jo sisimmässäsi, ettet halua olla se pompoteltavissa oleva pingispallo. Toivon, että löydät keinot ja rohkeutta asettaa sinun henkilökohtaiset rajasi. Jaksamisesi tähden. Et ole tahallasi tuollainen, se on opittua mallia jo lapsuudesta. Sinulta on vaadittu aivan liikaa jaksamiseesi nähden.
Pelkäätkö, että romahdat? Vaikuttaa, että pyristelet voimiesi äärirajoilla... Myötätuntoa lähetän...