Hei!

Kovin tuttua.
Minulla oli myös "toisenlainen" lapsuus/nuoruus (ei johtunut itsestäni vaan olosuhteiden pakosta).

Häpeän tänäkin päivänä tuota kaikkea. Vaikka noista ajoista on yli 10 vuotta aikaa, silti menneisyys pulpahtaa takaisin mieleen ja itsetuntoa alentamaan tietyissä tilanteissa, kun esim. tapaan uuden ihmisen. Mietin, ettei hän ikinä huolisi minua jos tietäisi taustani. Hän häpeisi varmasti minua (koska itsekkin häpeän). Siksi en ole mitään seurustelusuhteita juurikaan solminut, koska itsetuntoni romahtaa/menneisyys sotkee kaiken. Toinenhan ei siitä "hässäkästä" mitään voi ymmärtää, koska en jää selittelemään... ☹️

Toisinaan elän taas tässä hetkessä. En edes muistele/mieti/ajattele millään tavalla menneisyyttä, mutta sieltä se aina tulee takas "kummittelemaan" kun minulla pitäisi mennä hyvin.

On IHANAA silloin kun pystyn elämään menneisyydestäni huolimatta! Olen kuin toinen (uudestisyntynyt) ihminen! 🌻🙂🌻

Pitäisi vain pystyä unohtamaan menneisyys. Monet jutut on menneisyyden "haamut" multa pilannut 😝

Mutta kyllä se kai tästä.
Sinulla on HYVÄ, että olet ihmissuhteen pystynyt rakentamaan ja menneisyyden asioista puhumaan ilman, että ukko on lähtenyt 🙂

Pelkään menneisyyteni takia Hylkäämistä ylikaiken. Minulla on aivan sairas hylkäämisenpelko, siksi lähdenkin itse ennenkuin minua pystyy kukaan hylkäämään 😭

Myös minun "normaalioloissa" kasvaneet ystävät/tuttavat porskuttelevat tuolla onnellisina lapsineen ja miehineen, hienoine urineen yms.
Mietin aina, että heissä pitää olla jotain erikoista, koska heidät on joku valinnut ja hyväksynyt. Mutta onneksi en ole kateellinen, olen onnellinen heidän puolestaan 🙂
Kumpa saisi joskus saman, mutta sitä tuskin tapahtuu. En vain "uskalla" edes yrittää enää, niin paljon torjumisia tullut elämän aikana, että.

Onneksi ymmärrän, että voin silti elää onnellista ja hauskaa elämää ilman miestä, lapsia yms. Hassuttelen ja nautin sitten elämästä muilla minulle "turvallisimmilla" tavoilla 🌻🙂🌻

Hei, Coconuts!

Minä mietin välillä, että miksi minun on ”helpompaa” pitää muista ihmisistä huolta, kuin itsestäni.

Tässä ilmoittaudun samalla yhdeksi, jolla ei ollut ns. ”onnellista lapsuutta”. Sanotaan, että onnellisen lapsuuden voi saavuttaa aikuisenakin, tai ainakin joku kirjailija taisi niin väittää. Eipä siitä sen enempää..

Minulla oli vähän toisenlainen lapsuus, kuin sinulla, erilaisine vaikeuksineen. Olen sisarusparven nuorin. Muistui mieleeni, kun olin kerran työhaastattelussa ja yrityksen vastuuhenkilö/haastattelija mainitsi, että oletkos ollut se lellitty nuorin, kyllä mekin tiedämme, kun olemme nuorimmaisia olleet. Olin vähän täh? Muistaakseni myöntelin hänen sanomisiaan, ainakaan en kieltänyt olevani. Kerroin myöhemmin haastattelusta äidilleni ja hän sanoi; ”että ei lapsuutesi todellakaan ole ollut ruusuista”. En kai ollut ajatellut lapsuuttani juurikaan, silloin. Kuka sitä vaikeaa lapsuuttaan haluaa työhaastatteluunsa mukaan? Kummallisia stereotypioita tai ehkä he halusivat vain ”testata” minua? Mene ja tiedä!

Minäkin asuin omillani jo 17-18-vuotiaana. Näin jälkeenpäin ajateltuna, liian aikaisin. Ajatukseni laukkaa nyt niin villisti, että en edes muista mitä ajattelin äsken, että osaisin sen tähän kirjoittaa.

Minäkin olen tuntenut kateuden piston, kun olen nähnyt ystävieni asuvan turvallisessa perheyhteisössä, jossa vaikuttaa sekä äiti, että isä. Tunsin myös kateuden piston, kun ystäväni muutti poikaystävänsä kanssa yhteen, eikä minulla ollut samanlaista turvallista parisuhdetta.

Ei meistä kukaan voi vanhempiaan valita, vaikka niinkin joku uskoo. Minäkin olen hyvin nuoresta lähtenyt työelämään ja kouluttautunut työn ohessa. Siinä mielessä oli typerää, kun selvät päämäärät ja suunnitelmat, eivät vielä siellä 16-kesäisenä olleet selvillä. Olisinhan siinä tapauksessa voinut asua kotona ja opiskella, olisi tuo tullut paljon helpommaksi!

Ei minullakaan ole autoa, muusta luksuksesta puhumattakaan. En tee etelänmatkoja, enkä koti-suomenkaan.

Et sinä ole ”alempiarvoinen”! Me kaikki olemme ihan yhtä arvokkaita – ihan kaikki. Vaikka joitakin pahantekijöitä ja kriminaaleja haluaisikin mieluusti nähdä giljotiinin suulla. Nykytilanteessa monilla on epävarma työtilanne. En vähättele sinua, kerron vain, että se on yleistä.

Coconuts kirjoitti 24.1.2010 12:21

Niin, se kateus. Ystävilläni menee loistavasti. Useat ovat ostaneet oman asunnon. Heillä on lapsia, vakituiset työpaikat, autot... He suunnittelevat kauneusleikkauksia ja ulkomaan matkoja, bilettävät hienoimmilla klubeilla, käyttävät kokaiinia ja ekstaasia ja pukeutuvat viimeistä muotia oleviin vaatteisiin.

En jaksa pitää heihin yhteyttä, koska koen olevani alempi arvoinen. Minua pelottaa, enkä luota itseeni. En voi puhua heille menneisyydestäni. Eihän he ymmärrä, koska eivät ole kokeneet mitään vastaavaa. Eikä he puhu ikinä mistään ongelmista. En osaa sanoa, että onko heillä edes sellaisia?

Olen alkanut erakoitumaan kotiin. Harrasta liikuntaa ja luen paljon, mutta en halua nähdä täydellisiä ystäviäni. Kysynkin, että mitä minun tulisi tehdä? Onko olemassa vartaistukea menneisyyden vangeille? Miten voisin nähdä itseni tasavertaisena ihmisenä? Miten voisin päästä peloistani ja elää tätä hetkeä?

Jos tekstini on epäselvää, niin mielelläni selvennänän aukkoja. Kommentit ovat tervetulleita.

En ymmärrä miten sanot, että ”ystävilläni menee loistavasti”?? Missä tuossa on se loistava? Ai niin se pintakiilto! Uudet vaatteet ja nimekkäimmät merkit, kosmetologit, kalliit kampaajat ja parturit. Uusimmat kalleimmat, ja kiiltävimmät automerkit, parhaimmalla ja trendikkäimmällä värillä tietysti, sekä kaikilla mahdollisilla mukavuuksilla. Nenäleikkausta ja botoksia. Siitäkö on ”upeus” tehty?

Kokaiini ja ekstaasi?! Huoh! - Mitä tämä sanoo heidän ”onnellisuudestaan”? He turvautuvat vaarallisiin aineisiin, josta ”matka” kukaties on jo huomenna lähimpään krematorioon.

En yhtään ihmettele, jos olet alkanut erakoitumaan kotiin. Niin minäkin tekisin parempana vaihtoehtona tuonkaltaisiin ystäviin. Sanon, ehkä julmasti, mutta en oikein usko, että heitä kiinnostaakaan sinun menneisyytesi. Mistä sitä tietää, vaikka heidänkään menneisyytensä, – ainakaan nykyisyys ei ole – ei ole ollut kovin kummoinen. Tai ehkäpä he ovat olleet niitä todellisia lellittyjä, jotka ovat aina saaneet kaiken ja vähän enemmän? Joille mikään ei koskaan enää riitä ja sen myötä on pitänyt turvautua myös huumeisiin? Ehkä he turruttavat omaa ”erinomaista” elämäänsä pitämällä yllä noita kammottavia kulisseja, kun eivät muuhunkaan kykene? Kysynpähän vaan, että kuinka ”onnellista” heidän elämänsä on? Ei kovin pitkä todennäköisesti ainakaan!

Sinulla vaikuttaisi olevan pää siinä kohtaa vartaloa, kun sen kuuluukin olla. Harrastat liikuntaa ja luet. Aika moni varmasti on jo noista kateellinen.. Vaihda ystäviä hyvä ihminen, hanki uusia. Minusta sinä olet siinä mielessä ylivertainen, että elät järjen kanssa, et päihteiden.

Minä tulin tänään onnelliseksi, kun sain aiemmin tuolta ketjusta: Miten / millä hemmotella itseänsä? idean ostaa kukkia. Nyt minulla on maljakossa ruusuja ja uudet kynttiläkipot (jotka muuten maksoivat euron) ja olen onnellinen tästä hetkestä.

Käsittelet päässäsi jatkuvalla tajunnan virralla 1) menneisyyttäsi, 2) tulevia mahdollisia kriisejä, 3) läheistesi ongelmia, 4) omaa huonouttasi (missä sinä olet huono?).
Opettele elämään tässä hetkessä, tässä tunnissa, tässä päivässä.

Menneisyys ei parane ajattelemalla, kenties terapialla kyllä. Mahdolliset tulevien kriisien ajatteleminen on tämän hetken hukattua aikaa. Läheistesi ongelmat eivät ole sinun. Niiden eteen voit tehdä vain sen minkä kykenet ja minkä he ottavat vastaan (normaaleissa rajoissa!).

Menneisyyden vangit – eikös sellainen bändikin ole olemassa? Meillä kaikilla on oma menneisyytemme ja olemme enemmän tai vähemmän sen vankeja. Joku jolla on ollut ns. ”hyvä” menneisyys ei koskaan osaa arvostaa sitä ja toinen, jolla on ollut ns. ”huono” menneisyys ei koskaan pääse irti siitä. Menneisyydestämme emme pääse koskaan eroon, niin uskon. Se tulee aina vastaan, mutta voimme käyttää sen voimavarana tai hakata päätämme tiiliseinään. Toivottavasti oppisin itsekin tästä jotain 😉