Olen ihan uusi täällä, mutta ajattelin kokeilla. Oloni on ollut todella kurja jo monta vuotta. Ahdistaa ja pelottaa. Kävin kaverini kanssa pari päivää sitten kahvilla, olen puhunut tilanteestani hänelle mutta hänen mielestä minulla olisi kaikki hyvin!
Miksi minulla on sitten aina niin ahdistava olo, unikaan ei auta ja väsyttää. Käyn töissä, mutta joka päivä on vaan yhtä tuskaa lähteä sinne. Haluaisin vain kadota. Pari vuotta sitten suunnittelin jo itsemurhaa koska olin pahoissa veloissa ex miehen takia. Jopa nyt ahdistus käy niin voimakkaana että välillä tekisi mieli oikeasti päästä vain pois, yöt mietin erilaisia tapoja millä voisin päästä. Häpeän itseäni ja oloani niin paljon etten saa itseäni edes minnekkään, päiväni menee niin että aamulla töihin ja töitten jälkeen sulkeudun kotiin. Vähensin töitäkin vain 3 päivään viikossa, silti ei tunnu helpottavan ja itku meinaa olla aina lähellä kun pomo hengittää niskaan.
Mitä tehdä kun ystävänikin sanoo että minulla on kaikki hyvin? Perheelleni yritän esittää että olen yhä se iloinen ja pirteä mitä ennen olin, nykyään on saavutus jo se että jaksan hymyillä.
Pelkään että teen jotain itselleni ennen kuin annan itselleni luvan pyytää apua. Vieläkin tulee niitä iltoja jolloin tahdon oikeasti kuolla, etten jaksa enää elää. On niin paha olla, loppuun kulunut etten enään edes jaksa välittää itsestäni. Pelottaa hirveästi.
😯🗯️
Moikka Fiina!
Kuulostaa tuo ahdistus hyvinkin tutulta ja suosittelen, että ottaisit yhteyttä työterveyteen tai paikalliseen terveyskeskukseen ja kävisit juttelemassa siellä fiiliksistäsi. Tiedän kokemuksesta, että yhteydenotto on työlästä puuhaa. Minun tilanteessani ulkopuolinen taho varasi minulle lääkäriajan ja siitä ne ongelmat alkoivat pikkuhiljaa avautua ja olo helpottua.
On toki takapakkiakin matkan varrella tullut, mutta lääkitystä muokkaamalla olo on kuitenkin aina kohentunut.
Ystävät eivät aina ole parhaita arvioijia olotilasta, tai lähinnä heidän on vaikeaa ymmärtää miltä sinusta tuntuu, jos eivät ole itse kokeneet samaa.. Samoin perheenjäsenet eivät tahdo ymmärtää miten huonosti asiast voivat olla. Etenkin jos yrität parhaasi mukaan näytellä, että kaikki on hyvin.
Minäkin viime syksynä suunnittelin itsaria parillakin eri keinolla, mutta onneksi en kuitenkaan sitä tehnyt. Täytynee todeta, ettei elämä aina ole helppoa, mutta on se kuitenkin elämisen arvoista 🙂👍
Hienoa, että lähdit kirjoittamaan tänne.. Minäkin vasta löysin nämä sivut ja aloitin kirjoittamaan omaa tarinaani. Ei väliä lukeeko tai kommentoiko sitä kukaan, pääasia että voin kirjoittaa. Se on yllättävän terapeuttista puuhaa. Suosittelen sinullekin.
Tsemppiä kevääseen 🙂👍
Siinäpä se kun minulla ei ole mitää ulkopuolista joka vois auttaa. Olen periaattees hylännyt kaikki kaverit ja sulkeutunut kotiin. Ainoastaan töissä pitää käydä, vaikka välillä tekisi mieli jäädä vain kotiin. Lääkäriin on aina ollut vaikea mennä, jo pelkkä flunssa niin kestää kauan että uskallan soittaa aikaa lääkärille.
Mitä perheeseeni tulee, niin niille en uskalla puhua mitään. Tänäänkin äitini koski käsivarttani vahingossa hihan alta. Olen siis alkanut taas ahdistuskohtauksissa viiltelee itseäni. Onneksi hän luuli (koska minulla on kuiva iho) että se on vain kuiva kohta. Pelkäsin koko aja että pitäisi näyttää sitä.
Tämä tuntuu niin epätodelliselta että minulla voisi olla näin paha olla, koska olen aina ollut se iloisin ja äänekkäin, nykyään pystyn vain tekonauramaan ja hymyilemään. En tiedä miten tästä pääsisi ylös taas, olen niin väsynyt elämääni.
Sinulle Fiina. Yhdyn edelliseen viestiin ja suosittelen yhteydenottoa lääkäriin, vaikka tuntuisi ylitsepääsemättömältä. Siitä vyyhti lähtee purkautumaan. Kaikki ei ole sitä miltä ulospäin näyttää, joten ystävät eivät voi tietää mitä sisälläsi tunnet ja miten paha olo sinulla on. Itsekin olen "purskauttanut" ahdistukseni ulos ja tänä päivänä nautin elämästäni ja ystävistäni täysin palkein🙂Olen myös iloinen ihminen ja tunnen vahvasti, niin ilot kuin surutkin ja kaiken siltä väliltä. Siksi minun pahaa oloa ei huomannut muut, kuin mieheni..enkä silti tahallaan esittänyt muille, vaan luulin, että pitää vaan jaksaa ja jaksaa, vaikka väsytti ja itketti. Onneksi sain soitettua lääkäriin, joka tajusi tilanteeni. Hänelle olen kiitollinen sekä psykologiselle vyöhyketerapeutilleni, joka auttoi minua tulemaan omaksi itsekseni, joka nyt olen. Jokaiselle löytyy se oikea väylä. Toivon sinulle kovasti halua parantua ja tsemppiä siihen puhelinsoittoon 🙂 Tähän hetkeen se kaikista tärkein juttu sinulle. Usko pois, siitä se valoisampi elämä alkaa sinullekin. Vinkkejä ja linkkejä saat myös, kun vain pyydät neuvoja vaikka täältä "sielunsiskoilta" tai "veljiltä". 🙂 Et ole yksin. Halauksin. Ilonpisaroita
Minäkin suosittelen sinua Fiina menemään lääkäriin, vaikka tiedän ettei se helppo olekaan. Mutta siitä on apua. Lääkäri arvioi tilanteesi ja tarvittaessa kirjoittaa lähetteen eteenpäin psykiatriselle puolelle ja/tai arvioi lääkityksen tai muun hoidon tarpeen. Itsensä vahingoittaminen ei ole se oikea tie. Siitä seuraa vain hankaluuksia, kun joutuu keksimään selityksiä haavoille ja arville. Tiedän, koska olen itse ollut samassa tilanteessa. Mutta jo se, että pääsee lääkärille puhumaan, helpottaa. Tietää, että saa apua pahaan oloonsa. Ja muista, että vaikka kuinka toivottomista tilanteista voi ihminen nousta elämään. Voimia sinulle.