En tiedä alkoiko kaikki jo vuosia sitten vai onko tilanteeseen vain ajauduttu.

Vuosia sitten seurustelimme puolisen vuotta, tulin raskaaksi, mies kosi, vastasin ”ei” kun en halunnut lapsen takia vain mennä yhteen. Mies katkeroitui tästä. Lapsi syntyi, tapaamiset yms sujuivat hyvin. Hän muutti toisen naisen kanssa avoliittoon, minä jatkoin sinkkuna välillä seurustellen.

Kun hänen suhteensa loppui, alkoi sattuman kautta meidän pelkkä fyysinen suhde. Se yhdessä niin päätettiin. Ystävinä jatkoimme, muutimme eri asuntoihin toiselle paikkakunnalle. Hän oli ollut jo reilun vuoden työttömänä tässä vaiheessa.

Uudella paikkakunnalla opiskelin uuden ammatin, pääsin töihin ja jatkoimme hänen kanssaan fyysistä suhdetta. Halusin enemmän. Tein selväksi, että jos tämä suhde ei etene, en jatka enää fyysistäkään suhdetta. Päätimme mennä kihloihin. Ja miltei heti muutimme yhteen.

Fyysinen suhde loppui. Läheisyys, puhuminen –> kaikki loppui. Uhkasin, kiristin, maanittelin miestä huomaamaan mut. Hän tarvitsi omasta mielestä aikaa. Aika ei tehnyt mitään, mitään ei ollut ja kysyessäni ahdistin häntä. Hän sanoi, että mun pitää pyytää ja ottaa. Sanoin, että olen niin tehnyt jo vuosia, minusta olisi kiva SAADA välillä.

Hän lupasi varata aikaa parisuhdeterapiaan. Mitään ei tapahtunut. Hän tissutteli olutta, viiniä, viinaa aamusta lähtien. Alkoi ilkeydet. Hänen pinnansa alkoi kiristää varmasti työttömyys ja rahattomuus.

Itse ajauduin tekemään kolmea työtä, en kestänyt olla kotona. Mitä enemmän tienasin, sitä vähemmän hän sai työttymyysturvaa. Sitä enemmän hän hiljeni, ilkeys ja mun alentaminen oli arkipäivää. Ikäänkuin mua ei olisi ollutkaan olemassa. Mulle ei puhuttu, ei kerrottu lapsen kuulumisia edes kysyessä. Sanottiin, että ota selvää.

Sitten tilanne räjähti tähän. Vuosien selibaatin, huomioimattomuuden ja hiljaisuuden jälkeen sanoin, etten jaksa tätä tilannetta. En ymmärrä tätä. Sanoin, etten jaksa enää elättää häntä kun en saa mitään takaisin. En edes ”huomenta”. Pyysin häntä lähtemään pois. Hän lähti. Kadun sanojani suunnattomasti, koska parisuhteessahan tässä eletään. Yhteisiä tuloja.

Rakastan tuota miestä niin tuhottoman paljon. Tai rakastan sitä, joka hän oli. Ymmärrän, että suurilta tuloilta tippuminen naisen elätettäväksi, työttymyys on hänelle kamalaa ja ahdistavaa, mutta en tiedä miten tukisin. Kun ei hän puhu. Ivaa, pilkkaa ja ottaa kaikki menneet asiat pöydälle. Haluaisin niin jatkaa eteenpäin, että tämä suhde kehittyisi eteenpäin, mutta hän on jumiutunut katkeruuteen ja menneisyyteen.

Alkoholin käyttö on hieman vähentynyt, koska en ole sitä enää ostanut. Se on positiivista. Mutta itseltä alkaa mennä voimat maanitteluun, kyselyyn, syyttelyyn ja selibaatti, koskemattomuus on niin valtava kuilu ympärillämme.

En tiedä enää mitä tekisin. Onko vain parempi, että jatkan yksin, vaikka miten haluaisin hänelle apua. Millä tavalla saan hänelle apua kun hän ei suostu ottamaan mitään vastaan.

Tuntuu kauhealta ajatella, että hän olisi jonkun toisen kanssa yhdessä. Tuntuu kamalalta ajatukselta jatkaa matkaa elämässä yksin. Kun hän OLI sielunkumppanini.