Matkalla helvettiin

Kolmas burnout menossa ja kaikki sortuu niskaan. Jälleen ollaan elämän peruskysymysten äärellä, jatkaako itsensä kidutusta vai lopettaisiko jo suosiolla.

Ensimmäinen masis diagnoosi taitanee täyttää jo 24 tänä vuonna, muuttais jo omilleen perkeleen hännystelijä. Lääkkeet olleet käytössä lähes yhtä kauan, jotakuinkin kaikki on käyty läpi A:sta Ö:n. Viimeisin, Paroksetiini, toimi yllättävän hyvin sekä ahdistukseen että masennukseen, mutta nyt ei edes maksimiannos tunnu enää auttavan.

Ekat kaksi burnouttia tuli työntekijän roolissa ja niistä toipuminen katkaisi työuran ja vei takaisin koulun penkille. Koulu on ihana breikki tästä helvetistä, muutaman vuoden loma. Pääsin tekemään jotain jolla oli itselleni merkitys, perustin firman ja löysin uuden rakkauden. Asiat näyttivät menevän erittäin hyvään suuntaan.

Pandemiakaan ei saanut firmaa hengiltä vaan pystyimme jatkamaan huipputeknologian kehitystä ja tiesimme, että sille on tilausta. Kuitenkin yhtiökumppani on jo pidempään käynyt hermoille saamattomuudellaan. Kovin masentunut hänkin, mutta ei vain suostu tekemään asialle mitään, sillä seurauksella, että minä joudun paikkaamaan missä pystyn.

Helmikuussa näytti vielä siltä, että olisimme saaneet asiakkaalta suuren tilauksen jo vahvistettujen lisäksi. Se olisi tuonut meille pitkään kaivattua taloudellista vakautta ja mahdollisuuden kasvuun. Sodan alun jälkeen kaikki tilaukset peruttiin ja sitten oltiinkin jo löysässä hirressä. Kaiken kukkuraksi sain edelleen potkia yhtiökumppania perseelle, jotta hän olisi tehnyt edes minimimäärän töitä.

Nyt sitten kamelinselkä katkesi. En jaksa enää. Kävin lekurissa ja sain kuukauden saikkua, mutta mitä mä sillä teen, kun kukaan ei tuuraa, kukaan ei kanna vastuuta, paitsi minä. Meidät on valittu useamman kilpailun finaaliin ja olemme muutaman viime vuoden aikana kehittäneet vallankumouksellisen teknologian prototyypiksi asti. Kaikki tämä tuntuu nyt valuvan maahan, koska minä en jaksa enää. Yhtiökumppaniin en voi luottaa ja hänen ensimmäinen pelkonsa, nyt pakon edessä kannettavaksi tulevasta vastuusta, olikin oma henkinen jaksaminen… Jippijaijee.

Kaikenkukkuraksi oma parisuhdekin alkaa saamaan ikäviä säröjä, kun puoliso haikailee kolleegansa perään. Meillä avoin suhde, sikäli kun ihmettelet. Tässä tilanteessa se vaan tuntuu täysin musertavalta. Tuntuu että kaikki tukiverkot pettävät. Tänään ei ole tullut työnteosta mitään. Ensi viikolla tärkeitä tapaamisia, mutta en jaksa miettiä nyt sitä. Tänään olen vain itkenyt ja toivonut että se Putin-paska pikakelaisi sotansa loppuun, että pääsisi tästä kärsimyksestä. En kertakaikkiaan jaksa enää.