Masentunut suurperhe
Olen avioliitossa elävän 4 pienen tyttären isä.
Vaimo alkoi kipuilla fibromyalgian kanssa joskus vajaan 10 vuotta sitten. Lääkkeitä hän käytti paljon ja eri hoitoja, väliin mahtui myös yksi eri diagnoosi hänen sairaudestaan, joka osoittautui vääräksi.
Noin 4 vuotta sitten siskoltani leikattiin syöpä, samaan aikaan tyttäreni sairastui chornintautiin. Äitini sairastui myös, sekä isääni otti sydämestä ja jäi sairaseläkkeelle. Samaan aikaan isäni vanhemmat sairastuivat, eli mummu ja pappani ja kuolivat puolen vuoden erolla. Isäni masentui ja käpertyi sohvansa nurkkaan. Äiti masentui isän masennuksen seurauksena. Vaimo oli alkanut käyttää mielialalääkkeitä. Sillä suvussamme oli syntynyt riita joka katkaisi välit lähisukuun.
Kissakin kuoli siinä jossain välissä.
Silloin tuntui että minä olen ainoa suht terve ja kantava jäsen, siinä vanhempieni ja perheeni piirissä. Tunsin olevani taistelija joka ei saa antaa periksi. Silti olin alkanut oireilemaan. Moni ääni ärsytti minua suunnattomasti, esim. naapurin koiran haukkuminen tms äänet. Myös pinna tahtoi palaa. Jokin pelotti yksin ollessani, tahdoin paeta enkä löytänyt muuta keinoa kuin ajaa autoa tai mennä netin chatti palstoille. Yksin oleminen kotona oli valtavan pelottavaa mutta en halunnut myöntää sitä kenellekään, en edes itselleni.
Välit vaimon kanssa alkoivat rakoilla. Seksielämä alkoi hiipua kunnes minulla tuli romahdus. En jaksanut enää.
Menin psykiatrin puheille ja mitä enemmän asioitani kaivelimme, sitä sairaammaksi muutuin kunnes aloitin itsekin mieliala lääkityksen. Olen käyttänyt cymbaltaa nyt vuoden. Olemme hakeneet avioliittoomme apua leiriltä, avioliittoneuvojalta yms. hoitaneet itsekin liittoamme nyt. Uskoakseni avioliittomme on nyt vakaalla pohjalla mutta taloutemme ei. Rahat ovat menneet masennuksen myötä ja elämme kovassa köyhyydessä. Sos-apu ja diakonia- apu toi lapsille lahjat ja elämä on hyvin köyhää. Kun yhdestä koettelemuksesta olemme selvinneet niin heti tulee uutta. Aina on vaikeampaa ottaa näitä vastaan ja yhä vaikeampaa yrittää jaksaa.
Nämä pimeät säätkään ei auta asiaan yhtään.
Vaimo vietti 3 viikkoa sairaalassa lepäämässä tässä syksyllä. Hänellä oli ilmennyt riippuvuus erääseen särkylääkkeeseen.
Seksielämää meillä ei enää ole, en osaa edes kaivata sitä sillä sen enempää minulla kuin vaimollakaan ei tunnu mikään paikka toimivan.
Alkoholi ongelmaa meillä ei ole, olemme uskova perhe.
Elämä pelottaa. Itsemurha on liikkunut päässäni useita kertoja, milloin missäkin muodossa. En usko että sitä tekisin koskaan… mutta se mokoma ajatus on huomaamatta tullut ilmeisesti joksikin vaihtoehdoksi kai, en tiedä.
Nämä asiat alkoivat kehittyä noin 3 vuotta sitten. Vanhimmat lapsemme ovat 9 vuotiaat kaksoset.
Minä käyn työssä, se onkin ainoa keino nyt paeta omia ajatuksia ja pelkoja. Vaimo on kotona, sairaslomalla. Yhteiskunta tuli apuun kun lapset alkoivat reagoida kukin omalla tavallaan. Yhteiskunta on tullut apuun taloudellisesti ja muutenkin tukien mutta… Raskasta tämä on.
Kyllä vaikeaa on tämä kävelemään opettelu.
Eilen irtauduin kotoa, ihan tarkoituksena lähteä markettiin tuulettumaan ja katselemaan ihmisiä. Enpä kauaa ehtinyt siellä olla kun törmäsin ihmiseen joka oli "työkaverini" silloin vielä keväällä kun töissä kävin. Eipä ollut tuntevinaan vaikka niin oli sosiaalista ja ymmärtävää ihmistä keväällä. Olisin pari sanaa halunnut vaihtaa mutta ei niin ei.
Paha olo tuli todella ja hylätyksi tulemisen tunne vahvistui. En enää jalallani astu noihin piireihin. Työpaikka minulla on mutta haluan todella pois sieltä.
Mikä ihmisiin menee jos kohtaa kriisissä olevan?
Hei Micasso!
Mielestäni olet rohkea ihminen. Puhut avoimesti ongelmista ja olet vetänyt perhettänne läpi rankan kriisikauden, joka vieläkin jatkuu, mutta ilmeisesti hiukan parempaan suuntaan. Rohkeutta on myös mennä ihmisten ilmoille. Se, että osa kohtaamistamme ihmisistä (kaverit, työkaverit tai muut), eivät osaa itse kohdata kriisin läpikäyneitä, voi tarkoittaa sitä, että ovat itse pahassa tilanteessa ja pelkäävät paljatuvansa. Tai pelkäävät erilaisuutta ja sitä millaisia tunteita se heissä voisi nostattaa esille. Tai he ovat heikompia kuin sinä, koska ovat sidoksissa johonkin yleiseen käsitykseen normaalista ihmisestä, jolla ei ole koskaan ongelmia. Näitä on nähty. Rohkeutta ja vahvuutta se halu taistella vastaan kohti parempaa huomista. Ja sitä saan lukea riviesi välistä.
Toivotan kovasti kaikkea hyvää sinulle ja perheellesi jatkossa, olkoon ilo ja onni kanssanne!
Tuosta lähimmäisten suhtautumisesta hädänalaiseen ihmiseen olen vähän samoilla linjoilla edellisen kirjoittajan kanssa. Keneltäkään ei voi vaatia mitään eli on syytä ottaa kiitollisuudella vastaan se minkä saa ja jos joku ei kykene mitään antamaan, niin se kannattaa ohittaa ja uhrata siihen mahdollisimman vähän ajatuksia. Ystävyys perustuu vapaaehtoisuuteen ja ystäviäkin on monenlaisia. Toiset tekevät mitä tahansa ystävänsä eteen ja kulkevat väsymättä rinnalla vaikeina hetkinä, jotkut ovat hyvänpäivän tuttuja, joiden kanssa liikutaan kevyemmissä merkeissä. Se on tietysti suuri pettymys, jos joku hyvänä ystävänä pidetty ei kykenekään kohtaamaan sinua silloin kun olet vaikeuksissa. Ajattele silloin, että se on hänen vammansa eli hän ei ole vielä kypsynyt siihen elämänkolussa eikä välttämättä koskaan kypsykään. Hän ei varmastikaan pysty olemaan ylpeä itsestään ohi kävellessään vaan tuntee häpeää ja tukalaa oloa. Kirjoitit aiemmin että työpaikalta oli sanottu, ettei sinun kanssasi keskustella ennen kuin olet tervehtynyt. Siellä on ehkä ollut useammallakin ihmisellä avuton olo ja tunne siitä, etteivät kykene antamaan mitään sinulle, eivätkä pysty kohtaamaan sinua niin kuin ihminen parhaimmillaan kohtaa toisen ja ovat siksi hakeneet tuollaisen "lähestymiskiellon". Säälittävää, mutta inhimillistä.
Opin omassa masennusvaiheessani vasta kantapään kautta tajuamaan mitä kannattaa jutella kenellekin ja kuka pystyy oikeasti kohtaamaan ihmisen, jonka koko elämä on vaakalaudalla. Se on osa itsesuojelua, ettei lähde avautumaan kaikille tuttavilleen. Osaa heistä voi silti pitää ystävinään jatkossakin, vaikka olisikin tehnyt sen havainnon, etteivät he pysty kantamaan toisten kuormia kuin hyvin pieneltä osalta. Inhimillisiä ihmisiä tässä ollaan kaikki, ne jotka ovat joutuneet kohtaamaan omat mörkönsä silmästä silmään kuin nekin, jotka eivät uskalla kuin vähän kurkistaa oman, saati sitten muiden pinnan alle.
Voimia sinulle!
En tajua enää, taas mitään.
Terapia alkoi tänään. Olen tuntenut hieman voimistuvani kesän aikana mutta terapaissa tulikin ilmi että olin taas joko lakaissut ongelmani maton alle eli jatkanut pakenemistani tai sitten vain olen kertakaikkiaan niin törppö eläjäksi ettei minusta ole mihinkään.
Kaikki mitä olin saanut kasaan, ja toin päivän valoon, romuntui täysin kun realiteetit lyötiin pöytään.
En enää tiedä miten jaksan.
Hei pitkästä aikaa
Luin viestisi läpi ja oli ilo huomata, että olet päässyt jo ison askeleen eteenpäin. 🙂