Mä pääsen tänään kotia..

Tänään kotiutus. Johan tässä menikin 1,5kk osastolla. Sähköä on jäljellä kaksi kertaa, ne annetaan polikliinisesti perjantaina ja maanantaina. Ensi viikolla on aika psykologille mielialahäiriöpolilla. Nyt on aika super fiilikset! Pääsee keskittymään joulunviettoon.

Pelottaa elämä ja kuolema. On ruvennut tuntuun siltä että ihminen on pieni rääpäle koko maailmankaikkeudessa. Niin mitättömän pieni että pienikin vääristymä aika-avaruudessa tuhoaa koko maapallon ja ihmiskunnan. Kuitenkin elämme täällä päivästä toiseen unelmoiden ja iloiten, en ymmärrä mistä sitä iloa voi saada tällaisessa maailmankaikkeudessa?

En pysty ajattelemaan elämän pieniä asioita. Ajattelen varmaan liian suuresti. Haluaisin ajatella, juuri keitettyä kahvia tai jotain vastaavaa, mutta mietin jatkuvalla virralla elämän mielettömyyttä, omaa kohtaloa, Jumalan olemassa oloa, elämän karmeuksia.

Se on tässä ristiriitaista että kaikken eniten pelkään elämän päättymistä, mutta toisaalta pohdin sitä jatkuvasti.

Tämän mielettömän suuren universumin meressä on tällainen yksi todella pieni planeetta jossa asustaa todella pieniä ihmisiä, joiden elämä koostuu vain ruuan, rahan, unen ja tyydytyksen hankinnasta.

Elämän karmeus on siinä että se ei tunne ollenkaan armoa. Pienikin epätäydellisyys ihmisessä ja heti hänet syöstään yöhön yksin ja viloissaan ja jatkuva pelko mielessään. Jatkuva pelko siitä että tämä voi olla ainut elämä ja aika kuuluu koko ajan ja vesi virtaa ja elämä kuluu kohti vääjäämätöntä loppuaan.

Sitten vielä tässä mielettömyydessä pitäisi uskoa hyvään ja kaikkivoivaan Jumalaan. Täytyisi muka uskoa että hän on tämän karmeuden meille antanut. Miksei olisi voitu vaan skipata tämä maallinen elämä ja menty suoraan taivaaseen?

Tiedän että myös mullekkin jankutetaan että hanki vaimo, lapsia ja työ. Mutta miten minä voin tällaisen terveydentilan vallitessa sellaista tehdä? Ja vielä kun olen niin ujokin.

Maailma on vain tällainen en minä eikä kukaan yksin sille mitään voi. Munkin pitäisi kuulua johonkin joukkoon mutte tuntuu että palloilen vain sinne sun tänne.... ☹️

en tiä millaisilla fiiliksillä oon. Tai sitten niitä on tosi paljon. OLen huolissani tytöstä enkä voi olla kun puhelimella yhteydessä. TÄnään hän kävi täällä päin, mut ei tullu kotona käymään.
Olen huolissani myös isästä.
Olen huolissani äitistä.
Olen myös itestäni. Kämppä edelleen mullin mallin, enkä jaksa alkaa niitä tavaroita laittaa paikoilleen. Olen pirun väsynyt koko ajan. Yritän katella kalenterii, että mihin pitäisi mennä ja koska. Teen järjettömii juttuja, esim. tänään 5 litraa keittoa. Haluaisin vaan nukkua ikiuneen....

Kiva kuulla September, että pääset kotiin ja olet tyytyväinen asiasta. 🙂 Tyttönen, en oikein saanut kiinni oletko sinä tyytyväinen päätökseen vai et?

Itse yritän täällä opetella, että vaikka kotiuduin osastolta niin en ole vielä täysin kuntoutunut, en lähelläkään. Tuntuu vaan, että heti pitäisi alkaa taas suorittaa. Täytyy yrittää pitää lepopäiviä kuitenkin vaikka harrastusjuttussa taas käynkin. Vastuitani siellä on vähennetty melkoisesti ja vaikka se toisaalta harmittaa, niin se on kuitenkin tosi hyvä juttu. En kestä nyt mitään paineita ja odotuksia. Käyn hoitamassa omat kivat hommani siellä ja tulen kotiin. Sopii hyvin mulle.

Tuttu ilta-ahdistus on tullut takaisin. Huomaan, etten nukahda kotona niin hyvin kuin osastolla jostain syystä ja se ahdistaa. Tulee taas se pelko, että mitä jos en nukahdakaan... Ja silloin sitä ei ainakaan nukahda kun sitä vatvoo päässään. No ehkä se tästä.

Mmila, toisaalta oon tyytyväinen et pääsisin johkin paikkan missä ois turvallista. Mut kyllä tää arki tästä taas käynnistyy.

Hienoa tyttönen vaan ja muutkin, jotka olette päässeet kotiutumaan takaisin. Olen päässyt tudkaisemmisya vaiheista eteenpäin mm.juttelemalla miesystäväni kanssa, tavattuani ystävääni, jolla myös raskasta ja joltain osin samoja tuntemuksia kuin minullakin. Toisten murheiden kuunteleminen välillä auttaa, kun ei tarvi silloin omiaan niin ajatella, mutta on joskus käynyt toisinkin päin, että olen ollut ystävän tapaamisen jälkeen entistä ahdistuneempi. Jotenkin on helpompi olla silloin kun on sinut sairautensa/diagnoosinsa kanssa. Ja mitä oireita se tuokin tullessaan niin itsetarkkailu ja omien voimien arvioiminen on silloin tärkeää. Kun ei niitä tuntemuksia voi lähteä pakoonkaan, tai sitten voi mennä psykoosiin. Olen luokitellut itseni ns.rajatilatapaukseksi, mutta psykoosi minulla on todettu.Ja se on niin veteen piirretty viiva, kummalla puolella sitä onkaan. Sairauteni on tuottanut minulle lapsesta asti häpeän tunteita ja ne ovat kivuliaita kestää, oikeastaan suremalla olen saanut niitä lievitettyä.Yritrtään nauttia joulun tulosta tai sitten ei, miten nyt milloinkin tuntuu. On helpottavaa, kun ei tarvitse suorittaa ja jos joku asia ärsyttää tai suututtaa,niin antaa niin olla. Kyllä se ohi menee. Ja jos ei jaksa tehdä, niin tekee sitten silloin kun jaksaa ja vähän kerrallaan.

Olen nyt kotiutunut ja se tuntuu hyvältä. Ehkä jopa liiankin hyvältä... Jopa hypomaanisen hyvältä. Joutuu ehkä turvautumaan tänään tarvittaviin lääkkeisiin, ettei vauhti ala yltymään. Sähköä on onneksi vielä pari kertaa jäljellä.

Mäkin ehkä kaipaan toisaalta osastolle takas, mut tänää on mieliala ollu suhteellisen hyvä. Ehkäpä tää tästä taas.

😯🗯️

Olen aikamoisissa tuskatiloissa taas vietyänyt tämän päivän. Piti lähteä ulos, olin jo saanut ulkovaatteet ylle päivällä, kun tuli romahdus, aloin itkeä ja voimat valuivat pois. Menin päiväunille, koska siellä pääsee pakoon todellisuutta. No, päiväunilta herättyäni tuska alkoi pikkuhiljaa hiipiä takaisin ja nyt yritän valvoa niin pitkälle, että varmasti alkaa nukuttaa niin, että saisin nukuttua aamuun asti. Mielessä tietenkin on pyörinyt se, että en jaksaisi, jos elämä olisi loppuun asti tällaista, mutta sitten olen pystynyt ajattelemaan, että jos se olisikin parempaa. Jos ei heti huomenna niin sitten myöhemmin. Voimia ja halaus kaikille.

Olen itkenyt lähes koko aamun kun olen murehtinut joulua. Pitäisi ostaa lahjoja mutta mitä helvettiä minä keksin kenellekin?? Ja aattona pitäisi olla iloinen ja joulumielellä. Ei huvita yhtään, mieluiten menisin talviunille. Illalla mietin yliannostuksen ottamista mutta en tehnyt sitä kuitenkaan. Ihan sama.

Yhdeksäs sähköhoito takana, vielä yksi jäljellä. Suosittelen sähköä kyllä kaikille, joille tarjoutui mahdollisuus siihen. Masennus ja ahdistus ovat hellittäneet hyvin.

Kirjoitat viisaasti erilainennainen. Eihän sitä elämästä ikinä tiedä, jos huomenna onkin hyvä päivä. Täytyy olla vaan sitkee. Ihan niin kuin puu joka pysyy pystyssä vaikka kuinka myrskyäisi...

Tuntuu hirveän yksinäiseltä. Tuntuu että olen täysin yksin tässä tummassa maailmassa, jossa valo katoaa pikku hiljaa ja tuuli lakaisee mut pois. Olen taistellut niin hemmetisti. En aio luovuttaa, mutta surulliselta tuntuu tämä mitätön elämä...☹️