Masentunut mies ja eropuheet
Hei!
Olen nyt seurustellut 4 kk aivan ihanan miehen kanssa. Kaikki on sujunut suhteellisen hyvin tähän asti, vaikka miehelläni on ilmeisen vakava masennus jonka taustalla vaikuttavat läheisen menetys ynnä muut asiat. Hänellä on jonkinlainen lääkitys (joka tosin ei ilmeisesti hyvin toimi), mutta terapiaan hän ei ole vielä päässyt (tosin sekin on ilmeisesti nyt lähtenyt etenemään). Aivan yllättäen puun takaa hän avautui siitä, kuinka on alkanut tuntumaan siltä, miten mikään ei tunnu miltään. Että hän on turta ja pelkää sitä, että hän ei tunnekaan enää mitään minua kohtaan, ja minkä takia meidän tulisi erota. Aiemmin tätä tunnustusta hän kuitenkin on kertonut rakastavansa minua, ollut lähelläni, seksielämä ollut hyvää ja toimivaa ja muutenkin kaikella tavalla näyttänyt että haluaa minut elämäänsä. Suunnitteilla meillä oli myös se, että muutan hänen luokseen asumaan. Viikko ennen tätä avautumista oli hänelle raskas, joten olenkin nyt pohtinut pääni puhki voisiko näiden eropuheiden taustalla yksinkertaisesti olla se masennus. Turhautuminen siihen, ettei terapiaan pääsy ollut edennyt minnekään, ja väsymys (jopa burn out). Vaikea uskoa, että toisen tunteet voisivat noin vahvasti viikossa kadota olemattomiin ilman mitään oikeaa syytä, ellei sitten ole käynyt niin että hän on koko yhdessäoloaikamme valehdellut rakastavansa minua. Siihen en kuitenkaan usko, sillä ei kai kukaan pyydä toista muuttamaan yhteen kanssaan jos ei oikeasti rakasta toista?
Itse en missään nimessä halua erota. Näen paljon potentiaalia ja valoa tulevaisuudessamme, ja ymmärrän kuinka vaikeaa masennuksen kanssa on elää. Olen valmis tukemaan häntä kaikessa mitä hän vain käykin läpi, enkä ole valmis luovuttamaan. En pyydä häneltä muuta kuin että antaisi minun olla lähellään ja auttaa, sekä että ei tekisi hätiköityjä päätöksiä kun mieli ei mitä ilmeisemmin kunnolla toimi. Emme ole vielä keskustelleet kunnolla tästä asiasta, olemme olleet nyt viikon erillään. Hieman olemme viestitelleet, mutta ensi viikolla olisi tarkoitus minun mennä hänen luokseen. Tässä välissä ilmeisesti selviää se hänen terapiaan pääsynsä, mikä tietysti luo minulle toivoa siitä, että hän saisi uutta toivoa ja uskallusta tulevaisuutta ja parantumista kohtaan.
Voiko olla siis, että eropuheet eivät pidä paikkaansa? Netistä olen paljon lukenut, kuinka masentuneet tuppaavat työntämään ihmisiä pois ja eristäytymään, koska pelkäävät olevansa taakkoja. Pelkäisikö hän siis sitä? Onko jotain, millä voisin saada hänet uskomaan tulevaisuuteen (ja tietysti meihin), ja siihen että asiat kyllä järjestyvät? Sanoja, tekoja? Haluan saada tämän toimimaan.
Sinulla on hieno asenne ja ymmärrys tilanteestaan, ilmaistessasi "kun mieli ei toimi".
Kun olen useamman kanssa jutellut joilla on masennustaipumusta, tuo pelko hylätyksi tulemisesta on niin iso että saa torjumaan hyviä tunteita ja ihmistä lähellään. Se on tavallaan suojautumiskeino pahemmilta tuntemuksilta.
Kerroit teillä alkaneen hyvin. Hänessä on sinulle annettavaa paljon, kun pääsee vahvistumaan mihin lääkityksen tarkistamisella on oma osansa. Syy siihen että mieli välillä "on pimeässä" on ymmärrettävää, jos olet päässyt niin lähelle häntä, että syy/syyt pimeyksiin on kuin suhteeseen yllättäen kasvamaan nousseita 'kitkettäviä rikkaruohoja' .
Hyväksymällä hänet sellaisena kuin hän milloinkin on, rohkaisemalla puhumaan ja kuunnellen sitäkin mitä ei kykene sinulle sanomaan. Masennus ei ole mahdoton 'mörkö', sen valta ja vaikutus vähenee kun sitä poteva saa rakkautta. Rakastaessaan tulee itsekin rakastetuksi kun kykenee vastaanottamaan mitä hänellä on annettavaa.
Hei icy!
Minulle tuli mieleen yksi näkökulma, jonka haluaisin jakaa. Olen itsekin aikanaan sairastanut vaikean masennuksen ja muistan hyvin, millaisilta asiat silloin tuntuivat.
Yhteen muuttaminen on minusta aika iso elämänmuutos. Siksi mietin, että jos miehesi on masentunut ja asuu tällä hetkellä yksin, yhteen muuttaminen uuden kumppanin kanssa voi olla valtava kynnys, joka sisältää hänelle myös vaikeita ja kuormittavia asioita. Hän saattaa tarvita paljon omaa aikaa, vaikka hän parempina päivinä tai terveempänä haluaisikin asua yhdessä. Saattaisi olla niinkin, että hänellä ei ole voimavaroja juuri nyt tehdä yhteen muuttamisesta seuraavia muutoksia. Käytännön järjestelyjen lisäksi siinä on paljon työstämistä oman mielen sisällä. Vaikka omasta puolestasi olisit valmis auttamaan vaikka kuinka paljon, toinen ihminen ei voi tehdä hänen osuuttaan hänen puolestaan. Hänen pitää työstää omat asiansa, muuttaa omia käytännön tottumuksiaan jne. jotta hän pystyy asumaan toisen kanssa yhdessä. Se vaatii ihmiseltä paljon terveenäkin.
Jos siltä tuntuu, ehkä voisit kysyä häneltä, olisiko hänestä parempi edetä hitaammin ja asua tällä hetkellä vielä erillään vaikka seurustelisittekin? Siis siinä tapauksessa, jos itsellesi on mahdollinen vaihtoehto edetä hitaammin. Voihan sitä viettää paljonkin aikaa toisen kanssa ja välillä olla yötä toisen luona. Sen sijaan muutto kokonaan yhteen asumaan muuttaa arkea tosi paljon ja paluu entiseen on vaikeaa. Se on aika lopullinen askel, jonka ottaminen vaikeasti masentuneena voi tuntua vuorenkorkuiselta selviytymisvaatimukselta. Aina molemmilla osapuolilla siinä on paljon mieltä kuormittavaa työstettävää, vaikka se oman kokemukseni mukaan terveenä tuossa vaiheessa herättää pääosin positiivisia tunteita ja tuntuu mukavalta laittaa yhteistä kotia.
Masentuneelle se voi herättää paljon raskaita tunteita, kuten syyllisyyttä, kun ei jaksa osallistua, syrjään jäämisen tunnetta, kun ei pysty antamaan itsestään juuri mitään, ahdistusta kun oma tila ihan konkreettisestikin vähenee, kiukkuakin ehkä muutosvaatimuksista kun muutenkin itsellä on vaikeaa jne. Toisen tunteita ja kokemusta ei toinen ihminen voi ottaa pois.
Masentuneena mieluummin vetäydyin liian kuormittavista asioista, joille en kokenut jaksavani tehdä mitään. Siinä ei ollut muita vaihtoehtoja. Voimat eivät riittäneet. Jos jotkut ihmiset tunkeutuivat elämääni liikaa omine vaatimuksineen, yritin pitää heidät tarpeeksi loitolla, jotta selvisin. Masentuneena kaikki ulkoa tulevat tapahtumat tuntuivat ylivoimaisilta vaatimuksilta, jotka kaatuivat päälle, myös muiden ihmisten ystävälliset ehdotukset tehdä jotain yhdessä. Silloin aina pitää jaksaa jotain muuta kuin maata sängyssä yksin. Se voi olla liikaa silloin, kun on huono olo. Masentuneen olotila saattaa vaihdella kovasti päivästä toiseen ja tunnista toiseenkin, riippuu ihmisestä ja millaista hänen masennuksensa on. Ajoittain kykenin olemaan sosiaalinen, jos oli hyvä hetki. Silloin se tuntui hyvältä. Ne hetket olivat harvassa. Usein oli päiviä, jolloin sellaiseen ei riittänyt yhtään voimavaroja.
Oman kokemukseni mukaan masentuneena on tosi vaikeaa kyetä suunnittelemaan tai toteuttamaan isoja muutoksia. Joskus on ihan pakko mutta se on kamalaa, kun ei oikeasti jaksaisi. Kaikki voimat menevät omaan itseen ja jonkinlaiseen selviytymiseen päivästä toiseen. Muutos vaatii niitä voimia, joita ei ole.
En tiedä, onko tästä mitään apua, mutta halusin yrittää edes vähän kertoa, miltä masentuneena maailma voi näyttää. Kaikkien masennus kuitenkin on omanlaistaan, enkä tiedä, millaista masennusta miehesi kokee.
No, nyt viikonloppuna kävi niin että kun viestittelimme hän totesi, ettei halua nyt seurustella ja että hän ei tunne mitään minua kohtaan. Hän siis nyt jätti minut, ja kun olen yrittänyt ottaa yhteyttä ja sopia ajan että menisin hänen luokseen puhumaan ja purkamaan tilannetta, hän on täysin välinpitämätön eikä vastaa viesteihini. Hän on täysin vetäytynyt pois luotani ja toteaa vain, että "tämä oli tässä." Ymmärrän tietysti, että on vaikea tämä aihe mutta ei mielenterveyden ongelmatkaan oikeuta toisia kohtelemaan ihan miten haluaa. Hänen tulisi nyt ottaa vastuu tästä päätöksestään, ja antaa minulle mahdollisuus päästä tästä yli. Haluan keskustella asiasta. Vähintäänkin haluaisin nyt jatkaa hänen ystävänään (kuten hänkin kysyi yhdessä vaiheessa, "voidaanko olla ystäviä".) Hän ilmeisesti ryyppäsi nyt koko viikonlopun, joten sekin saattoi vaikuttaa hänen hyvin ilkeään käytökseensä. En haluaisi enää pommittaa häntä tapaamisehdotuksilla, mutta pelkään jos en nyt pidä pintaani ja kysy joka päivä koska nähdään, sitä ei koskaan tapahdu ja asia jää retajamaan. Haluaisin myös varmistaa, että hän oikeasti nyt pyrkii terapiaan, eikä jätä asiaa hoitamatta. Olen kuitenkin valmis häntä auttamaan parhaani mukaan parantumisessa.
Kirjoitin hänelle pitkän viestin juuri tuosta, että voidaan ottaa ihan rauhassa ja ettei ole mitään yhtä tapaa olla parisuhteessa. Hänen ainoa argumenttinsa siihen pitkään vuodatukseeni - missä yritin tarjota monia eri vaihtoehtoja ja ratkaisuja - oli vain ettei hän tunne yhtään mitään ja ei halua seurustella. Hän on välttelevällä ja tunteettomalla käytöksellään loukannut minua todella paljon, ja siksi haluaisinkin nyt käsitellä asian.
Miten sulla menee näinä aikoina? Jos toinen katoaa tavoittamattomiin, on vaikea selvittää omaa tilannetta hänen kanssa, jolla paukut ei vaan vaikuta nyt riittävän kaikkeen mitä kohtioleminen kysyy?