Yritetään kaikki me jaksella. Elämä päättyy joskus kumminkin. Todella harmaa aamu, siis mielialaltaankin.Viime yö meni huonosti, 2 kertaa heräsin, nousin ylös ja valvoin. Olis pitänyt ottaa 2 opamoxia, et olisin saanut nukuttua ehkä, mut säästelen niitä, kun lääkäri määrää vain purkin kerrallaan. Ilahdutti se, että eräs tuttava otti aamusta yhteyttä tekstarilla ja ehdotti tapaamista. Ei vain sopinut se aika, kun olen silloin viikonlopun muualla. Mutta tuli sellainen olo, että haluaako joku todella tavata mua ja se oli ilahduttavaa. Pitäis yrittää tänään lähteä ulos, se antaa aina pikkuisen tarkoituksellisuutta elämään. Mut en jaksais mennä suihkuun ja pukea vaatteita ylle. En ole yksin vaikeuksieni kanssa, ette myös tekään. Meillä on toisemme. Ja toivon todella, että jaksatte rämpiä eteenpäin, niinkuin minäkin. Kärsimys ei kirkasta, mutta meidänlaisia ihmisiä tarvitaan, uskokaa pois.

Tulin kotiin päivälomalle. Täällä on suoraan sanottuna kamalaa. En tiedä, miten ikinä voin palata takaisin tähän elämään. Tarvitsen uuden alun. Tai kelata ajassa taakse ja tehdä toisenlaisia ratkaisuja. Liekö polku vienyt kuitenkin tähän samaan pisteeseen.

Musertavaa.

Jouluun on vielä pitkä aika, mut joko te ootte miettiny lahjoja. Mä ostin vanhemmille lahjaks aluslakanan ja kaks tyynyliinaa.

Sorruin taas lääkkeiden kanssa. Toivottavasti pää selvii ennen osastolle paluuta, etteivät huomaa.

Itken pahaa oloa ja ahdistusta pois. Pelkään että päässä napsahtaa ja teen jotain itelle. Mut en voi. Mun henges on niin paljo kii.
Hitto äiti soitti ja kuuli et itken, vaik en sanonu.
Mä oon va niiiiiiiin väsynyt....

Tsemppiä meille kaikille, jotka painii vaikean olon kaa 🌻🙂🌻

Huh, takas osastolla. Sepä meni sitten hyvin. Pää sekaisin lääkkeillä, eipä siitä muuten selvinnyt. Onneksi alkaa olla jo ihan "selvä" olo.

Satuin vielä lähtiessä lukemaan lastensuojeluilmoituksen, kun osui silmiini avattu kuori. Sepä oli mieltä ylentävää tekstiä. Siinä oli kuvattu toimintakykyäni sekä itsetohoisuutta tarpeettoman yksityiskohtaisesti. Juuri se asia, josta eniten tunnen häpeää enkä ole miehelle voinut kertoa. No nyt sekin tuli sitten esille.

September, onko ollut puhetta kauanko olet vielä osastolla?

Tänään sain aikaiseksi mentyä sinne harrastustoimintaan. Se meni jopa ihan ok, vaikka ahdistikin koko ajan mutta en usko, että kukaan huomasi mitään. Huomenna olen kotona ja sunnuntaina menen taas sinne. Ensi viikolla yritän pitää hieman lomaa sieltä ja olla kotona vaan. Kotonakin kyllä ahdistaa mutta mieluummin olen kotona kuin ihmisten ilmoilla.

Itsekin olen ollut itsetuhoinen, viillellyt aiempina vuosina paljonkin. On nytkin muutamat tuoreet arvet jalassa mutta tein niin pinnallisia että nuo varmaan häipyy talven aikana. Jotenkin en jaksa sitäkään. Kauhea sotku ja vaiva ja minkä ihmeen takia? Ei se auta kuin hetken ja sitten alkaa kaduttaa. En tuomitse itsetuhoisia, olen itsekin ollut siinä suossa tosi monesti. Nykyään vaan yritän vältellä sitä parhaani mukaan. Vaikka se usein vaikeaa onkin.

Tämä viikonloppu pitää jaksaa, ensi viikolla saa olla lomalla. Huomenna asioita hoidettavana. Hoitajan aika on vasta parin viikon päästä, sitä odotellessa. Osastoa harkitsen edelleen, en ole päässyt mihinkään lopputulemaan sen asian kanssa. Varmasti se olisi paras ratkaisu mutta en jotenkin jaksa edes sinne mennä.

Ensi viikko nyt ainakin menee vielä osastolla. Tiistaina on lääkäri taas. Viikko kerrallaan katsotaan tilannetta eli aika epätiedossa olen koko ajan.

Kerroin hoitajalle, miten kotona meni. Kerroin myös rehellisesti, mitä lääkkeitä otin ja minkä verran. Sain tommoisen turvasuunnitelman tekemisen tehtäväksi viikonlopulle.

Mulla on nyt parempi kaus, sen huomaa siitä että jaksan tehä kaikenlaista ja jaksan auttaa muitakin 🙂🌻

On toi niin väärin, jos uhataan huostaanotolla, kun käy hoidattamassa itseään ja kun et ole yksinhuoltajakaan. Minulta huostaanotettiin lapseni, kun hän oli murrosiässä. Olin ja olen siitä vieläkin katkera, mutta nyt voin jo sanoa, kun vuosia siitä on kulunut, että lapseni olisi pitänyt ottaa huostaan jo aiemmin minun tapauksessani. Elämäni oli kaoottista, hain apua ajoittain alkoholista, kaipasin ja janosin rakkautta hinnalla millä hyvänsä ja jätin lapseni syrjään. Nyt sitten vieläkin kärsin seurauksista ja voin pahoin. Ja lapseni voi pahoin. On tämä elämä yhtä oppimista, välillä tuskaisen hidasta sellaista. Jotenkin meidän on vain läpikäytävä tiettyjä asioita ja seuraamme vierestä, kun jollain muulla menee hyvin ja on elämä järjestyksessä ja ihmettelemme, miksei meillä voi olla sellaista elämää Mutta koko ajan menemme eteenpäin ja viisastumme tai sitten emme ja taas elämä potkii päähän. Mutta hitaasti ja varmasti tulemme enemmän tietoisiksi omasta itsestämme, toiveistamme ja se taas vie meitä eteenpäin.

Mä vaihoin vaan nimimerkkiä eli oon se entinen tyttönen vaan. Mut nykyään käytän tota uutta nimimerkkiä..

Onpa taas vaikeeta. Uin nihilismin syvissä vesissä. Ajatukset ja näkemykset ovat kapeakatseisia ja mustavalkoisia. Kaikki on turhaa ja merkityksetöntä. Tulevaisuudessa ei näy mitään.

En tiedä, onko tämä ahdistusta vai masennusta, jota juuri koen. Ainakin on paha olla. Tekisi mieli ottaa lääkkeitä, satuttaa itseäni. Odotan miehen tänne tuloa, mutten oikeasti usko sen auttavan olooni.

Tekisi mieli huutaa paha olo pois, mutta samalla en haluaisi edes kuiskata.

Mene pois.

Mullakin aivan hirvittävä olo. Ollu jo monta vuotta. Tuntuu välillä että lysähdän maahan enkä jaksa siitä enää nousta. Kammottavia ajatuksia itsensä satuttamisesta ja kauheita itsesyytöksiä, että tämä koko sairaus on mun oma vika.

Kamalia pelkotiloja, etten enää jaksa suorittaa ja että tämä on ainut elämä eikä muuta enää tule.

Kamalia traumaattisia kuvia heijastuu verkkokalvolle. Silti minusta ei varmastikaan huomaa että asiat on näin, kun pystyn osallistumaan harrastuksiin ja sosiaaliseen kanssakäymiseen.

Oikeasti haluaisin vain lukkiutua neljän seinän sisään ja olla täällä, mutta tiedän että ei sekään pidemmän päälle välttämättä ole hyvä ratkaisu...