Hei kaikki. Olen uusi täällä enkä löytänyt parempaa kohtaa minne kirjoittaa tästä, toivottavasti ette pahastu.

Olen tällä hetkellä hajoamispisteessä. En yksinkertaisesti tiedä miten jaksan edes huomiseen.

Tarina alkaa siis näin:

Tapasin tämän vuoden alussa miehen. Rakastuimme toisiimme heti ja meillä oli hyvä olla yhdessä. Sovimme yhteen loistavasti. Hyväksyin hänet ja hän minut. Ainoat varjot suhteessamme olivat eri paikkakunnilla asuminen ja hänen kannabiksen käyttönsä. Hän oli polttanut viimeiset viisi vuotta viikottain ja viimeiset kaksi vuotta oikeastaan päivittäin. Minusta tämä oli huolestuttavaa ja puhuinkin hänelle siitä, kysyin onko hän ajatellut miksi polttaa niin paljon? Eihän se ole enää hauskaa, vaan pelkkä tapa, addiktio. Hän oli samaa mieltä ja vähensikin huomattavasti. Ei enää viikolla polttamista, ja meni välillä yli viikonkin ettei polttanut ollenkaan. Meillä oli hyvä olla ja hän voi paremmin. Puhuimme tulevaisuudesta, lapsista ja naimisiinmenosta.

Syyskuussa hän alkoi puhua kummallisia juttuja. Hän on mukana bisneksissä mutta ei voi kertoa enempää.. Se oli hämmentävää. Hän jäi välillä ns. ”luupille” ja selitti samoja juttuja uudestaan ja uudestaan, aivan kuin hänellä ei olisi mitään muita ajatuksia. Syyskuun loppuun mennessä hän ei saanut nukuttua kunnolla ja jutut olivat korkealentoisia. Hän lakkasi vastaamasta puhelimeen. Kun lopulta sain hänet kiinni, hän kertoi puhelimessa olevansa miljonääri ja kaikkien huoliemme olevan ohi! Silloin tiesin viimeistään ettei kaikki ole nyt kunnossa.

Aloin tässä vaiheessa epäillä psykoosia. Etenin kuitenkin varovasti, en halunnut että hän sulkee minut pois. Kuuntelin hänen juttujaan ja kyseenalaistin kevyesti joitakin. Eikö hänestä ollut kummallista ettei kukaan voinut todentaa hänen kertomuksiaan? Soitimme niille ihmisille joiden hänen kertomuksensa mukaan piti olla mukana bisneksissä, mutta he eivät tienneet mistään mitään. Siinä vaiheessa kun poikaystäväni kertoi naapuritalossa asuvan kaljuja miehiä jotka tarkkailevat häntä, päätin että viemme hänet hoitoon.

Lokakuun alussa näin kävikin. Hän luotti minuun siinä vaiheessa, vaikka sanoi ettei hänestä tunnu että hän on harhainen, mutta jos minä sanon niin, niin sitten sen on oltava totta.
Hän oli tarkkailussa viikon. Sinä aikana hän ei edes nähnyt lääkäriä joka päivä, ei saanut mitään diagnoosia tai edes arvailua tilastaan, ei mitään. Vain päivystyksessä kun kuvailin oireet lääkärille, sanottiin että psykoosilta vaikuttaa. Tätä hän myöhemmin käytti minua vastaan, ei hän ole hullu koska ei lääkärit sellaista sanoneet!

Kotiin päästyään hän oli vihainen. Pelkät lääkkeet kourassa, ilman diagnoosia, elämänsä järkytyksen kokeneena. Hänen täytyi käydä seuloissa paikallisella AA-klinikalla, mutta mitään muuta hoitosuunnitelmaa tai kontaktia hän ei saanut. Piti kuulemma vain olla kärsivällinen ja syödä lääkkeitä jotta nähdään kuinka ne vaikuttaa. Hän oli myös vihainen minulle. Vihainen että olin toimittanut hänet sairaalaan, vaikka tiesi jollain tasolla sen olleen oikein.

Tätähän kesti ehkä pari viikkoa. Sen jälkeen hän lakkasi ottamasta lääkkeitään.

Koko marraskuun hän meni jyrkkää alamäkeä. Edelleen harhoja, nyt myös masennusta. Mikään ei kiinnostanut, ei saanut polttaa pilveä ja pitäisi ottaa lääkkeet joista hän sanoi tulevan ikäviä sivuvaikutuksia.
Koko tämän ajan yritin kaikkeni ollakseni hänen tukenaan. Hän ei pystynyt puhumaan mistään, hän oli vihainen ja torjuva. En saanut koskettaa häntä lainkaan. Käydessään lääkärillä hän valehteli kaiken olevan kunnossa, ettei harhoja enää ole ja että ottaa lääkkeensä. Sain hermoromahduksen ja suunnittelin itsemurhaa.

Joulukuun alkuviikoilla tilanne vaikutti paremmalta. Hän otti taas lääkkeitään, olin saanut hänelle viimeinkin terapeutin ja muitakin hoitokontakteja joissa hän kävi säännöllisesti. Toivoa oli. Hän oli yhä etäinen, mutta ei saavuttamattomissa.

Viikko sitten hän aloitti taas pilvenpolton. Hän oli silminnähden hyväntuulisempi, mutta voimakkaasti harhainen. Ei mitään käsitystä mikä on todellista ja mikä ei.

Muutama päivä sitten hän sanoi haluavansa erota, koska jos on kanssani, hän joutuisi syömään lääkkeitään koko loppuelämänsä. Hän haluaisi viettää villiä ja vapaata sinkkuelämää vailla velvoitteita, juhlia kavereidensa kanssa ja polttaa rauhassa pilveä. Häntä pidetään hulluna, mutta hän ei ole hullu. Saisimme kaikki nähdä että hänen bisnesjuttunsa ovat totta! Miljoonat kutsuvat!

Sanoin etten voi olla häneen enää missään yhteydessä, ikinä, jos hän tekee näin. En yksinkertaisesti pääsisi tästä yli, koska koen että hän on elämäni rakkaus. Tämä oli hänestä ikävää, mutta olkoon niin.

Nyt olen omissa oloissani, suunniltani huolesta, loukattu, satutettu, hulluuden partaalla. Mikään ruoka ei maistu, jokainen valveilla vietetty hetki menee tämän asian miettimiseen. Nukuttua saan vain illalla otetun Ketipinorin avulla.

Katkerinta tässä on se, että olisimme varmasti yhdessä ja onnellisia ellei hän olisi sairastunut! En voi tehdä enää mitään auttaakseni häntä.

Onko kellään samanlaisia kokemuksia? Jakakaa ihmeessä.
Miten tästä voi selvitä?