Hyvää vuoden viimeistä päivää kaikille, mulla on kieltämättä ollu vaiherikas vuos.

Uuden vuoden iltaa.

Ollaan syöty hyvin ja käytiin lasten ilotulitus katsomassa naapurikaupungissa. Lapsille on luvattu, että tänään saa valvoa niin pitkään kun jaksaa. Minä varmasti nukahdan ensimmäisenä. Siihen tietty vaikuttaa se, että ylimääräisiä apuja on taas otettu. Korkkasin ton viimeisen huvipurkin, jota en ole aikaisemmin uskaltanut avata. Katsotaan, miten käy.

Mua ottaa ihan hirveesti päähän, kun olen mokaillut menneessä elämässäni niin hirveästi.😭 Kun saisin aloittaa kaiken alusta, niin tietäisin tasan tarkkaan miten tätä elämää eletään.

Olen välillä hirveän huolissani itsestäni, että miten pärjään erilaisten ahdistusten ja kiputilojen kanssa.

Täytyy kuitenkin keksiä joka päivälle jotain tekemistä etten ihan vaivu synkkyyteen...

Toivon kaikille oikein hyvää uutta vuotta ja koitetaan elää järkevästi...

Hyvää vuoden 2019 ensimmäistä päivää.

Nukahtamisesta ei meinannut tulla mitään eli amitriptyliinistä ei ollut mitään iloa. Voisin lisätä uuden vuoden lupauksiin ylimääräisten lääkkeiden syönnin lopettamisen.

Mä odotan kevättä. En yleensä ole kevään ystävä, mutta nyt odotan sitä. Odotan jonkinlaista heräämistä parempaan oloon kevään mukana. Odotan aurinkoa ja sulavaa lunta. Veden tippumisen ääntä, kun sulava lumi tippuu vetenä räystäästä. Odotan uutta alkua. Pieni toivon ripaus löytyy sisältäni.

Mulla taas pyörii mielessä Kalle Holmbergin sanat: "Prkl, ei tää näytelmä mee niin kuin sen pitäis mennä."

Elämään mahtuu niin paljon kontrafaktuaalisuutta eli jossittelua. Jos en olisi käyttänyt lääkkeitä väärin, jos en olisi juonut alkoholia silloin, jos en olisi aloittanut kitaransoittoa, jos en olisi tavannut erästä ihmistä, jos olisin pyytänyt erästä ulos, jos en olisi lukenut yhtä kirjaa. ja tuntuu siltä että kaikista näistä vaihtoehdoista olen aina valinnut väärän. Ainut positiivisuus tällä hetkellä elämässäni on että olen hengissä.

Olen täysin samaa mieltä eksistentiaali filosofien kanssa että ihminen on heitetty keskelle elämää. Annettu tietyt eväät ja sanottu että koita nyt pärjättä.

Toisaalta mietin kun tänne kirjoitan että minkä takia kirjoitan. Minkä takia valitan kaikesta, kun afrikassa pieni lapsi saa ilon leivän kannikasta. Mun pitäisi olla onneni kukkuloilla kun ei ole sotaa ja asun Suomessa.

Mutta kun elämä toisaalta on murheiden kanssa painimista ja lisä hapen ottoa. Elämällä täytyy olla jokin suunta, ei täällä muuten jaksaisi hengissä pyöriä. Täytyy keksiä pyörä uudelleen tai jotain vastaavaa, etten täysin sekoa.

Olen ottanut missioksi säveltää säveltää ja säveltää. Mutta toisaalta sekin sekottaa mun pääni, en pysty mitään tekemään välillä kun kaikki sekottaa pään. Ja sitten tulee vanhuus ja kuolema. Ja niin kuin Kalle Holmberg sanoi "Prkl ei tää näytelmä mennyt niin kuin piti."

Mulla on nyt useamman päivän ollut tosipahat ahdistukset ja itsetuhoisii ajatuksia noussut pintaan. Voimat on niin loppuneet että voisin nukkua lähes kokoajan. En osaa puhua oikein kenellekään enkä tiedä edes mitä sanoisin. Millätapaa tätä oloa voisin lähteä purkamaan. Osa musta toivois jo ihan osastolle pääsyä, mut sit osa taas ei haluaisi sinne joutua. Oon liian yksinäinen. Syrkäytynyt lähes täysin muista.

En jaksa nousta. Nousin aamukahville ja söin jopa aamupalaa, mutta muuta en jaksa kuin maata sängyssä ja katsoa Netflixiä. Nukuin kymmenen tuntia, joten tavallisesta väsymyksestä ei ole kyse.
Olen uupunut, en jaksa tehdä tavallisia asioita. En jaksa tehdä kotitöitä, en jaksa laittaa ruokaa. En jaksa rajoittaa lasten ruutu-aikaa, puhumattakaan, että tekisin heidän kanssaan jotain. Onneksi he ovat jo niin isoja, että heitä ei tarvitse joka hetki pitää silmällä. Miten olenkaan selvinnyt ennen? Ulkoilu varmaan piristäisi, mutta mitä suotta? Mikä kaiken järki on? Vai onko elämä vaan järjetöntä suorittamista ja totuttujen tapojen noudattamista? Kaikki elävä on evoluution tuotetta. Vailla ihmisen tarvitsemaa järkeä ja tarvetta ymmärtää elämää ja merkitystämme.

Hyvää vuoden ekaa päivää. Mulla meni uus vuos mukavasti ja näin sitä taaperretaan jo vuotta 2019..

Hyvää alkanutta vuotta kaikille! Tiedän, mitä on elää mielialan kanssa, jossa välillä olet huipulla, väkillä pohjalla ja todellakin lähes 100 prosenttisesti.Se kuluttaa, uuvuttaa ja tuntuu, ettö pienessä ajassa on elänyt jo monta vuotta eteenpäin, kun niin raskaalta se tuntuu. Olen onnekas, että olen joulun jälkeen voinut vähän paremmin, mutta kyllä masennustakin on, kun nukun paljon ja mikään ei oikein kiinnosta. Hienoa oli lukea teidän kuulumisia, että olette vielä mukana/hengissä. Ei pidä luovuttaa. Tiedän ,mitä syrjäytyminen on. Mutta silloin oma asenne ja jaksaminen on keskeistä. Pitää yrittää repiä itseä vain omalta mukavuusalueelta välillä pois. Heti, kun on vähänkin parempi päivä. Jos en esim.aamusta lähde minnekkään, niin tiedän, etten lähde myöhemminkään sinä päivänä, kun on vaan niin "helppoa" olla lähtemättä ja kömpiä sänkyyn. Tsemppiä kaikille, olette erityisiä, luovia,syvällisiä ja tuntevia.

Hei ja hyvää keskiviikkoa.

Olen edelleen uupunut. Nukuin taas 11h. En jaksa syödä enkä käydä suihkussa. En jaksa huolehtia itsestäni. Jonkinlaista masennusta siis. Mikään ei huvita. Huomenna pitäisi tehdä reissu toiseen kaupunkiin sukuloimaan. Mitä siitäkin tulee. En jaksa.

Ei tästä päivästä näytä tulevan mitään. Hetken jaksoin olla ylhäällä, mutta nyt sängyssä taas. Miksi kaikki on niin vaikeeta?

Keitin teetä, jotta sain itseni ylös sängystä edes hetkeksi. Ylivoimaisen vaikeaa. Kertakaikkisen vaikeaa.

Kaikkea itsetuhoista pyörii mielessä, mutta pitää yrittää vastustaa. Se ei ole ratkaisu mihinkään.

Sori, että spämmään.

Ahdistaa niin että sattuu. Sydän on niin raskas. En elä, hengitän vain.

Kävin hakemassa lisää tarvittavaa apteekista. Kun istuin takaisin autoon, radiosta tuli Queenin Show must go on... Ihan kun se olisi ollut jonkinlainen merkki, että selvisin tältä erää.

Kävin uudella hoitajalla juttelemassa. Ihan ok tultiin juttuun, mutta ei se psykologia voita. Sain ajan lääkärille sairasloman jatkoa varten. Hyvä uutinen, että lääkäri ei ole sama idiootti kuin viimeksi.
Hoitaja arveli, että mun tarttis olla osastolla. Kieltäydyin kuitenkin, koska se olisi perheelle valtava pettymys. Vastahan mä kotiuduin sieltä.

Näin todella ahdistavia unia taas. Huusin ja raivosin ja koin vääryyttä. En kehtaa edes kertoa minkälaista, kun se oli ihan pähkähullu uni.

Eilen illalla tuli vielä itku, kun oli niin paha olla. Oivalsin, että en halua kertoa mun pahasta olosta siksi, että olisin heikko vaan siksi että olen vahvempi kuin muut. En voi kertoa pahasta olosta, koska läheiseni eivät välttämättä kestäisi sitä.

Tänään on ohjelmassa sukulointia lasten kanssa toisessa kaupungissa. Parin tunnin ajomatka yhteen suuntaan. Ehkä se piristää.

Tsemppiä kaikille tähän päivään.