Hei kaikille. Tulin tänne koska haluaisin kuulla muiden äitien / isien kokemuksia, miten olette selvinneet oman lapsen masennuksen kanssa. Minulle selvisi pari viikkoa sitten että oma rakas kohta 16 vuotias poikani on masentunut, on ollut sitä jo parisen vuotta.. Elämänhalu on ollut hänellä ihan olematon, iloa ei ole oman kertomansa mukaan tuntenut juuri mistään ja hänellä on ollut myös itsetuhoisia ajatuksia (ei onneksi silti tekoja). Hän kertoi miettineensä että voisi jättää ”elämän väliin ja mennä suoraan mullan alle”. Useita kuukausia olemme selvittäneet mistä johtuvat hänen nukkumisongelmat ja kouluongelmat ja käytösongelmat (jatkuvaa ärtyneisyyttä ja vetäytymistä omiin oloihin), ja nyt lopulta selvisi tämä. Toisaalta olen valtavan helpottunut että tiedetään nyt että kyse on masennuksesta, ja on aloitettu lääkitys. Toisaalta taas olen surullinen ja itsesyytösten kourissa, miten en huomannut kahden vuoden aikana mistä on kyse, panin vaan kaiken murrosiän piikkiin ja moitin häntä käytöksestä, laiskuudesta kouluhommissa jne. Oma keskittymiseni työhön ja muuhun elämään on heikkoa, saatan pillahtaa itkuun hetkenä minä hyvänsä ja mietin tätä asiaa todella paljon päivin ja öin. Olen yksinhuoltaja, ja perheessä on myös kaksi ”esiteiniä” ja kaikkien näiden murheiden keskellä olo tuntuu todella väsyneeltä. Miten tästä selviää?? Kiitos jo etukäteen jos joku omia ajatuksiaan asiasta haluaa kommentoida.
Voimia sinulle. Minulla on kaksi masentunutta lasta, joista vanhin eli tytär masentui ensimmäisen kerran 12 vuotiaana. Silloin häntä hoidettiin perheneuvolassa. Nyt masennus on uusinut hänen ollessa 17 vuotias. Hoito on nyt nuorisopsykiatrisella poliklinikalla, lääkkeitä ei käytetä, mutta terapiaa on viikoittain.
Myös pojallani todettiin masennus viime vuoden lopulla. Hän on 15 vuotias. Häntä hoidetaan samassa paikassa, kuin tytärtäkin. Lääkkeitä ei hänelläkään ole.
Kysyit, että miten siitä voi selvitä? Olen itse kokenut tärkeimmäksi pitää keskusteluyhteyden auki koko ajan, toiminut kuuntelijana ja sylinä tarvittaessa. Huoli on tietenkin koko ajan läsnä. Sairastan itse vakavaa masennusta, mutta jostain ne voimat löytyy omien lasten tukemiseen. Saaako poikasi muutakin apua, kuin lääkkeitä? Omasta kokemuksesta voin sanoa, että keskustelu esim. nuorisopsykiatriassa olisi ehdottoman tärkeää. Pelkät lääkkeet eivät apua tuo.
Ilmeisesti rajasin liiaksi tätä asiaa... Ei tarvii kertoo omakohtaisia kokemuksia tai juttuja... kun edes joku sanoisi jotain
Anksu, kiitos vastauksestasi. Lääkityksen lisäksi poikani tulee käymään 1-2 kertaa viikossa keskustelemassa perheneuvolassa ja lisäksi psykiatrin aikoja tulee, en vielä tiedä miten usein. Tämä tilanne on aika tuore, enemmän on epäselviä asioita kuin selkeitä suunnitelmia... Itse juttelen pojan kanssa joka ilta , ennen hänen nukkumaanmenoa, käyn hieromassa ja silittelemässä hänen selkää ja siinä samalla jutellaan että millä mielin on ollut... Onneksi hän päästää minut lähelleen ainakin noiden iltahetkien ajaksi, muutoin hän useimmiten ei halua minun menevän hänen huoneeseen ja "haluaa vaan olla rauhassa". Teen kaiken mitä vain voin että tilanne alkaisi korjaantua, mutta varmaankin tästä tulee aika pitkä polku kuljettavaksi..
Hei Kirsikka....
Voimia teille molemmille. Masennus on sairaus siinä missä muukin ja poikasi tarvitsee aikaa parantumiseen. Lääkkeiden tasoittava vaikutus ja tapaamiset ovat hyvä alku hoidolle ja hyvä, että olette päässeet hoidon piiriin. Tapaamisissa oma hoitaja huomaa muutokset puoleen ja toiseen, ehkä paremmin kuin me äidit. Toisaalta me äidit tunnemme lapsemme parhaiten. Mikäli tilanne muuttuu, niin saatte varmasti järeämpää apua.
Minun poikani sairastui masennukseen peruskoulun viimeisenä vuotena. Oireet olivat samoja kuin sinun pojallasi. Poikani joutui silloin tammikuussa osastohoitoon 6kk. Hän suoritti peruskoulun siellä loppuun. Nyt tilanne näyttää paremmalta. Lääkitys on edelleen käytössä, huonoja päiviä on joskus, niinkuin kaikilla. Kun tilanne oli meillä pahimmillaan ajattelin, ettei valoa näkynyt mistään. Useimmat kuitenkin selviävät ja toivon että teillekin niin tulee käymään.
Yritä olla itsellesi armollinen ja hoida itseäsi, että jaksat tukea poikaasi.
Kiitos "Turhana" rohkaisevista sanoistasi. Lääkkeet on pojallani alkaneet ehkä jossain määrin auttaa, ainakaan hän ei ole ihan niin synkän oloinen kuin tavallisesti. Ilmeisesti myös läheisyys tuntuu pojasta nyt mukavalta (vaikka on torjunut aiemmin kaikki yritykset) koska antaa minun joka ilta hieroa selkäänsä ja silitellä hiuksiaan kun jutellaan, ja oikein hakeutuu lähelle ja pyytää ihan että tulen iltaisin viereen pötköttämään ja juttelemaan. Tuntuu hyvälle huomata että voi ainakin tuollatavoin olla hänelle tärkeä ja auttaa toipumisessa. Ja lisäksi tietysti on ammattilaisten apu.. Katsotaan mitä tulevat viikot tuo tullessaan...🙂
Näin masentuneena lapsena tärkein vinkkini vanhemmille on : älkää näyttäkö omia itsesyytöksiänne lapselle ! Oma äitini aina kysyi: mitä olen tehnyt väärin ja tahtomattaan pahensi oloani, kun aloin kantaa syyllisyyttä myös siitä, että satutin häntä. Olkaa lapsen läsnä, sen verran mitä hän tahtoo, kertokaa että välitätte lapsesta vaikka hän sairastaa, älkää puhuko masennuksesta negatiiviseen sävyyn ja tärkein MUISTAKAA HUOLEHTIA MYÖS ITSESTÄNNE. Masentunut ihminen tarvitsee lähelleen elämäniloisen aikuisen, joten muistakaa pitää itsestänne huolta!