Siskoni kuoli joulukuussa 2002 ulkomaalaisen aviomiehen melkein sataan puukoniskuun. Siskoni eli vielä, kun kaulanjänteet olivat poikki. Kuolettava isku läpäisi keuhkot. Raaka murha. Syyllinen vankimielisairaalaan.
Suru ja tuska ei lopu koskaan. Miten tosta voi koskaan selvitä? Äitikin kuoli viime kesänä. Nyt on sisko ja äiti samassa haudassa. Välillä pystyn objektiivisestikin puhumaan ja välillä mitkään kyyneleet ei riitä…
Heippa
Niin noi asiat on elämän kurjimpia kun sukulainen kuolee väkivallan uhrina.
Jos suoraan sanon niin et pysty koskaan unohtamaan asiaa mielestäsi ja ne
ikävä kyllä tulee mieleen esim syntymäpäivänä ja jne.
Mutta onneksi aika yleensä lievittää asioita ja surua sillä elämän on kaikesta huolimatta
jatkuttava ja päästävä vaikeitten asioiden yli.
Oletkos käynnyt ammattiauttajien luona???
Onko sulla ystäviä, kavereita, tukihenkilöä jne joka olisi sinun tukena
vaikeina ja heikkoina hetkinä???
Sillä sekin on hassua kun elämän traakiset asiat tulee monesti vuosienkin päästä
mieleen ja ajatuksiin.
Itkeäkin voi ja surra kanssa sillä se helpottaa mutta kunhan se ei mene jokapäiväiseksi
asiaksi.
Kirjoita miten olet jaksanut ja voinnut.
Kaunista kesää ja jaksamista sulle.
Otan osaa suruusi. Väkivaltainen kuolema järkyttää varmasti vielä paljon syvemmin kuin luonnollinen lähtö. Voin vain kuvitella, millaista helvettiä käyt nyt läpi.
Onko Sinulla luotettavia ystäviä, joiden kanssa jakaa tuskaasi? Entä pääsyä terapiaan? Luulisi, että noin traumaattinen kokemus jo avaisi oven psykan vastaanotolle.
Mielialojen raju ailahtelu on normaalia akuutissa suru- ja tuskatilassa. Useimmat ihmiset surevat juuri noin... onneksi edes välillä kykenee normaaliin toimintaan.
Menetin itse rakkaan äitini, iäkkään, mutta kuitenkin tavattoman läheisen noin puoli vuotta sitten. Kipu tulee aaltoina, kaipaus ei koskaan häviä, mutta normaali elämä auttaa jaksamaan. En olisi kyllä ikinä selvinnyt näin hyvin ilman luotettavia ystäviä, jotka tukivat minua kaikin tavoin. Sinäkin selviät!
Lähetän Sinulle lohduttavia ajatuksia. Älä epäröi hakea apua. Lääkkeistäkin on hyötyä, ne turruttavat suurimman tuskan ja estävät epätoivoista ihmistä vahingoittamasta itseään. Tiedän tämän omasta kokemuksesta.
Kun aikasi on täysi, tapaat taas omat rakkaasi rajan tuolla puolen, näin uskon. Muistele hyviä hetkiä, ammenna niistä voimaa kun oikein pahalta tuntuu. Siunausta!
Hei!
Kiitos volvomies ja Etsijä kannustavista sanoistanne. Juu olen juoksennellut nyt lääkärissä ja olen hakeutumassa psykoterapiaan. Saa nähdä pääsenkö.😐 Olen vähän pessimistinen sen suhteen. Toivon todella pääseväni purkamaan noita asioita.
Juu, ikävä ei lopu koskaan. Haluaisin muistaa siskostani ihania asioita enkä aina ekana ikävää loppua. Sitä, kun ajattelee, tulee paniikki ja ahdistus päälle. On mulla onneksi ihania ystäviä, mutta mä en aina voi kaataa mun murheita heidän päälleen.
Töissä mulla on ihana pomo, jolle olen voinut myös kertoa noista asioista. Onhan se tieto tarpeen töissäkin, jos se psykoterapia todella alkaa. Tännekin tuntuu jotenkin haastavalta ja myös helpottavalta kirjoittaa. Menen juuri kohta iltavuoroon töihin.
Onneksi on kesä!🙂🌻
Heippa
Joo ehdottomasti kannattaa käydä terapiassa ja pitää vaatimalla vaatia että pääset
sinne terapiaan sillä yleensä siellä on jonoja ja annetaan kauheen pitkälle
ajalle aikoja.
Etsi itsellesi tukihenkilö.
Eikä pitäisi ikinä jäädä yksin asioita miettimään jos ne painaa mieltä sillä
sitten on sellaisessa oravanpyörässä että ei osaa tehdä mitään.
Tee sellaisia asioita ja harrastuksia mistä sulle tulee hyvä mieli ja onnellinen olo
ja kun huono hetki taas tulee niin taas jotain kivaa rupeat tekemään.
Joo kirjoita miten olet jaksanut???
Kivaa kesää
Heips!!
Mulle tuli Kelasta eilen päätös. Pääsen psykoterapiaan ajalla 1.6.2010-31.5.2011 80krt.🙂👍 Kirje odotti eilen kaapin päällä, kun tulin iltavuorosta kotiin. Olin asiasta niin häkeltynyt, että istui vain sängynlaidalla ja ihmettelin varmaan puolituntia. Sen jälkeen siirryin olohuoneeseen istumaan ja ihmettelemään. Tässä kohtaa saa kait olla tyytyväinen. Uni ei kyllä tullut ennen kahta. 😴 Ylös piti nousta ajoissa, kun aamulla oli aika depressiohoitajalle. Juuri nyt on sikahyväfiilis.🌻🙂🌻
Hei,
Upea juttu! Rohkeutta ja jaksamista sinulle, voimia tälle matkalle, jota nyt aloitat.
Oikein hyvää kesää!
Minulle suru ja menetys konkretisoituvat tämän vuoden keväällä rakkaan vaarini kuolemaan. Tapahtuneesta on useita kuukausia ja olen tytyväinen siihen, että kävin häntä arkussa katsomassa. Välillä tulee vielä mieleen, että olisipa hän takaisin täällä, mutta sitten hyvinä päivinä pystyn ajattelemaan, että hänellä on nyt kaikki hyvin eikä hän enään kärsi kivuista. Arkussa näkeminen auttoi tähän asiaan huimasti.
Kuinka kauan muilla jonkin menetyksen kokeneilla on kestänyt tämä vaihe, joka saa ajattelemaan, että olisipa jokin menehtynyt ihminen täällä takaisin?
Heips!!
Huomenna tulee vuosi, kun mun äiti kuoli. Tää on ollut vähän rankka vuosi. Tai ei nyt niin vähääkään. Itketty on ainakin. Enpä olisi arvannut etukäteen, mikä romahdus siitä tuli. 😭
En mä kuitenkaan pahemmin sairaslomalla ole ollut, kun en suostu vähällä luovuttamaan. Yllättänyt olen kuitenkin omista tunnereaktioista, kun en pysty niitä aina hallitsemaan. Välillä ollaan niin kipsissä että. Urheasti yritän ainakin eteenpäin. Täytyy ainakin lasten takia yrittää pötkiä eteenpäin. Itsellä nyt ei ole niin väliä.