Miten te muut suhtaudutte materiaan, joihin liittyy tunteita ja muistoja? Itselläni on tilanne, missä kenties joudutaan luopumaan mummolasta, koska taloudellisesti ei ole mahdollisuutta kenties hankkia sitä omaksi. Asiaan liittyy myöskin pieniä lapsia, joille paikka on tärkeä. Toisen mummolan olen jo menettänyt, koska päätöksen teki toinen vanhempani vuosia sitten (ja vieläkin kirpasee sairaasti).

Lieveilmiöinä todettakoon, että myöskin muihin maallisiin ja vanhoihin kapistuksiin olen ehtinyt kehittää tunnesiteitä. Mistä tämä johtuu? Luulen että ainakin osalla ihmisistä tämä on yleistä.

Miksi haluan ympärilleni kaiken sen, mitä minulla oli jo lapsena? Miksi en pyri kohti jotain uutta ilman historian havinoita? Kertooko tämä jostain riippuvuudesta tai tunne-elämän köyhyydestä?

Kuinka te muut olette selvinneet? Tämä ahdistus on rasittavaa, olisi joskus kiva herätä aamulla ilmän mitään huolia, mutta nyt hyvä kun saan itseni ylös. 😞