Niin siinä kävi.
Että itse sokeuduin tilanteeseeni ja ystäväni huomasivat romahduksen tulleen. He ilmoittivat esimiehelleni ja esimieheni sai kaksi ilmoitusta minusta samana aamupäivänä. Hän ilmoitti mtt,lle , lääkärini soitti ja sanoi että työpäivä päättyy HETI. ja nyt on sitten lomaa, ties kuinka kauan. Sairaalaan olisivat laittaneet mutta en halunnut, ainakaan vielä.

Itsemurha pyörii mielessäni, on huoli siitä miten työt hoituvat ja pelko aivan kaikesta, on hylätty olo, kukaan ei ole kysynyt, mitä kuuluu tai miten voit. Olen katkera ja surullinen.
Eka terapia meni itkiessä vain.

Viestiketju oli todella surullista luettavaa.
Kannat harteillasi aivan valtavaa murheen taakkaa. Ei ihme, että voimat loppuu.

Itsemurha
tiedän oikein hyvin miltä tuntuu kamppailla sen ajatuksen kanssa.
Olen myös kokeillut sitä. Oli pienestä kiinni etten onnistunut.
Se on ratkaisu vain sinulle.
Perheellesi ja se aiheuttaa aivan käsittämättömän paljon lisää tuskaa.
Haluatko sitä?
Et varmaan, sillä viesteistäsi ymmärsin, että perheesi on sinulle tärkeä.
Mielestäni on väärin elää vain muiden takia, sitä tarvii myös itse haluta.
Mistä ihmeestä sen halun löytää? Se on vaikeaa kun tuntuu ettei jaksa enää yhtään mitään. Voi kestää kauan (omalla kohdalla 2 vuotta) että löytyi edes jotain miksi haluaa itsensä takia elää.

Älä kieltäydy avusta kun sitä tarjotaan.
Sairaala hoito kuullostaa tosi rajulta, mutta joskus se vaan on se ainoa vaihtoehto.
Jos kieltäydyt avusta voit vajota vielä syvemmälle. Ja mitä syvemmälle menet, aina kauemmin kestää ylös kipuaminen. Sillä se on hidasta ja kovasti työtä vaativaa.

Miksi kukaan ei kysy miltä sinusta tuntuu tai miksi ei kysy miten sinä voit...
ei ne uskalla. Ne pelkää. Ei sinua vaan sitä mitä vastaat. Ne pelkää sitä mitä sinun vastaus herättää heissä itsessään ja mitä he pystyvät sanomaan sinulle vastaukseksi... Eivät osaa suhtautua. Siksi vaietaan. Ja se tuntuu kovin, kovin kylmältä ja väliinpitämättömältä.
Ajatuksissaan he varmaan miettii mitä sinulle nyt tapahtuu.
Ehkä he pelkää, että jos he kysyy he aiheuttaa sinulle lisää mielipahaa kun joudut puhumaan asioista.

En ole kanssa pystynyt ymmärtämään, että miksi Herra jättää hädän hetkellä...
Niin hän jätti minutkin kun kaikkein eniten elämässäni olisin Häntä tarvinnut.

Hyvä, että olet saanut jotain lääkitystä. Varsinkin nukkumiseen. Jos ei nuku tarpeeksi ei jaksa senkään vertaa. Ja kun on henkisesti aivan poikki tarvitsee paljon unta, että jaksaisi edes vähän.

Itselläni auttoi kaikkein pahimmilla hetkillä "pilvettömien päivien päiväkirja". Kirjoitin sinne joka päivä yhden hyvän asian. Sitä hyvää asiaa joutui joskus miettimään todella kauan, silloin valitsin sen asian joka on tuntunut vähiten pahalta. Se voi olla kuinka pieni asia tahansa. Vaikka vaan aamu kahvi maisui hyvältä. Tai on aurinkoinen päivä. IHAN mitä tahansa, mikä vaan hiukankin tuntuu hyvältä!!
Mutta yritä joka päivästä löytää edes yksi pienen, pieni asia.

Voimia!!! Niitä tulet tarvitsemaan.
Ajatukseni ovat kanssasi. 🙂👍

-Minttu-

Hiljaisuus satuttaa
MIKSI, sitä en saata ymmärtää. Haluaisin puhua heillekin joita olen pitänyt ystävinä ja jatkaa ystävyyttä. Tämä satuttaa niin paljon kun ystävät hylkäävät eivätkä esim vastaa viestiin. Vain onneksi sentään pari ystävää on jotka helminä ovat erottuneet joukosta ja pitävät lähes päivittän yhteyttä. Kyselevät, miten päivä on mennyt ja muita kuulumisia. Vastaavat jopa minun synkkiin kuulumisiini ja itsetuho ajatuksiini löytäen valonpilkkuja sieltä täältä. Mtt, ltä tuli kaksi ajan peruutusta peräkkäin ja se oli vaikeaa sulattaa, siellä oli sairastapauksia mutta soitappa tässä nyt jonnekin mobileen tuntemattomalle, ei ole helppoa.
Haluan vain paeta, haluan ja mun on pakko tehdä jotain koko ajan. Jos jään ajatuksiini makaamaan, tapan itseni varmasti. Siksi työssä olisi ollut niin hyvä olla.

Olo on turvaton ja hyvin kärsivä, diapameilla olen saan oloni edes jotenkin hillittyä.

Micasso!!

Toivon että aurinko paistaa suoraan sydämmeesi ja antaa sinulle voimaa!!

Jumala ottaa vastaan tunteesi, mitä tahansa ne olivatkin. Ymmärtääkseni on epäily kuulunut uskoon jo Jobin ajoista, joten hyvässä seurassa olet 😉

Yöksi toivon sinulle rauhallista unta, unikuvia jotka tyynnyttävät ja virkistävät niin että heräät toiveikkain mielin uuteen aamuun.

🙂🌻🙂🌻🙂🌻🙂🌻🙂🌻🙂🌻🙂🌻🙂🌻🙂🌻

Job
Niinpä niin. Tietenkin omat ongelmani ovat pieniä Hänen koettelemuksiinsa.

-Silti suurin ongelmani on tällä hetkellä se suuri huoli ja ikävä asiakkaitani sekä tyrmistys "ystävien" hylättyä minut. En voi käsittää sitä.
On toki ystävien joukossa pari helmeä jotka todella ovat muistaneet lähes päivittäin ja piristäneet ihan vaikka kysymällä: Mitä kuuluu? Tai vaikka kertomalla normaalisti omia kuulumisiaan. En kaipaa niinkään ohjeita tai voivotteluja vaan normaalia yhteydenpitoa ja turvallista tunnetta että on ystäviä.

Pettymys on ollut niin suuri ja pudotus rankka että oma olotilani on ollut nyt todella voimaton. Olen hiljaa suunnitellut vaihtavani työpaikkaa, tai jotain, en tiedä. En osaa tämän jälkeen enää olla ystävä heille enää niin täysillä mitä kaveerasimme taannoin.
Olen siis katkera. EI voi mitään. Vaikka Jobkaan ei katkera ollut vaan luotti Jumalaan, luottaminen ihmisiin on minulla mennyt.

Ajatukseni pyörivät ammatinvaihdossa. Hain amk diak/sos linjalle pari vuotta sitten mutta en päässyt, opiskelu voisi olla liian rankka kokemus masennuksesta kenties joskus toivuttuanikin.
Kirkolliseen työhön, sosiaalialalle tai askartelija- taiteilija- värkkääjä alat voisivat olla ne joista haluan leipäni hankkia.

Nyt on olo ihan keveä mutta illat ovat olleet vaikeimpia ja diapami on auttanut jaksamaan hieman paremmin, hillitsemään itseni lasten tunteenpurkauksilta yms. Murheiden märehtimiseltä.

Hyvä että edes pari helmeä on ystävistäsi löytynyt, yksikin auttaa jaksamaan. Toivottavasti löydät itsellesi mukavan työpaikan, missä oikeasti viihdyt, itsekin tiedän että työilmapiirin on oltava hyvä että töissä jaksaa.
Voimia kevääseen🙂🌻

hei!

Micasso! en tarkoittanut väheksyä vaikuksiasi Jobiin viitatessani. Tarkoitin lähinnä että: Jumala ei varmaan hylkää vaikka välillä uskoasi epäilisit, vaan pitää sinusta kiinni ja on SINUSSA. Itse en ole uskovainen, mutta näin olen uskon ymmärtänyt...

Elämän mullistuksissa todella näkee ketkä on oikeita ystäviä, hylätyksi tuleminen sattuu
😭 Kai silläkin on sitten joku tarkoituksensa?

Mulle kävi niin että uupumus ja masennus karsi ystäväpiiriä kovalla kädellä. Jotkut ei vaan jaksaneet ymmärtää sitä että elämäni muuttui, minä muutuin, arvoni ja kiinnostuksenkohteet muuttuivat. Toisaalta ystävät jotka jäivät elämääni ovat tulleet entistä tärkeimiksi.

Tsemppiä sinulle 🙂🌻

Micasso,
mikäli edelleen kärsit univaikeuksista ja itsetuhoisista ajatuksista, epäilen että lääkityksesi on väärä. Ymmärrä hyvä ihminen, että sinun on jaksettava ei itsesi, vaan lastesi vuoksi! Haluatko riistää heiltä onnen, elämän ja kaikki mahdollisuudet mitä heillä olisi tähän elämään?
En aliarvioi masennusta, ymmärrän itse täysin mistä on kyse. Tiedän myös sen ja uskon siihen teoriaan, että masennus saattaa olla itseopittua avuttomuutta. Kun ei enää jaksa. Mutta koita jaksaa, koita jaksaa uskoa siihen parempaan päivään, huomiseen. Keskity ajattelemaan niitä positiivisia ajatuksia, joka asiasta, niin huomaat että joku päivä elämänilo palaa edes vähän hetkittäin!!
Ole kiltti ja yritä haluta parantua lastesi tähden!

On hyvin mielenkiintoista yrittää jaksaa
kun ihmiset jotka toteavat minun olevan sairas, hylkäävät. Työkaverit ovat kertoneet etten saa olla yhteydessä heihin kuin terveenä vasta. Tämä tieto tuli oikein esimiestaholta.

Hei
hyvä, että olet päässyt nyt lepäämään työstäsi. Näin sulla on tilaa levätä.
Ehkä esimiehesi haluaa pitää siitä huolen, että sinä oikeasti tervehdyt. Hän ei halua työasioiden rasittavan sinua. Olet onnekas, että sinulla on ymmärtävä esimies.
Onneksi ystäväsi soitti esimiehellesi. Hän oli Jumalan lähettämä viestinviejä, kun et itse pystynyt tekemään asian eteen mitään. Tämä on iso osa masennusta.
Minäkin saatan ajatella jotain tekemistä koko päivän, mutta en saa aikaiseksi. En vain saa itseäni liikkeelle. Olen nyt osannut relata. Huomenna sitten ehdin.
Minulla on kaksi ystävää, jotka pitivät minuun yhteyttä pahimpina hetkinä. Mielestäni se on hyvä luku, sillä en olisi jaksanut enempää. Väsyneenä kun ei itsekkään jaksa ns. puhella tyhjiä puolituttujen kanssa.
Ihmiset, jotka eivät ole käyneet läpi masennusta, on tosi vaikeata ymmärtää miltä sinusta tuntuu nyt tällä hetkellä. Siksi heidän on vaikeata kohdata sinua. Se ei silti tarkoita sitä, etteivät he välitä sinusta tai ole huolissaan sinusta. He voivat olla yhtä hämillään tilanteestasi kuin sinä. Minä ainakin olin hyvin hämilläni.
On kyllä niin huojentavaa kuulla, että tilanteesi on edistynyt. Nyt sinä saat apua.
Jatkan puolestasi rukoilemista. Rukoilen sinulle hyviä yöunia. Anna itsellesi aikaa.
Minä tällä hetkellä tongin puutarhaa. Antaa minulle muuta puuhaa ja samalla olen ulkona.
🙂🌻

Onneksi
on sentään muutama ystävä jotka helminä erottuvat joukosta.

Pysähtyminen
on ollut minulle liian vaikeaa. Lukeminen, elokuvan katsominen, piirtäminen, ja jopa ammattini, autolla ajaminen on välillä liian vaativaa, en osaa keskittyä.
Parasta
on ollut ottaa kottikärryt, lapio ja kuokka ja tehdä niin rankkaa fyysistä työtä että jälki näkyy ja voimaa ei ole miettiä surkeaa elämääni.

Tukiverkosto
on ympärillä nyt hyvin tiukka, liki on elämä kiireisempi kuin työarkena. Joudun jatkuvasti vakuuttelemaan heille sekä itselleni tietysti että en tappaisi itseäni.

Lapsille ja vaimolle
on ollut aikaa hieman enemmän sekä voimaa puuttua kodin asioihin "isänä".
Kaikki nautinto on tosin poissa. Seksistä ei tietoakaan, mitä se on? Saunaa en voi edes ajatella, suihku riittää.
Pelkään pysähtymistä ja sitä peikkoa sisälläni joka iskee silloin kun olen pysähdyksissä, nimenomaan pirteänä pysähtyneenä.
Maailaman tapahtumat eivät kiinnosta, ei formulat, ei jääkiekko, ei yhtään mikään mikä tapahtuu kauempana kuin minne näen ilman silmälaseja joita en kotona pidä.

Tänään
olisi ollut ehtoollisjakovuoroni kirkossa mutta en jaksa lähteä sinne. Peruin sen.
Uskon että Jeesus, esirukoilijamme rukoilee puolestani kun en itse jaksa.
Hänellä onkin ollut paljon rukoiltavaa viimeaikoina. Pyysin silti Kappalaista rukoilemaan messussa esirukouksen puolestamme.

Uusi lääkitys
ja vanhan purku. Se on nyt käynnissä. On hyviä hetkiä mutta sekunti ja mieli laskee, elämä on kuin suossa rämpimistä. Juuri kun luulee pääsevänsä ylös, vajoaakin vielä alemmas ja aina on vaikeampaa nousta ja yrittää pinnistää.
Olo on juuri ja juuri apaattisuuden rajamailla.

Sairaslomani
jatkuu taas kuukaudella. Tulevaisuus pelottaa, sillä palaaminen siihen työhön jota olen tehnyt, tuntuu suorastaan epämiellyttävältä nyt, sen jälkeen minkä nämä niinsanotut työkaverit tekivät.
Ehkä olen vain synnynnäinen häviäjä.

En osaa enää toivoa paljoa uusilta lääkkeiltäkään, annan mennä mitä eteen tyrkytetään sillä ei millään ole enää väliä. Jos nostavat mielialaani niin hyvä, jos eivät niin sen tiedän taas että syvemmällä suossa ollaan.

Kertokaa minulle
mitä pitäsi tehdä?

Kuukausi sitten kun aloitin saikkarin, terapeutti ja lääkäri kehoittivat unohtamaan työ asiat ja kuviot. Nyt he alkoivat painostamaan että lähtisin kuukauden päästä töihin ja miettimään siihen ajatukseen sopeutumista. En ymmärrä ja se vain pahentaa oloani.

Kaikki keskittyminen on edelleen kateissa, autolla ajaminenkin vaatii enemmän tarkkuutta kuin koskaan ja lukeminen, pysähtyminen sekä pieniin asioihin keskittyminen on mahdotonta.

Minun pitäisi mennä töihin koska näin sairaslomallakin vaadin säännöllistä päivärytmiä ja raadan piharakennuksen kimpussa vain siksi että ajatukset pysyisivät kurissa ja väsytän itseni että saisin öisin nukuttua.

Mitä teen?
Minua pelottaa, oikeasti.

Itsemurha
Eilen kiipesin katolle ja katselin, miten hyvältä olisikaan antaa periksi ja heittäytyä alas.
Tappaa itseni, kuolla pois.

Ainoa mikä minut pelasti, on läheiseni, ajatus siitä että pienet lapseni olisivat ilman isää ja sairas äitinsäkin romahtaisi myös.

-Silti, mitä iloa on minusta lapsilleni tälläisenä joka ei osaa kuin huutaa heille ja komentaa.

Missä on rakkaus? Missä välittäminen? Missäköhän Jumalakin taas on? Taitaa olla hällä parempaakin tekemistä kuin kytätä sekopäistä paskiaista, että mitähän se seuraavaksi keksii.

Kaikki on niin huonosti kuin olla voi. Joku päivä vielä itseni tapan. Joudankin sitten sinne helvettiin, se on sitten Jumalan tahto ja olenhan tottunut jo tähän.

Tännekin kirjoittelu on kyllä aivan yhtä tyhjän kanssa, lopetan tämänkin.

Terve.

Hei Micasso,

olen lukenut alusta alkaen viestiketjuasi ja usein pohtinut, mitä voisin sinulle kirjoittaa. Tilanteesi ja kokemuksesi ovat koskettaneet. Riittämättömyyttä tunnen neuvoakseni mitenkään. Mielessäni on nyt vain muutama asia, jotka haluaisin omasta elämästäni jakaa.

Pelko
Olen pelännyt kuolemaa ja pelännyt elämää, molempia yhtäaikaa. Pelännyt sitä, miten jaksan elää kuolemanpelkoni kanssa ja sitä miten houkuttelevalta kuolema tuntuukaan elämäntuskan lopettamiseksi.

Keskittymiskyky
on ollut todella kadoksissa tuskaisen olon takia. Ajatukset kiertää samaa riivaavaa rataa ja ulospääsyä ei tunnu löytyvän.

Lääkitys
ei aina ole ollut oikeanlainen. Joku mielialalääke on joskus jopa lisännyt itsetuhoisuusajattelua.

Terapia
on auttanut pahimman yli. Onneksi on kohdalle sattunut ammatillisesti hyvä asiantuntija, joka on aidosti välittänyt ja sanonut jotain sellaista, joka on mahdollisesti pelastanut kuolemalta.

Pelastavat sanat
ovat olleet ne kun terapeuttini totesi, että hän ei voi itsemurhaani estää, vaan se olisi silloin sääli, koska näin pitkälle on jo päästy. Hän oli jo paljon auttanut ja itse olin paljon eheytymiseni eteen töitä tehnyt.

Kuolemaa
harva masentunutkaan ihan oikeasti toivoo itselleen, vaan haluaa vain tuskansa päättyvän.

Auttaa jaksamaan,
kun välittää lähimmäisistään ja oivaltaa, että itsemurha on tuskan siirtämistä moninkertaisesti jälkeen jääneiden kärsittäväksi. (Sinullakin neljä pientä tytärtä, vaimo, sukulaiset ja ystävät).

Apua
on saatavissa - onneksi sinäkin olet tukiverkon suojiin tiesi löytänyt. Pahimmassa myllerryksessä eheytymisen etenemistä on vaikea itse havaita. Päällimmäisenä saattaa olla ajatus, ettei jaksa enää.

Jumala
on minulle merkinnyt aina lapsenuskoa - luottamusta siitä, että Joku pitää minusta silloinkin huolta kun en itse jaksa ja kaikki on menettänyt merkityksensä.

Elämäntarkoitus
on löytynyt myöhemmin monen eri kokemuksen ja omien oivallusten kautta.
Näinhän sen pitikin mennä - ilman näitä elämänkokemuksiani en osaisi arvostaa nykyhetkeäkään.

Voimia Sinulle ja perheellesi!