Hei Riittis, olet siis seurannut ketjuamme. Mietipä oletko tullut lapsena torjutuksi. Halusitko syliin, eikä sinua otettu? Oliko jokin muu aina tärkeämpää vanhemmillesi kuin sinä. Eikö tunteisiisi vastattu, eikö lohdutettu?

Tässä jokin aika sitten tajusin hirveän asian. Olin noin parikymppinen saadessani eskoiseni. Siis itse aivan rikki ja kakara vielä. Uskon, että osasin antaa rakkautta lapselleni, pidin sylissä ja hyvänä, mutta lohduttaa en osannut. Uskon torjuneeni hänet silloin kun hän olisi tarvinnut lohdutusta, laitoin varmaan tinttailun piikkiin.
En osannut lohduttaa, minua ei kukaan koskaan ollut lapsena lohduttanut, minut torjuttiin jos itkin ja olin pahalla mielellä. Tunteisiini ei ollut mitään oikeutta. Olin paha lapsi. Tuo kaikki oli lapselle hylkäämistä, jonka pelossa siis vielä aikuisenakin pakerran.. Ja oma esikoiseni on kehittänyt itselleen suojamuurin, mitä lie sitten sisimmässään tunteekaan.

Tässä lainaus tuolta kotkansydän sivuilta: "Tunteiden kokeminen ei satuta minua. Jotkut tunteet voivat olla sellaisia, että toivoisin, ettei minun tarvitsisi kokea niitä. Ne voivat tehdä oloni epämiellyttäväksi, mutta ne eivät satuta minua. Minusta voi tuntua siltä, että koko mieleni on kipeä, ja on totta että siihen sattuu.

Mutta tuo kipu ei satuta minua lisää. Se vain kertoo minulle, että minussa on vielä kipeä kohta. Kun koen omat tunteeni silloinkin kun niihin sattuu, en satuta itseäni lisää. Minä satuttaisin itseäni, jos yrittäisin torjua tuon kivun, jos yrittäisin ajaa sen pois, tai jos yrittäisin turruttaa sen. Silloin se keräisi ympärilleen kuorta ja jähmettyisi sen alle. Silloinkin minuun sattuisi, mutta en tunnistaisi sitä. "

Lohdullista, eikö vain🙂