Elämässä tulee luonnollisesti menetyksiä. Perheen jäseniä kuolee. Tulee avioeroja. Tulee töistä potkuja. Se on elämää. Eikä niistä meinaa päästä yli. Mulla on vahvana lapsenusko, että huomenna on paremmin. Ei se välttämättä niin ole. Sitä on tullut keskusteltua ystävien kanssa ja jopa ammattiauttajien kesken. Sitä on kuitenkin yksin, kun täytyy selvitä. Sitä on niin yksin, että välillä jopa erakoituu, eikä enää uskalla tai halua kohdata ihmisiä. Nyt korona-aikana se on vielä helpompaa kuin normaalisti. Eikä kukaan osaa edes kaivata. Rintakivun kohdatessakin sitä on yksin, niin yksin ettei apua pääse hakemaan. On onni, jos rintakipu menee itsekseen ohi. Mitä jos ei se menekään ohi. On kuitenkin halu elää.
Yksinäinen sydän, luulen, että olen ollut samantapaisissa tilanteissa. On ollut pahenevaa kipua, enkä ole tiennyt, milloin pitää soittaa ambulanssi vai meneekö se ohi. Tai on mennyt käsi tunnottomaksi ja alkanut pistellä enkä ole tiennyt, onko se vakavaa vai ei. Edelleen olen toisinaan samassa tilanteessa, jos jotain käy. Kaikesta pitää selvitä yksin. Vaikeinta on arvioida, milloin tilanne on niin vakava, että pitää lähteä sairaalaan. Silloinkin yksin on vaikea arvioida, pystyykö ajamaan taksilla sinne vai pitääkö soittaa ambulanssi. Pidän puhelinta lähellä, mutta joskus mietin, että mitä jos en pysty näpyttelemään siihen mitään.
Yksinäisyys on kauhea tunne. Eikä sille voi mitään. Mistään ei löydy ihmisiä. Tunnistan tuon, että joskus tekee mieli vain vetäytyä, ei pysty enää muuhun, ei jaksa.
Minulle ei ole käynyt niin, että huomenna olisi paremmin. Ei ole välttämättä yhtään paremmin. Voi olla, mutta ei välttämättä. Ei voi tietää.
Toivon, että löytäisit jonkun ihmisen, johon turvautua.
Kiitos Purjevene! Olisikin joku, johon turvautua. Isääni pystyin turvautumaan. Nyt hän on kuollut. Hän oli tukena avioeron aikaan ja potkujen jälkeen. Suru on vallannut minut ja olen lähes toimintakyvytön. Ystäviä en rasita murheillani. He tietävät, että olen alamaissa.
Täältä nouseminen on vaikeaa. Haluan uskoa, että selviän tästä.
Hei Yksinäinen sydän.
Onko isäsi poismenosta miten lyhyt aika? Oman isäni kuolemasta on viikko, mieli kelannut kaikenlaista. Kun voisi vaan ajatella hänen kannalta, kivut nyt pois häneltä. Tuo kyvyttömyys toimia lamaa, vaikka kaikki tässä nyt pysähtynyttä vaikka pitäisi jaksaa loppuselvittelyt hautajaisten jälkeen.
Osanottoni Keskustelua! Tuntuupa pahalta. Tunnen tuskasi. Juuri tuo tuska on käytävä yksin läpi. Se voi viedä aikaa. Isäni kuolemasta tuli kolme vuotta. Silti se sattuu. Mitä läheisemmästä ihmisestä on kyse, niin sitä suurempi tuska.
Hei te molemmat tähän aiemmin kirjoittaneet. Oletteko ottaneet yhteyttä lääkäriin (fyysisten vaivojen lääkäriin), tarkistuttaneet sydämen kunnon? Rintakipu on syytä ottaa vakavasti, siihen on apuja. Tiheälyöntisyyden voi korjata, jos sellaista on. Ennen vanhaan oli vaan nitro kielen alle sulamaan, nykyisin tiedetään tarkemmin, mistä voi milloinkin olla kyse. Ja täsmempi lääkitys. Verenkierto on niin olennaista, sydän sen pumppu meissä. Olennaista huomioida häiriötilanteet, toistuvina varsinkin.
En ole käynyt lääkärillä rintakipujen takia. Olen pitänyt niitä vaan lihasperäisinä. Verenpaine on lääkityksen ansiosta tasapainossa. Enkä oikein usko, että lääkäri ottaa vakavasti.
Niin voi käydä, jos on harvoin mitään rintakipua. en halua huolestuttaa, mutta usein menetyksen aikana voi käydä ettei huomaa mitä itsessä tapahtuu. Kun ei (onneksi) olla koneita./ Kiitos Yksinäinen sydän. Vaikka oli odotettavissa tämä isän lopullinen lähtö, ei siihen osannut valmistautua. Kompleksinen isäsuhde oli, aina kaukana vaikka läheiseksi(läheisemmäksi kuin äidin) koin. Ei auennut tilaisuutta selvittää vaikeinta, josta koko elämään oli vaikutuksia, on yhä.
En ole hetkeen täällä ollutkaan. Purkaan omaa ahdistusta tänne. Kuulostaa säälittävältä. Korona ja koronan pelko lisää sitä myös. Viime viikolla mulla yllättäen nousi kuume päälle 38 ja muutenkin oli flunssan tapaisia oireita ja lihassärkyä. Soitin koronaneuvontaan. Siellä hoitaja meinasi, että voi johtua astmasta ja siitepölystä. Pääsin koronatestiin. Ei se testi ollut niin paha kuin etukäteen pelkäsin. Seuraavana päivänä tuli tekstiviestiä negatiivisesta tuloksesta. Olin helpottunut. Silti jäi vaivaamaan, mikä mulla on. En ole nyt viikkoon käynyt kaupassakaan. Menen vasta ensi viikolla.
Yksinäisyydessä pelottaa sairastuminen. Sitä ollaan silloin melkein oman onnen nojassa. En pystynyt pyytämään keneltäkään, että kävisi mun puolesta kaupassa. Olen nyt viikon ajan ottanut astmalääkettä tuplana. Se on parantanut mun vointia. Ensi viikolla mulla on diabeteshoitajalle aika. Kai sille uskaltaa sanoa hengityssvaikeuksista. En nyt varta vasten menisi varaamaan aikaa. Toivon saavani lääkärille ajan. En ole käynyt astmakontrollissa korona-aikana. Nyt siitepöly aiheuttaa ongelmia. En halua.kuolla tukehtumalla.
Uskaltaa uskaltaa, diabeteshoitajat on sydämen asialla. (Oma kokemus.)
🌹
Kiitos keskustelua! Mun oma diabeteshoitaja ainakin on hyvä. Nyt oli sokeriarvot laskussa. Painokin on vähän laskenut, mikä on hyvä juttu. Enkä nyt ole saanut hengitysvaikeuksia.
Hyvä niin!
Mun paino sahaa edes takaisin, mikä viikon aikana meni, uutta alkaessa näyttää nousevaa suuntaa...
Tuo hengittäminen, ei niin yksinkertaista kun huomaamatta tulee pidättäneeksi, ja jos menee johonkin jumppatilanteeseen ja tulisi ajatuksin hengittää sisään tai ulos jnkn liikkeen kanssa, jos ei malta, ei ehdi ajatella, ei taaskaan hengitä vaan huomaa että pidättää. Joskus joogaa kokeillessa havaitsin siinä jotain liian vaikeaa, silloin en jaksanut.
Mutta jos haluat, kerro sinä - Yksinäinen sydän - jotain noista tilanteista joissa vaikeuksia hengittää? Tai nyt tilanteesta kun ei niitä vaikeuksia ole?
Kiitos keskustelua! Astma aiheuttaa vaikeuksia hengittää ja siitepöly. Saan välillä myös paniikkikohtauksia. Silloin tuntuu melkein kuin kuolisi. Kyllä mullakin paino sahaa edestakaisin. Nyt se on kuitenkin laskenut. Olen kyllä osaksi menettänyt ruokahalun. Mistä lie johtuu. Osaksi rahapula säätelee mun syömistä. Ei yhtään kiva.
Haluatko kirjoittaa tuosta paniikista jotakin? Mitä siinä kohtauksessa mielessä liikkuu? kelaako siinä jotain epäonnistumista pettymystä tai vaan mitä teki toisin kuin piti kun se tuli?vai säikähtääkö siinä jotain?
Tuo ruokahalu on kummallinen asia. Kun sen pitäisi luonnollisesti toimiessaan muistutella olemassaolostaan suht lyhyin välein. Mieleen ois hyvä jos juolahtais vaikka omena tai voileipä tai kahvi leivän kanssa, vaikka parasta jos ois jääkaappiin tehnyt salaattia kulhon ja tuon hetken koittaessa ottais sitä kuppiin edes pienen annoksen. Niin että illalla astian vois tiskata tyhjennyttyä. Usein mutta vähän jos jotain syö, ehkä kasvistakin, tai vaikka makeaa, edes vähän, se pitäis ruokahalun järkevänä. Verensokeri ei pääsis laskemaan liikaa.
Mutta, aika usein itsellä ainakin tuo järkevä suhtautuminen syömiseen iltaa kohti alkaakin haihtua mielestä ja tunne valtaa, alkaa tehdä mieli jotain suolaista, sitten jotain makeaa ja kaapit saa koluta moneen kertaan että löytäis jotain kumpaa sitten milloinkin haluaa tai mistä on kehossa vajausta. Kun siemmin ainakin tässä omassa elämässä, tuli syötyä koko suklaalevy, ja siksi tulee jemmattua yhden rivin syötyä (hitaasti) levy jonnekin josta ei heti näy kun kaapinoven avaa, ettei tulisi liikaa kerralla. Tunnesyöminen on pikkusen paremmassa hallussa kun apteekista kysyin onko liikaan makeannälkään jotain, ja oli, kromitabletit.
Kiva, kun kysyt paniikista. Siihen on vaikeaa vastata. Perjantaina sain viimeksi paniikkikohtauksen. Kävin kaupassa. Sieltä poistuessani sain sen. Oli yhtäkkiä vaikeaa hengittää ja tuli kylmän hiki. Keskityin hengittämään rauhallisesti. Kerrankin olin tyytyväinen maskista kasvoilla. Se meni sitten vasta ohi, kun pääsin ulos bussia odottamaan. En tiedä, mistä paniikkikohtaus tulee.