mamma83 kirjoitti 18.2.2008 11:43

Olen 24-vuotias yhden lapsen äiti, asun avoliitossa. Masennusta ja paniikkikohtauksia minulla on ollut n. 3 vuotta. Olen luonteeltani yli herkkä, jonka vuoksi masennus minulla on vaikea. Käyn psykologilla kerran viikossa, nyt hän on 2 viikon lomalla, harmi sillä olen romahtamis pisteessä. Asiaa vaikeuttaa myös se että minulla aloitettiin uusi lääkitys, joka ei vielä tehoa. Mieheni on töissä ja minä olen kotiäitinä, haluan lapselleni tasapainoisen ja turvallisen elämän. Olen ollut todella itkuinen ja pelkään että sekoan, sitten syytän itseäni huonoksi äidiksi kun en ole täydellinen😭
Minulla ei ole ystäviä joille puhua, koska ne pitävät minua ihan hulluna kun käytän sanaa masennus, ne eivät tiedä näistä asioista mitään joten niistä ei ole apua. Aamulla kun mieheni oli lähössä töihin purskahin itkuun ja sanoin etten jaksa, juttelimme hetken ja päätettiin että soitan hänelle jos tila pahentuu. Sain tytön ensimmäisille päivä unille, itkin ja mietin että mitä teen itseni kanssa. Tulin ekaa kertaa tutustumaan näihin sivuihin, hetken luettua helpotuin, täällähän on samanlaisia kuin minä. Olen lukenut keskusteluita tunnin verran ja olo on parantunut huomattavasti, myös tämä oma kirjoittelu auttaa. Olen todella Onnellinen että löysin nämä sivut, toivon että myös jaksossa nämä auttaa pahaan oloon🙂 Laittakaa kommentteja😋 Autetaan toinen toisiamme!

Hei mamma83

Minä olen mamma vuosikymmeniltä 80 ja 90.
Huomasin, että kehotin aiemmassa viestiketjussa hakeutumaan seuraan, mikä on sinun tapauksessasi varmaan tällä hetkellä mahdotonta, joten anteeksi ajattelemattomuuteni.

Olet varmaan uupunut lastenhoidosta ja yksinolosta. Paniikkihäiriö on erittäin hankala sairaus sen vuoksi, että se muodostaa noidankehän, jolta pois pyrkiminen on vaikeaa. Mitä enemmän olet sisällä, sen vaikeampi on lähteä ulos. Ja kohtaukset taas estävät lähtemästä.

Miesten on vaikea tätä ymmärtää yleensä, sinulla on aika ymmärtäväinen mies, onneksi olkoon
🙂 , hän tarjoaa sinulle auttavan kätensä. Jo pelkkä tarjous varmasti tuo turvallisuuden tunnetta, että voi soittaa, jos menee hullummaksi.

Mielestäni tarvitset omaa aikaa ja hemmottelua. Onko mitään keinoa, että saisit lastenhoitoapua kotiin. Esim. MML:n hoitajan tuntipalkka on nyt 8,20 €. Sinun ei ole välttämätöntä lähteä kotoa minnekään, vaan hoitaisit itseäsi, kävisit kylvyssä, lakkaisit kynnet, katsoisit elokuvan kaikessa rauhassa yksin tai miehesi kanssa tai nukkuisit. Antaisit vastuun pariksi tunniksi jollekin muulle. Ei ole hyvä olla kiinni lapsessa 24 h vrkssa niin rakas kuin lapsi onkin.
Voi olla, että mielesi protestoi tätä vastaan, että haluat välttämättä olla hänen kanssaan ja tunnet että se on äidin velvollisuus.

Kuitenkin ottamalla omaa aikaa saat uusia voimia olla lapsellesi parempi äiti. Väsynyt, itkuinen ja itsetuntonsa menettänyt äiti ei jaksa olla niin hyvä äiti kuin haluaisi.

Tiedän hyvin mistä puhun. Olin itse samassa tilanteessa pienten kanssa 80-90-luvulla. En uskaltanut enää mennä elokuvateatteriin, julkisille paikoille kun alkoi kamalasti ahdistamaan. Jo kaupassa käynti oli mahdotonta. Ne olivat kai lähinnä fobioita, joten niitä ei voi verrata paniikkihäiriöön.

Älä anna periksi, pienin askelin ulos. Kun alkaa tuntua pahalta, anna tuntua, ajattele, että jos nyt kuolen tähän, niin mitä sitten. Ja sitten alat muistella, että faktojen mukaan tähän ei kuole, korkeintaan pyörtyy. Hengität hitaasti sisään ja ulos. Mitä pidempään pystyt sinnittelemään, paniikkireaktio antaa periksi. Joka kerta kun huomaat pärjääväsi paremmin, se antaa voimia uusiin yrityksiin.

Aurinkoisia kevätpäiviä vaikka parvekkeelta ja terveisiä suloiselle pikku vauvalle 🙂🌻

Terveisn ER

Kiitos ER lohduttavista sanoista🙂
Minun paniikkikohtaukset liittyvät iltaan, yksinolemisees,hulluksi tulemiseen. Vaikka minulla on seuraa se ei aina auta, joten joudun vaan kestämään ne kohtaukset. Onneksi ne tosiaan ovat vaarattomia ja menevät ohi. Minulla ei ole tuttavapiirissä ketään kohtalo toveria, joten täällä olo antaa voimia jaksaa, tiedän nyt etten ole yksin.
Palautteesi oli mukava lukea, tuli turvallisempi olo. Toivon sinulle kaikkea hyvää🙂🌻

Onko sillä paikkakunnalla, jossa asut, avointa päiväkotia, jonne äiti/isä voi mennä lastensa kanssa?
Tämä on kaukaa haettu teoria, mutta voisiko olla, että sinulla on myös synnytysmasennus? Kuinka pieni lapsi sinulla on?
Kaikkein pahinta on eristäytyä muusta maailmasta, mutta kun ei ole voimia lähteä mihinkään. Onko sinulla yhtään tuttavaa tai ystävää lahistöllä, sillä jo vaikka lastenrattaiden työntely/kauppareissut, yhdessä voisi olla alku. Pienin askelin eteenpäin.
Puhu neuvolassa ongelmastasi ja MLL:ltakin voi saada apua. Yksin ei ole hyvä olla, ystävän kanssa tarvitse kaunistella asioita. Murhe puolittuu, kun sen jakaa, mutta ilo kaksinkertaistuu!

Tänään taas liian vaikea päivä ollakseen totta, en pääse edes suihkuun. Anopin pyysin hoitamaan lasta, koska itse vain itken. Mies lähti aamulla ovet paukkuen, erolla uhaten. Tukea olen vain pyytänyt, mutta sekin on liikaa pyydetty. Kaikki ahdistaa, joten puran tunteeni tänne. Kukaan muu ei ymmärrä, ei pysty käsittämään että miksi elämä on minulle niin vaikeaa. En minä tätä masennusta itselleni halunnut, silti minua vain syytetään, miksi olet aina tuollainen ja plaa plaa plaa...

Jos ystävänne/tuttunne kärsii masennuksesta tai muusta mielenterveys ongelmasta, antakaa hänelle olkapää johon nojata ja itkeä kun on vaikeaa. Ei tarvitse osata sanoa mitään, kunhan olette vain siinä vieressä!

helemi kirjoitti 19.2.2008 21:18

Onko sillä paikkakunnalla, jossa asut, avointa päiväkotia, jonne äiti/isä voi mennä lastensa kanssa?
Tämä on kaukaa haettu teoria, mutta voisiko olla, että sinulla on myös synnytysmasennus? Kuinka pieni lapsi sinulla on?
Kaikkein pahinta on eristäytyä muusta maailmasta, mutta kun ei ole voimia lähteä mihinkään. Onko sinulla yhtään tuttavaa tai ystävää lahistöllä, sillä jo vaikka lastenrattaiden työntely/kauppareissut, yhdessä voisi olla alku. Pienin askelin eteenpäin.
Puhu neuvolassa ongelmastasi ja MLL:ltakin voi saada apua. Yksin ei ole hyvä olla, ystävän kanssa tarvitse kaunistella asioita. Murhe puolittuu, kun sen jakaa, mutta ilo kaksinkertaistuu!

en ole kuullutkaan avoimesta päiväkodista, perhekerhossa käydään kerran viikossa, mutta se ei ole sama asia. lapseni on 1 vuotias ja lääkärini laittoikin minut mtt:hen ja selitys oli synnytyksen jälkeinen masennus. kavereille puhun jotain, mutta kaikki on töissä ja niitä näkee niin harvoin että apua ei oikein ole. täytyy yrittää katsoa tietoa noista avoimista päiväkodeista. tiedän että kotia ei kannata jäädä, muuta kun ei jaksa ja pelko siitä että purskahdan itkuun kaupassa ei auta asiaa. Kiitos viestistäsi ja vinkistä, toivottavasti tämä tästä alkaa helpottua.

Hei,

Hyvä, että anoppisi tulee auttelemaan.
Ymmärsin, että pelkäät tulevasi hulluksi. Meillä kaikilla ihmisillä on tuo hulluksi tulemisen pelko ja paljolti siihen liittyvän häpeän tunteen takia.

Hulluus on kuitenkin kuten tervejärkisyyskin niin suhteellinen käsitys. Tiedän monia joilla on paljonkin ongelmia, eikä heitä todellakaan voi sanoa hulluksi. Toisaalta tiedän monia, jotka pärjäävät elämässään loistavasti niin taloudellisesti kuin sosiaalisestikin ja silti tiedän, että he vasta hulluja ovat. Monesti pahasti luonnehäiriöisiä.

Minusta sinun ei pitäisi vaatia itseltäsi pärjäämistä nyt. Jos toiset eivät osaa olla sinulle myötätuntoisia, ole sitä itse itsellesi. Uskon, että miehesi ei tarkoittanut ero-asialla uhkaamasti mitenkään vakavasti. Hänkin on vaan hämmentynyt tilanteestasi ja väsynyt ja neuvoton.

Jos et jaksa lähteä kotoa minnekään, koeta soittaa jonnekin mistä tullaan kotiin. Ainakin Jyväskylässä on sellainen paikka kuin Kriisikeskus Mobile, josta tullaan kotiin juttelemaan hädän hetkellä. Tarvitset ennen kaikkea nyt seuraa ja ajatukset pois ikävistä asioista. Ne eivät märehtimillä parane.

Itselläni oli aikanaan tosi paha masennus. Mies ei ymmärtänyt yhtään, haukkui hulluksi ja valitti vain ettei jaksa kun ei saa nukuttua. Minun kyllä piti jaksaa kolmen alle viisivuotiaan kanssa, vaikka nukuin kuukausitolkulla vain kolmekin tuntia yössä, joskus en lainkaan.

Jossain vaiheessa aloin ajatella, että kukaan muu kuin minä itse ei voi auttaa minua. Lopetin marinan kaikille läheisilleni, he tulivat tyytyväisiksi. Hankin ulkopuolista kuunteluapua, kirjoitin nettiin, kirjoitin päiväkirjaa, kävin mielenterveystoimistossa. Viimein suostuin ottamaan mielialalääkityksen, jolla sain unirytmini takaisin. Pienin askelin aloin katselemaan maailmasta jotakin, joka voisi vähänkään kiinnostaa. Mikään ei nimittäin ollut kiinnostanut aikoihin, eikä mikään ollut tuntunut miltään.
Jossain vaiheessa huomasin imetyksen lopetettuani, että puissa oli lehdet, ihmisillä oli värikkäitä vaatteita, jaksoin kuunnella musiikkia ja katsoa elokuvan loppuun.

Minä uskon, että kun lakkaat taistelemasta sitä olematonta vihollista nimeltä hulluus vastaan, asiat muuttuvat. Päätät, että sinä olet mitä olet ja sellaisenaan hyvä ja rakastettava. Vain juuri nyt olet väsynyt, vähän epäkunnossa ja sinä tästä vielä kuntoudut. Lakkaa tuntemasta syyllisyyttä siitä, että olet sairas. Anna itsellesi lupa sairastaa. Otat lääkkeet hyvällä omallatunnolla, otetaanhan lääkkeitä muihinkin sairauksiin. Teet pitkän tähtäyksen suunnitelman paranemiseen.

Päivä kerrallaan, pienin tavoittein, huomaa ne pienet asiat, jotka jaksavat liikauttaa sydäntäsi hyvälle mielelle. Tee sitä mistä pidät, ole ihmisten kanssa joista pidät. Etsi vertaistukea. Älä pelkää takapakkia, aina voi aloittaa alusta.🙂👍

Masentunut ei ole sen hullumpi kuin muutkaan. Et sinä tule hulluksi.

Tsemppiä toivottelee ER

Kävin tänään lääkärissä, koska murruin täysin😭 Sieltä neuvottiin ottamaan heti huomen aamuna yhteyttä omaan lääkäriin, katsotaan nyt joudunko sairaalaan vai löytääkö ne lääkkeistä apua minulle. Toivon että apu löytyy pian, olen niin uupunut.
Kiitos sanoistasi!

Tsemppiä! Toivottavasti olet saanut apua. Minulle ainakaan ei ole lääkkeistä ollut vielä muuta kuin harmia ja kohta 3 vuotta niitä (aika monta kertaa vaihdettukin) olen syönyt. Toivo alkaa olla aika lailla hiipunut.

Toivon tosiaan että lääkkeitä ei enää tarvii vaihtaa, se on rankkaa, eikä auta toipumisessa. Poropeukalolle🙂🌻

taas hakeen uusia rauhottavia, vanhat ei auta ja masennuslääkkeet ei ala tehota, 9 päivää noin olen niitä vasta käytänyt, siis näitä uusia... toivo hiipuu.

Useinhan ne masennuslääkkeet auttavat vasta kuukausien päästä, vai olenko väärässä, voi ne alkaa auttamaan jo aikaisemminkin. Kannattaa odotella rauhassa.. 🙂🌻 Ja puhua kaikille ketkä vastaan tulee 😀
minullakin on todella vaikeata..
mutta meille annetaan juuri sen verran taakkaa kuin jaksaa kantaa,
kaikella on tarkoituksensa, vaikka tuntuu usein että mikähän tarkoitus tälläkin masennuksella ja kaikella on..
Voimia meille.. 🙂🌻

Minäkin kärsin paniikkioireista ja masennuksesta. Olen toipilas. On hyviä että huonoja päiviä.
Minua auttoi se ajatus, että en miettinyt tulevaisuutta. Pahimmillani ajattelin vain minuutti kerralla, ja sitten tunti kerralla. Näin se tulevaisuuskaan ei tuntunut niin mahdottomalta möröltä. Nyt suunnittelen päivä kerralla, mikä on iso edistys. Enempi tahtoo vain ahdistaa.
Sun ei tarvi jaksaa. Sinulla on lupa olla väsynyt, koska sitähän sinä olet.🙂
Oletko ajatellut sitä mahdollisuutta, että laittaisit lapsesi hoitoon muutamaksi tunnniksi päivässä, esim päiväkotiin. Se ei tekisi sinusta epäonnistunutta äitiä, vaan ajattelet lapsesi parasta. Kun sinä saat lepoa, niin sinä jaksaisit sitten lopun päivää paremmin.
Itse olen pitänyt lapseni päivikodissa ja koulun iltapäiväkerhossa. Olen kokenut, että ajattelen lapseni parasta näin. Minä saan lepotaukoa, voin mennä uimaan, ulos kävelylle, lukea kirjaa, katsoa tv:tä, olla tekemättä yhtään mitään. Lapseni on turvallisessa paikassa, ja minulla ei ole niin kovaa vastuuta. Tämä on auttanut minua tosi paljon tässä parantumisprosessissa.
JOs vaikka löytäisit jonkun ystävän, jonka kanssa mennä vaikka kahville tai kävelylle, joku joka auttaa sinua ajattelemaan jotakin muuta.
Lapsellesi on se tärkeintä, että sinä alat pitämään huolta itsestäsi. Sinä olet tärkeä.🙂
Haluan vain rohkaista sinua jatkamaan eteenpäin. Aurinko tulee vielä paistamaan sieltä pilvien lomasta. Tunti kerrallaan.
🙂👍

Kiitos smm🙂🌻

Olen itsekkin yrittänyt alkaa elämään päivä kerrallaan, se on välillä vaikeaa, mutta auttaa myös jaksamaan, kun ei turhia murehdi. Anopin kanssa olen sopinut että hän katsoo kerran viikossa lastani, se oli hänen ideansa ja olen siitä kiitollinen🙂 Olen soittanut läheiseen perhetupaan, johon voin viedä jos siltä tuntuu, 4e/h. Apua kyllä löytyy jos jaksaa etsiä.

Kiitos kaikille jotka ovat jaksaneet kommentteja laittaa🙂🌻

Laita lapsi hoitoon, ja mene vaikka yläselän heirontaan. Tai tee jotain muuta mukavaa. Satsaa itseesi.
Minä meinaan uskaltaa mennä ekaa kertaa liikunnan strattikurssille. 8 viikkoa kerran viikossa käydään läpi eri urheilumuotoja, esim. vesikävely, sauvakävely. Odotan innolla.
Jaksamisiin.🙂🌻

Aloitan kuntonsalilla käynnin, uskon että se auttaa stressiin ja liikuntahan piristää mieltäkin ja sitten saa vähän omaa aikaa myös😉