Olen 43 vuotias mies ja sairastin keskivaikean masennuksen kolmisen vuotta sitten. Olin silloin sairaslomalla pari kuukautta ja söin Cymbalta nimistä lääkettä muutaman kuukauden. Masennus hävisi tuolloin ja elin melko normaalia elämää sen jälkeen. Parina viime vuonna masennus on uusiutunut, mutta en ole ollut poissa töistä enää sen takia. Olen ajatellut, että pystyn kyllä hoitamaan työni siinä ohessa. Olen kokeillut Cymbaltan jälkeen joitakin muita lääkkeitä, mutta huonoin tuloksin.
Olen kokeillut mm. Voxraa, Azonaa ja Venlafaksiinia. Mikään näistä ei oikein sovi minulle. Olen perheellinen mies, joten en halua sellaista lääkitystä, joka aiheuttaa kohtuuttomasti sivuvaikutuksia joillakin elämän tärkeillä alueilla.
Nyt keväällä 2012 kävin taas psykiatrin luona ja hän totesi minulla vaikean masennuksen. En silti halunnut jäädä sairaslomalle. Hän määräsi Voxran ja se ei sovi minulle ollenkaan. Sen jälkeen kävin toisella psykiatrilla ja hän määräsi Azonan. No ei sekään sovi, eikä myöskään auta millään tavalla.
Nyt kesäloman jälkeen kun palasin töihin, olo tuntuu siltä, että en saa mitään aikaiseksi. En töissä, enkä oikein kotonakaan. Varasin työterveyshuoltoon ajan, joka on vasta kolmen viikon päästä. Tällä hetkellä minulla ei ole mitään lääkitystä, paitsi joitakin bentsoja joita otan silloin tällöin iltaisin. En oikein tiedä mitä tehdä. Toisaalta olisi pakko tehdä töitä, kun on lapsia ja velkaa ja vielä tässä iässä myös jonkinlaisia urasuunnitelmia. Ja sitten taas toisaalta tuntuu että olen niin väsynyt ja kyllästynyt kaikkeen, etten saa tehtyä mitään enkä oikein enää osaakaan tehdä yhtään mitään. Saati jaksa tehdä yhtään mitään.
Minun lienee pakko huomenna soittaa itselleni aika johonkin lääkäripäivystykseen ja mennä sinne keskustelemaan tästä asiasta. En haluaisi antaa periksi ja jäädä sairaslomalle tämän asian takia. Kai se jotenkin hävettää tai nolottaa, en tiedä. Olen melko toivoton tällä hetkellä yksin miettiessäni näitä asioita.
Löytyisikö täältä kommentoijia tai kohtalotovereita? Miten olette selvinneet, tai onko teistä kellään ollut tällaista samankaltaista tilannetta elämässänne? Jotenkin tuntuu, että tulevaisuus on omalla kohdallani tällä hetkellä melkoisen musta. Olen ollut työssäni hyvä ja pidettykin, nyt en enää jaksaisi tehdä täälläkään yhtään mitään….
Hei
Minulla on sikäli sama tilanne että on masennusta ja ahdistusta, mutta en kehtaa jäädä sairaslomalle lääkärintodistuksella jossa on perusteena masennus. Jotenkin kanssa hävettää tuo, töissä pitäisi pärjätä jne. mutta ajatukset ei meinaa pysyä koossa vaan harhailevat ongelmassa ja toisaalta kotonakaan ei oikein voi olla kun siellä on päässä sama tilanne. En tunne noita lääkkeitä, mutta olen kuitenkin lääkkeistä ymmärtänyt että sivuvaikutukset on varsinkin alussa vahvimmillaan. Eli alkuun voisi yrittää sinnitellä pidempään, mutta ehkä olet sen jo tehnyt.
Töissä on kanssa hankalaa kun masentaa; asiat muutenkin tuntuvat niin pieniltä; se iso ongelma on jossain muualla minulla ja tuntuu että mitä ihme väliä tälläkin paperilla on.
Hei, NuuskaM.
Olen lukenut viestisi muutamaan kertaan, ja miettinyt, mitä kirjoittaisin...
Olen suunnilleen sinun ikäisesi, mutta ollut eläkkeellä jo pitkään. Aikanaan minulla todettiin vaikea masennus. Ja se oli silloin helpotus. Ei tarvinnut enää jaksaa. Ja luvattiin, että minusta huolehditaan.
Nyt sinulla on todettu vaikea masennus. Se vaikuttaa varmasti niin oloosi kuin kykyysi tehdä työtä. Samoin kuin siiihen, minkälainen puoliso ja isä olet kotona. Mikset luovuttaisi sen verran, että antaisit itsellesi luvan ja aikaa toipua. Sillä ajattelen, että jos jatkaa ääriräjoille, on aina vaikeampi sieltä pois päästä. Matka on pitempi.
Minä toivoin aikanaan pääseväni aivan pohjalle. Koin, että vain sieltä voin nousta ylös.
Onneksi en päässyt pohjalle.
Voisitko luovuttaa sen verran, että sinua hoidettaisiin.
Jardin Prive
Kiitos teille vastauksistanne ja suhtautumisestanne. Minun lienee pakko varata huomenna aamulla aika työterveyslääkärille (jos satun saamaan) ja mennä sinne keskustelemaan asiasta. En saa töissä mitään tehtyä, en pysty keskittymään oikein mihinkään. Ja silti minua eniten huolettaa se, kuinka työtoverit suhtautuvat, kuinka esimies suhtautuu, kuinka työntekijät suhtautuvat jne jne... Olen liian tunnollinen ihminen jäämään sairaslomalle. Vaikka tiedän, että tarvitsisin sitä juuri nyt todella paljon. Samalla minua pelottaa, että kaikki tulevaisuudensuunnitelmat menevät pilalle ja ylipäätään haaveet siitä, että olisin vielä joskus voinut edetä lisää urallani.
Suoraan sanottuna tämä tilanne, jossa nyt itseni kanssa pyörin, on ihan kammottava. En oikein löydä tästä nyt itse ulospääsyä, enkä ymmärrä sitä, kuinka asiat voivat olla näin solmussa. En tiedä mitä sairasloma sitten auttaisi, koska koko ajan minua kuitenkin painaisi huono omatunto siitä, että minun pitäisi olla töissä. Tämä tunne on aivan järjetön. Ja ajatukseni varmaan tuntuvat aivan järjettömiltä...
Melko lailla epätoivoinen olo, pakko myöntää... 😭
Hei, NuuskaM.
Koet, ettet selviä pelkällä sairaslomalla, jos ymmärsin oikein. Olen siinä samaa mieltä. En tiedä, kuinka suhtaudut lääkkeisiin. Niistä voi olla apua, mutta sairaslomaa on jotenkin "täytettävä". Näin minä ainakin koin. Tapasin itse aikanaan työterveyslääkäriäni tiiviisti, jopa pari kertaa viikossa.
Jardin Prive
Olen ollut nyt viikon verran sairaslomalla ja sain masennuslääkkeeksi Cymbaltaa. Se auttoi viimeksi ja toivon että auttaisi nytkin. Vielä tosin ei ole tullut apua, mutta viikko on lyhyt aika...
Vielä ensi viikko on sairaslomaa ja ensi viikon perjantaina on aika lääkärille, joka sitten arvioi tilanteeni uudelleen. Jotenkin tuntuu siltä, että pitäisi mennä takaisin töihin. Mutta toisaalta ahdistaa valtavasti se, etten pystykään tekemään siellä mitään. Velvollisuudentunto tappelee pohjatonta väsymystä vastaan. Se on välillä aika sietämätöntä. Jotenkin vaan ehkä "hävettää" olla sairaslomalla tämän asian takia, vaikka se ihan oikea asia onkin. En tiedä miten pääsisin siitä yli ja voisin alkaa oikeasti tästä toipumaan. Poden niin jumalattoman huonoa omaatuntoa siitä, etten ole töissä. Onko se oikein?
Minä masennuin kuusi vuotta sitten, kun uuvuin työssäni. Alkoi monen vuoden vuoristorata. Romahdusta seurasi aina sairaalahoito 1-2viikkoa, vielä viikko kotona s-lomalla ja takaisin töihin. Jonkun aikaa jaksoin taas pinnistellä, kunnes romahdin taas. Uudestaan ja uudestaan sama kuvio. Lopulta työterveyslääkäri ehdotti minulle pitkää s-lomaa. Aikani tuskailtua asian kanssa, päätin kokeilla. Olen nyt ollut reilun vuoden s-lomalla ja on se kannattanut. En kauheasti ole kyllä toipunut, mutta on se iso helpotus, kun ei tarvitse töissä pinnistellä.
Tutun kuuloisia tunteita sinulla. Minulla onneksi työkaverit suhtautuivat hyvin vaikka jäinkin s-lomalle. Samoin esimies. Sen verran minua kuitenkin hävettää tämä tilanne, etten ole kehdannut muuten vain käydä töissä porukkaa moikkaamassa.
En tiedä, oliko tästä viestistä nyt mitään apua varsinaisesti, mutta kannustaisin sinua jatkamaan s-lomaa niin kauan, että olet vahvistunut niin paljon, että töihin palaaminen on järkevää ja varmasti jaksat töitä tehdä.
NuuskaM kirjoitti 23.8.2012 9:3
Olen ollut nyt viikon verran sairaslomalla ja sain masennuslääkkeeksi Cymbaltaa. Se auttoi viimeksi ja toivon että auttaisi nytkin. Vielä tosin ei ole tullut apua, mutta viikko on lyhyt aika...
Vielä ensi viikko on sairaslomaa ja ensi viikon perjantaina on aika lääkärille, joka sitten arvioi tilanteeni uudelleen. Jotenkin tuntuu siltä, että pitäisi mennä takaisin töihin. Mutta toisaalta ahdistaa valtavasti se, etten pystykään tekemään siellä mitään. Velvollisuudentunto tappelee pohjatonta väsymystä vastaan. Se on välillä aika sietämätöntä. Jotenkin vaan ehkä "hävettää" olla sairaslomalla tämän asian takia, vaikka se ihan oikea asia onkin. En tiedä miten pääsisin siitä yli ja voisin alkaa oikeasti tästä toipumaan. Poden niin jumalattoman huonoa omaatuntoa siitä, etten ole töissä. Onko se oikein?
Hyvä NuuskaM,
Pystyn samaistumaan hyvin kirjoituksiisi ja tuntemuksiisi. Minulla myös nyt uupumus/masennus uusinut muutaman vuoden (kovan työnteon) jälkeen.. Totta puhuen olen myös oireillut (välillä rankastikin) siinä välissä, mutta iloisesti pidin aina pärjäävän ja suorittajan kulissia yllä. Nyt sitten sairaslomalla ekaa viikkoa. Nukuin viime yönä kunnolla viikkoihin..ja virkistyinkin minimaalisesti. Huono omatunto meinaa tulla, kun en ole töissä -pysynhän sentään tolpillani. Kuitenkin tiedän, etten pystysi siellä mitään tekemään ja ahdistaa ajatuskin töihinmenosta.
Toisille on aina helpompi antaa neuvoja, itseään ei jotenkin näe selvästi ja siksi vetääkin helposti tilttiin. Sanonkin sinulle ystävä hyvä-koita ihmeessä olla tuntematta huonoa omaa tuntoa. ET ole huono, ET epäonnistunut ja hienot + mielenkiintoiset työtehtävät OVAT sinulle täysin mahdollisia tulevaisuudessa! Mutta ensin sinun pitää antaa itsellesi armoa ja parantua. Et ole sössimässä tulevaisuuttasi, vaikka oletkin saikulla. Päin vastoin olet rohkea, kun myönnät, ettet voi hyvin. Vain myöntämällä avun tarpeen voit saada asiasi kuntoon. Olin itsekin aikanaan muutaman kk:n sairaslomalla ja sitten irtisanouduin ja menin uuteen työpaikkaan. Tuo ei vaikuttanut mitenkään urasuunnitelmiini -pääsin etenemään ja ylenemään toiveitteni mukaan. Luin jostakin osuvan kuvauksen, että meillä on mielessämme ns. sisäinen yleisö, jonka ajattelemme jatkuvasti tarkkailevan ja arvostelevan meitä. Sellaista yleisöä ei oikeasti ole. Se on vain mielessämme.
T. Sininenuni
🌻🙂🌻🙂👍
Kiitos teille Sininen Uni ja repukka vastauksistanne. On lohduttavaa lukea, että on olemassa myös kohtalotovereita. En tarkoita sitä, että olisin iloinen teidän masennuksestanne, mutta lohduttaa ajatus etten ole ainoa lajissani.
Menen tosiaan lääkäriin ensi perjantaina ja sitten tiedän jatkon. Oikeasti en usko, että kahden viikon sairasloma kovinkaan paljon auttaa, mutta ehkä edes vähän. Ja toivon että tämä Cymbalta alkaa vaikuttamaan pikkuhiljaa. Väsymys on kova koko ajan, siitä en ole vielä päässyt eroon. Enkä kyllä ahdistuksestakaan.
Toivon teille molemmille oikein mukavaa ja toivorikasta alkavaa syksyä. Kirjoittelen tänne välillä mitä kuuluisa yritän kirjoitella myös muihin ketjuihin.
Olen ollut nyt sairaslomalla kohta neljä viikkoa ja syön masennukseen Cymbaltaa annoksella 90 mg/vrk. Vielä ei ole näkyvissä valoa tai merkkiä parantumisen alkamisesta. Välillä tulee todella epätoivoinen olo siitä, että kuinka kauan tätä oikein kestää ja parannunko koskaan.
Aloitan huomenna lyhytterapian, jonka tietysti toivon osaltaan auttavan tähän tilanteeseeni. Olen entistä enemmän ryhtynyt pohtimaan sitä, että en haluaisi palata nykyiseen työhöni takaisin. Toisaalta kaikki laskut on maksettava, perhe elätettävä jne. Eikä uutta työpaikkaa ole olemassa. Ainakaan vielä. En tiedä milloin edes olen siinä kunnossa, että voin täysipainoisesti hakea uutta työpaikkaa, tai milloin minulla on mahdollisuus sellainen saada. Työhön pitäisi palata kolmen viikon päästä ja se ahdistaa valtavasti jo nyt. En tiedä selviänkö siitä enää jatkossa...
Ja tuntuu ettei tuo Cymbalta auta edes tuolla annoksella ollenkaan. Masennus ja ahdistus ovat joka päivä läsnä yhtä voimakkaana.
Lääkäri on seuraavan kerran kahden viikon päästä. Pelkään, etten koskaan selviä tästä suosta. Se on todella kuluttavaa ajateltavaa...
Hei NuuskaM,
olen itse tällä hetkellä melko lailla samantyyppisessä tilanteessa kuin sinä kirjoittaessasi aloitusviestisi.
En osaa auttaa, en tiedä mitä tapahtuu, halusin ehkä vain sanoa, että meitä on muitakin, näköjään.
Toivon lämpöisesti sinulle toipumista, selviytymistä, ja perheellesi kaikkea hyvää.
NuuskaM kirjoitti 11.9.2012 14:42
Olen ollut nyt sairaslomalla kohta neljä viikkoa ja syön masennukseen Cymbaltaa annoksella 90 mg/vrk. Vielä ei ole näkyvissä valoa tai merkkiä parantumisen alkamisesta. Välillä tulee todella epätoivoinen olo siitä, että kuinka kauan tätä oikein kestää ja parannunko koskaan.
Aloitan huomenna lyhytterapian, jonka tietysti toivon osaltaan auttavan tähän tilanteeseeni. Olen entistä enemmän ryhtynyt pohtimaan sitä, että en haluaisi palata nykyiseen työhöni takaisin. Toisaalta kaikki laskut on maksettava, perhe elätettävä jne. Eikä uutta työpaikkaa ole olemassa. Ainakaan vielä. En tiedä milloin edes olen siinä kunnossa, että voin täysipainoisesti hakea uutta työpaikkaa, tai milloin minulla on mahdollisuus sellainen saada. Työhön pitäisi palata kolmen viikon päästä ja se ahdistaa valtavasti jo nyt. En tiedä selviänkö siitä enää jatkossa...
Ja tuntuu ettei tuo Cymbalta auta edes tuolla annoksella ollenkaan. Masennus ja ahdistus ovat joka päivä läsnä yhtä voimakkaana.
Lääkäri on seuraavan kerran kahden viikon päästä. Pelkään, etten koskaan selviä tästä suosta. Se on todella kuluttavaa ajateltavaa...
Hyvä NuuskaM,
Tiedän hyvin nuo tunteet.. Älä ole huolissasi, et selkeästi ole työkykyinen vielä hetkeen, joten ei sinun tarvitse mennä töihin 3 vkon päästä. Saat ensi käynnilläsi uuden sairaslomalapun. Hei soitapa lääkärille pikaisesti ja keskustele lääkityksestä. Olisi ehkä syytä vaihtaa lääkettä. (Esim. minulla Cipralex toimii ja vähän sivuvaikutuksia, yöllä mirtazapin auttaa hyvin nukkumaan ).
Olet vasta parantumisen alussa. Nyt on tärkeintä, että saat itsesi kuntoon, muiden asioiden/päätösten aika on vasta sitten. Tee siis asioita, joista saat energiaa ja hyvää mieltä -vaikkapa kävelyt metsässä tms. Uutta työtä ei ole VIELÄ. Mutta sellainen tulee vastaan (jos sitä toivot). Jos luulet, että se auttaisi asiaa, niin voithan joskus silmäillä työpaikkailmoituksia ja miettiä seuraavaa siirtoa. Ei kuitenkaan kannata ottaa siitä taakkaa itselleen, koska asiat hoituvat aikanaan. Usko minua, olen kokenut sen🙂
Voimia sinulle
🌻🙂🌻
Kiitos viestistäsi Sininen uni. Osaat kirjoittaa niin lohduttavasti...
Minun täytyy varmaan soittaa lääkärille heti huomenna maanantaina ja kysyä voisiko lääkettä vaihtaa. En tosin tiedä miten se voisi auttaa, eivätkös ne kaikki periaatteessa vaikuta samoihin osion aivoissa? Mutta voihan sitä ainakin kysyä.
Työhön paluuseen on nyt aikaa kaksi viikkoa ja koko ajatus kammottaa. Ja eniten siinä harmittaa se, että olen ollut hyvä työssäni ja ilmeisen pidettykin. Olen vaan itse menettänyt uskoin omiin kykyihini ja pärjäämiseen siinä. En tiedä miksi... Olen edelleen ihan puulla päähän lyöty tästä taudista ja sen uudelleen puhkeamisesta minulle. Vihaan tätä kaikkea, haluaisin olla normaali. Toivottavasti vielä joku päivä taas olenkin...
NuuskaM kirjoitti 16.9.2012 16:17
...olen ollut hyvä työssäni ja ilmeisen pidettykin. Olen vaan itse menettänyt uskoin omiin kykyihini ja pärjäämiseen siinä. En tiedä miksi...
Tuo on niin ristiriitaista, ja minulle kävi samoin. Pitkään oli työssä hallinnan tunne. Työ sujui ja sain paljon hyvää palautetta niin asiakkailta, työtovereilta kuin pomoltakin. Pidin työstäni. Uupumisen myötä vain vähitellen menetin uskon omiin kykyihini ja tuntui, etten enää hallitse työtäni. Töihinmeno alkoi ahdistaa. Nyt kun olen ollut yli vuoden jo s-lomalla, tuntuu että onko minusta omalle alalle enää ollenkaan. Oikeastaan olen menettänyt uskoni elämään kokonaan joten ei ehkä mikään ihme, jos työkin pelottaa. Tässä vaiheessa en kuitenkaan vielä voi sanoa, kykenenkö enää työhöni vai pitääkö vaihtaa alaa vai kykenenkö ylipäätään ollenkaan tekemään työtä. Aika näyttää. Sen vain osaan sanoa, että hidasta on toipuminen, kun on koko ikänsä ollut enemmän tai vähemmän masentunut. Eli meitä on muitakin. Vaikka toivonkin ettei kenenkään tarvitsisi tällaisesta kärsiä. On tämä sen verran helvetillistä ollut.
NuuskaM kirjoitti 16.9.2012 16:17
Kiitos viestistäsi Sininen uni. Osaat kirjoittaa niin lohduttavasti...
Minun täytyy varmaan soittaa lääkärille heti huomenna maanantaina ja kysyä voisiko lääkettä vaihtaa. En tosin tiedä miten se voisi auttaa, eivätkös ne kaikki periaatteessa vaikuta samoihin osion aivoissa? Mutta voihan sitä ainakin kysyä.
Työhön paluuseen on nyt aikaa kaksi viikkoa ja koko ajatus kammottaa. Ja eniten siinä harmittaa se, että olen ollut hyvä työssäni ja ilmeisen pidettykin. Olen vaan itse menettänyt uskoin omiin kykyihini ja pärjäämiseen siinä. En tiedä miksi... Olen edelleen ihan puulla päähän lyöty tästä taudista ja sen uudelleen puhkeamisesta minulle. Vihaan tätä kaikkea, haluaisin olla normaali. Toivottavasti vielä joku päivä taas olenkin...
Kiva, että voin olla avuksi, NuuskaM🙂
Markkinoilla on hieman toisistaan poikkeavia vaikuttavia aineita -kokeilemalla löytyy sopiva ja tehokas lääke. Samoin minä olen ollut aina se hyvin pärjäävä ja pidetty, mutta valitettavasti se ei suojele ketään.. Usein juuri ahkerimmat ja kilteimmät itse asiassa oireilevat herkimmin. Ota tämä kriisi opetuksena ja sellaisena ystävänä, joka kertoo tärkeän viestin siitä, että näin ei voi jatkaa, jotakin täytyy nyt muuttaa tekemisessään ja olemisessaan. Uskon menettäminen omiin kykyihin ja pärjäämiseen kuuluu tähän tautiin, mutta se usko palailee siitä sitten paranemisen käynnistyessä. Olet kuin oletkin normaali ihminen ja joku päivä tunnetkin itsesi vielä sellaiseksi 🙂🌻