Mä oon sitä mieltä, et kannattaa kertoo rehellisesti kaikki nii saa sitä tarvittavaa apua ja tukee..

Tervehdys kaikille näin joulun jälkimainingeista. Tajuan, miten ahdistunut ja masentunut olin ennen joulua ja miten peloissani, että saanko viettää jouluaaton tyttäreni kanssa. Sain kyllä, vaikka hän olikin omissa oloissaan, eikä tullut yhteiseen ruokapöytään.Mutta,kun en odottanut liikoja, kaikki sujui lopulta hyvin. Seuraava, eli joulupäivä meni miehen sukulaisissa. Tapanina olinkin niin väsynyt, etten jaksanut mitään ja tuli nukuttua paljon.Nyt ei onneksi ainakaan tietoisen masentunut olo. Uuden vuoden jälkeen terapeutti-aikakin. Kyllä niitä hyviäkin päiviä tulee välillä, thank God, muuten olis liian raskasta. Ai niin, olinhan silloin Tapaninpäivän aamuna masentunut ja siksikin niin väsynyt olo oli. Uutta parempaa vuotta kohti ollaan menossa ja kevättä, jihuu.

Tää pillerien popsiminen lähtee pian käsistä. No onneksi oon kohta syönyt kaikki kivat pillerit niin sitten ei ole mitä vetää naamaan.

Huomenta ja hyvää viikonloppua.

Semmoista vaan mietin, että sairaslomaa on enää kuukausi jäljellä. Se ahdistaa. En halua palata takaisin omaan työhöni, mutta mitä sitten tekisin? Onko mulla voimia aloittaa työnhakuprosessi? Ja mihin tahansa työhön palaankaan, niin kauan tulen tältä erää jaksamaan? Olenko edes työkykyinen? Mistä sen tietää?

Olen tämän vuoden aikana ollut jatkuvasti sairaslomalla. Olen palannut töihin vain todetakseni, etten ole työkykyinen. Jossain sisimmässä tuntuu siltä, että pitäisi jatkaa sairaslomaa. Mutta sitten taas taloudellinen puoli. Meitä on viisi henkeä tässä taloudessa.
Toki olemme eläneet aika leveästi, joten säästökohteitakin löytyy helposti. Lapset eivät tarvitse merkkivaatteita. Urheiluvälineet voi ostaa käytettyinä. Ulkona syömistä voi rajoittaa. Kauppalaskussakin voi säästää suunnittelemalla ja ennakoimalla.

On päästävä tammikuun aikana lääkärille. Täytyy mainita siitä hoitajalle ensi viikolla. Ehkä olisi parempi pysyä työelämästä pois vielä jonkun aikaa. Tosin, jos lääkäri on sama kuin viimeksi avolla, niin sitten voi unohtaa sairasloma-ajatukset. Viimeksi kun tapasin hänet, hän sanoi että työtä tekemällä ja suomalaisella sisulla selviää. Seuraavalla viikolla tästä tapaamisesta olin jo suljetulla.

Sain siivottua. Tuntuu hyvältä siivota ilman hypomaniaa. Edelliset hypomania-oireet ovat olleet osastolla ollessa, mutta sinne ne jäivät. Pelkkä masennus on niin paljon helpompaa kuin sekamuotoisuus. Ensimmäinen puolivuotinen tänä vuonna oli sekamuotoista. Luulen, että se kulutti minut niin loppuun, että tämä vuoden toinen puolisko meni niin kuin meni.

Ihan käsittämätöntä, mistä olenkaan tänä vuonna selvinnyt. Sairauteni on pistänyt kaikkensa peliin tappaakseen minut, mutta minä selvisin voittajana. No joo, toki masennus on yhä päällä ja itsetuhoisuuskin, mutta olen silti selviytyjä. Hypomania on ollut raastavaa, mutta selvisin tuhoamatta elämääni harkintakyvyttömyydellä. Toki ylilyöntejä oli, mutta olen oppinut tunnistamaan ne.

September kirjoitti 29.12.2018 11:18

Huomenta ja hyvää viikonloppua.

Semmoista vaan mietin, että sairaslomaa on enää kuukausi jäljellä. Se ahdistaa. En halua palata takaisin omaan työhöni, mutta mitä sitten tekisin? Onko mulla voimia aloittaa työnhakuprosessi? Ja mihin tahansa työhön palaankaan, niin kauan tulen tältä erää jaksamaan? Olenko edes työkykyinen? Mistä sen tietää?

Olen tämän vuoden aikana ollut jatkuvasti sairaslomalla. Olen palannut töihin vain todetakseni, etten ole työkykyinen. Jossain sisimmässä tuntuu siltä, että pitäisi jatkaa sairaslomaa. Mutta sitten taas taloudellinen puoli. Meitä on viisi henkeä tässä taloudessa.
Toki olemme eläneet aika leveästi, joten säästökohteitakin löytyy helposti. Lapset eivät tarvitse merkkivaatteita. Urheiluvälineet voi ostaa käytettyinä. Ulkona syömistä voi rajoittaa. Kauppalaskussakin voi säästää suunnittelemalla ja ennakoimalla.

On päästävä tammikuun aikana lääkärille. Täytyy mainita siitä hoitajalle ensi viikolla. Ehkä olisi parempi pysyä työelämästä pois vielä jonkun aikaa. Tosin, jos lääkäri on sama kuin viimeksi avolla, niin sitten voi unohtaa sairasloma-ajatukset. Viimeksi kun tapasin hänet, hän sanoi että työtä tekemällä ja suomalaisella sisulla selviää. Seuraavalla viikolla tästä tapaamisesta olin jo suljetulla.

Moi September,

Et tietenkään palaa töihin vielä. Jos lääkäri yrittää sinua työhön lähettää voit vetää tuon osastokortin esille. Sinun pitää saada itsesi kuntoon, ei hyödytä ketään jos palaat liian aikaisin ja pahimmassa tapauksesi sairaus pahenee. Voithan miettiä ammatillista kuntoutusta? Ihan johonkin muuhun työhön?

Tsemppiä paljon!

Taas on menossa yksinäinen lauantai-ilta. Jos vaikka menisin metsään huutamaan tuskaani ulos, niin epäilen, ettei edes kaiku huutooni vastaisi.
Olen koettanut elää edes jonkinmoisessa harmoniassa masennukseni kanssa jo yli neljäkymmentä vuotta mutta kokosipa silloin tällöin hieman auvoista olotilaa niin se antaisi mahdollisesti hieman lisää virtaa.

Mistä se mahtaa johtua, että aamut ovat suorastaan demonisen kaameita? Mutta on melko ihmeellistä kun teen aamiaisen, kaurapuuron, kahvia, leipää ja kananmuna niin siitä saa jonkinmoista "korjaussarjaa" 😉 .

No toivottavasti huominen on hieman helpompi kestää.
Lainaan Eino Leinon runoa Maininkeja sen viimeisen "säkeistön".

"Merkitse mulle ei enää, mi muille,
ei mulle se merkkitapaus,
ei rikkaus, ei rakkaus, ei arvo, ei valta,
vain sieluni ijäinen vapaus."

aikakuluu kirjoitti 29.12.2018 19:6

Taas on menossa yksinäinen lauantai-ilta. Jos vaikka menisin metsään huutamaan tuskaani ulos, niin epäilen, ettei edes kaiku huutooni vastaisi.
Olen koettanut elää edes jonkinmoisessa harmoniassa masennukseni kanssa jo yli neljäkymmentä vuotta mutta kokosipa silloin tällöin hieman auvoista olotilaa niin se antaisi mahdollisesti hieman lisää virtaa.

Mistä se mahtaa johtua, että aamut ovat suorastaan demonisen kaameita? Mutta on melko ihmeellistä kun teen aamiaisen, kaurapuuron, kahvia, leipää ja kananmuna niin siitä saa jonkinmoista "korjaussarjaa" 😉 .

No toivottavasti huominen on hieman helpompi kestää.
Lainaan Eino Leinon runoa Maininkeja sen viimeisen "säkeistön".

"Merkitse mulle ei enää, mi muille,
ei mulle se merkkitapaus,
ei rikkaus, ei rakkaus, ei arvo, ei valta,
vain sieluni ijäinen vapaus."

Hei kaikki! Olen etsinyt paikkaa, jonne kertoa millaista on olla yksinäinen ja välillä lohduton, kun olen
'lähes eläkkeellä' toistuvan masennuksen vuoksi, eli kuntoutustuella ollut nyt jo kuutisen vuotta, ensin sairaslomalla, eikä paranemista näy millään lääkkeillä. En aio enää niitä syödäkään, ellei jotain ihan uutta ja mullistavaa ole näköpiirissä, nyt ei ole. Sähköhoitoa ei ole tarjottukaan, sitä voisin kokeilla ainoastaan muistin menetys pelottaa. Alkoholin käytön onnistuin lopettamaan 9kk sitten, kun se oli mennyt ihan päivittäiseksi ryyppäämiseksi. Siitä johtuen olen kuitenkin vielä yksinäisempikuin ennen. Olen pettynyt siihen, miten paikallaan elämä junnaa ja tällaistako se tulee aina olemaan? En haluaisi toisaalta lopettaa elämääni, mutta on tosi vaikeaa löytää välillä syitä nousta aamuisin ja
näin talvella en monesti nousekaan, päivät on pahimpia kun koen syyllisyyttä tekemättömyydestäni ja toisaalta mieleen tulee usein ajatuksia menneisyydestä, miten kaikki oli paremmin. Tsemppiä edelliselle, 40 vuotta masentuneena tuntuu kyllä käsittämättömän pitkältä, urheasti olet taistellut!
🙂🌻

Hyvää tätä päivää kaikille teille ja meille taistelijoille.

Näin pitkästä aikaa unia. Unet olivat täynnä vihaa ja aggressioita. Huusin, raivosin ja itkin läheisilleni. Annoin kaiken vääryyden tulla ulos sanoina. Kaikki on väärin ja epäreilua. Olen täynnä purkamatonta vihaa.

Unessa olin taas osastolla. Mutta tämä osasto oli erilainen. Siellä oli vain nuoria. Minäkin olin unessa nuori taas. Olin nuori ja vihainen. Mutta ainakin sain apua. Niin sen olisi pitänyt mennä, mutta ei mennyt. Ja nyt on liian myöhäistä. Nyt tämä sairaus on edennyt siihen pisteeseen, ettei voi enää kääntyä takaisin. Ei ole enää paluuta entiseen. Mikään ei tule enää koskaan olemaan niin kuin ennen.

September kirjoitti 30.12.2018 10:18

Hyvää tätä päivää kaikille teille ja meille taistelijoille.

Näin pitkästä aikaa unia. Unet olivat täynnä vihaa ja aggressioita. Huusin, raivosin ja itkin läheisilleni. Annoin kaiken vääryyden tulla ulos sanoina. Kaikki on väärin ja epäreilua. Olen täynnä purkamatonta vihaa.

Unessa olin taas osastolla. Mutta tämä osasto oli erilainen. Siellä oli vain nuoria. Minäkin olin unessa nuori taas. Olin nuori ja vihainen. Mutta ainakin sain apua. Niin sen olisi pitänyt mennä, mutta ei mennyt. Ja nyt on liian myöhäistä. Nyt tämä sairaus on edennyt siihen pisteeseen, ettei voi enää kääntyä takaisin. Ei ole enää paluuta entiseen. Mikään ei tule enää koskaan olemaan niin kuin ennen.

Hyvää puoltapäivää Teille kaikille. Kun eilen kirjoitin palstalle ensi kerran niin ajattelin sitä, että voinko näppiksen välityksellä saada aikaan sitä, että se sisäinen tunnelukko jonka avainta en ole vielä löytäny mutta kuitenkin voisin raottaa ovea ja päästää niitä huonoja tuntemuksia ulos, vaikka lukko on edelleen siinä ovessa.
Tämä aamu oli poikkeuksellisen seesteinen verrattuna edelliseen aamuun ja tietysti ajattelin mikä nyt on menossa?

Tein eilen iltasella muutaman mentaalisen harjoituksen Oiva Mieli- sivustolla ja nyt mietin toimiko em. harjoitteet positiiviseen suuntaan tai mistä johtui tämä "hyvän mielen olo".

Niin tai näin em. kysymykseen ei luultvasti kukaan tiedä vastausta mutta mikäli aamun fiilikset oliva parempia jatkan sivustolla olevia harjoitusten tekoa.
Varmaankin minun mielenvireuskorissa on paljon ylimääräistä kuormaa kuten pitkä masennusjakso, leskeys 12 v. sitten ja yksinäisyyden aiheuttama trauma josta ei yksi yksinäinen tahdo löytää reittiä ulos. Mutta yritän.
terveisin , wanha taatto.

Tänään on vähän raskas päivä, vaikka olen jokseenkin helpottunut, että tämä vuosi on pian ohi. Tämä on ollut yksi vaikeimmista, mutta palaan siihen myöhemmin. Eikös uudenvuodenaattona kuulu katsoa taaksepäin ja asettaa tavoitteita ja tehdä lupauksia seuraavalle vuodelle?

Tänään sydän tuntuu raskaalta ja mieli itkuiselta. Kaikki on kuitenkin hyvin. Ehkä olen vain liikuttunut sen tähden, mistä kaikesta olen tänä vuonna selvinnyt. Tai ehkä itken sitä, mitä ensi vuosi tuo tullessaan: samat vaikeudet odottavat siellä. Mihin tämä bipolaarinen mieli tästä muuttuisi? Se on olevan pysyvä. Muuhun voi vaikuttaa, mutta yksi on ja pysyy.

Olen väsynyt.

Hyvää uuden vuoden aattoa.

Minkälainen oli 2018? Mitä jäi mieleen?

September kirjoitti 31.12.2018 10:1

Hyvää uuden vuoden aattoa.

Minkälainen oli 2018? Mitä jäi mieleen?

Heipä hei. Joulukuu oli poikkeuksellinen (fyysisesti) . Olin huvimatkalla Aasiassa ja loukkasin oikean polveni. Alkuun koko jalka oli kipsilastassa jonka kanssa liikkuminen oli tosi kenkkua.
No Suomen ortopedi poisti sen kipsin ja tilalle ulkopuolinen tukinivel.
Sen kanssa olen yrittänyt koikkelehtia ja ollut kotini vanki lähes kaksi viikkoa.

Sen toinen puoli , henkinen on ollut yhtä matalapainetta sillä lähdin joulua "pakoon" ulkomaille sillä en perusta joulusta. Eipä silti sillä minulla ei ole yhtään sukulaista vaan ainostaan vaikeavammainen tytär , joka on hoitolaitoksessa.

Nyt ovat fiilikset olleet hieman paremmat. Olen yrittänyt saada muuta ajateltavaa ja käyttänyt Oiva mieli sivuston rentoutus ja mielikuvaharjoituksia. Saattaa olla, että niistäkin olen saanut hieman potkua arkielämään joka on yksinasujalle synkkää aikaa kun seurana ovat vain kirjat. TV en juuri katsele sillä ei siellä ole paljoakaan mielenkiintoista ohjelmaa.

Netti on sentää ollut eräs henkireikä ulos maailmaan.
Pärjäillään : )

September kirjoitti 31.12.2018 10:1

Hyvää uuden vuoden aattoa.

Minkälainen oli 2018? Mitä jäi mieleen?

Kiitos kysymästä: Oli aika vaikea vuosi. Toivottavasti kivut vähän laimenisivat ensi vuonna. Aikamoista taistelua oli lääkeriippuvuutta ja ahdistusta vastaan. Samalla masennusta tuppasi olemaan. Kuitenkin oli erittäin aktiivinen vuosi, tein paljon asioita kaikesta huolimatta ja elin aktiivista elämää. 🙂

Hyvää tulevaa vuotta 2019 kaikille!

September kirjoitti 31.12.2018 10:1

Hyvää uuden vuoden aattoa.

Minkälainen oli 2018? Mitä jäi mieleen?

Mulla oli aika vaikea vuosi, mutta paljon hyviäkin juttuja tapahtui.

Tammikuusta kesäkuuhun oli sekamuotoinen sairausjakso. Masennusta ja hypomaniaa yhtä aikaa tai nopeasti vaihdellen. Se uuvutti minut niin, että kesäkuussa romahdin ja masennus otti vallan. Olin koko kesän sairauslomalla ja heinäkuussa viikon osastolla. Elokuussa oli hypomania, jonka jälkeen romahdin taas. Yritin palata töihin osasairauspäivärahan turvin osa-aikaisena, mutta pian olin taas sairauslomalla ja päädyin 1,5kk osastolle, jossa uutena hoitona aloitettiin sähköhoito. Kotiuduin joulun alla.

Tähän vuoteen mahtui siis neljä sairausjaksoa, kaksi pitkää sairauslomaa ja kaksi osastojaksoa.

Vuonna 2018 tuli kaikesta huolimatta myös matkusteltua. Tammikuussa kävin ystävän kanssa Lontoossa. Kesäkuussa mies yllätti minut matkalla Yhdysvaltoihin. Lomailimme Las Vegasissa, New Yorkissa ja Washington DCssa. Syyskuussa tein reissun ystävän kanssa Mathildedalin ruukkitehtaille ja Teijon kansallispuistoon. Syyskuussa tein myös päiväreissun Tallinnaan ystävän ja lapsien kanssa. Monta muutakin retkeä lasten kanssa mahtui tähän vuoteen.

Vuonna 2018 olen oppinut paljon sairauteni luonteesta. Olen oppinut myös hyväksymään sairauteni ja avoimuutta. Olen kertonut sairaudestani läheisilleni ja vihdoin raottanut sielunmaisemaani heille.

Olen myös oppinut arvostamaan enemmän puolisoani. 1,5kk osastojakson jälkeen olen nähnyt hänet ihan eri valossa ja ymmärtänyt, kuinka arvokas hän minulle on.

2018 oli kaiken kaikkiaan opettavainen vuosi ja täynnä uusia kokemuksia.