Jotenkin epätoivoinen olo. Että tätäkö tää elämä loppujen lopuksi on: urheilua ja ruoan laittoa. Jotenkin oon vaan aina halunnut että elämä olisi yhtä juhlaa. Mutta tuntuu että aikamoista kärsimystä tämä on välillä. Olen kuitenkin sen päättänyt että loppujen lopuksi pitää vain tyytyä osaansa. Joillakin elämä voi olla todella onnellista. Tuntuu vaan että kaikki asiat menevät niin nopeeta, kuten esim. aika. Vuoden päästä tulee 30 täyteen. Ehkä sitä on jonkin verran viisaampi kuin 20-vuotiaana, mutta harmittaa vain kun elämä tuntuu välillä niin harmaalta.

No onneksi kuitenkin olen tällä hetkellä ihan hyvässä kunnossa...

Tsemppiä kaikille!🙂👍

Mä kävin tänää terapeutilla ja hyvin meni käynti 🙂👍

Moi.

Pääsen tänään tohon avo-osastolle, sieltä kai vapautunut paikka. Kuulin eilen hoitajan puhelinkeskustelun, että kaikki osastot täynnä, kun ois joku pitänyt mahduttaa sekaan.

Toisella osastolla saa keskusteluapua enemmän. Ainakin kesällä siellä sai.

Ihan uudenlainen häpeä ja syyllisyys on iskenyt. Tuntuu vatsassa asti. Miksi mua hävettää niin paljon se, että hakeuduin osastolle?

Olen taas alkanut miettiä im:ää. ☹️

minäitse89 kirjoitti 5.11.2018 15:21

Olen taas alkanut miettiä im:ää. ☹️

Mullakin koko ajan mielessä, vaikka en meinaakaan mitään.

Moi! Olen uusi täällä vasta vähän aukaa sitten löysin tukinetin ja nyt uskalsin rekisteröityä... Oon ollu poissa työelämästä muistaakseni kolme-neljä vuotta, masennuksen takia. 3v psykoterapiaa takana keväällä. Viimesin vuos ollu yhtä helvettiä pahinta ikinä.. Käyty mielisairaalassa ja avoyksikössä. Miulla on kaks ihanaa lasta mut silti ajattelen itsemurhaa melkein päivittäin... Yrityksiä 3-4, tässä vielä ollaan. Takana kuukausi huonoa aikaa.. Odotan lasten isää kotiin ottamaan tilanteen haltuun

Veriarvot on ihan keturallaan. Tapasin sisätautilääkärin sen takia. Huomenna jatkuu tutkimukset, mutta nyt tiedetään, että mulla on ainakin lievä litium-myrkytys, nestehukka ja kuume. Nyt on sitten pidettävä juomapäiväkirjaa ja litiumit on hetken katkolla.

Luoja kun hävetti sydänfilmin otto, kun itsetuhoisuuden merkit on toisessa nilkassa. Vanhempi hoitaja kyllä hoiti asian hienosti ja peitti jalkaa niin paljon villasukan varrella kun pystyi. Anturi tietysti meni juuri haavojen päälle.

Tapaaminen perheen kanssa meni mukavasti.

Moi. Oon uusi tällä sivulla, päivää kaikille. En tarkalleen edes muista että miten eksyin tänne, mutta ajattelin hieman purkaa mun sydäntä. En haluaisi valittaa mutta tuntuu vaan niin pahalta. Masentaa ja ahdistaa. Mulla on ollut rankka lapsuus. Mua ei oikeestaan edes haittaa jos joku nyt mut tunnistaa mutta mun faija joutu taposta vankilaan kun olin pieni ja sen jälkeen kun se tuli takas niin kaikki alkoi mennä huonosti. Noin neljän vuoden ajan mun elämä oli jatkuvaa sekasortoa. Mun vanhemmat eros ja jouduin 12v lapsena ottamaan aikuisen roolin. Oli jatkuvaa kummankin vanhemman alkoholinkäyttöä ja perheväkivaltaa. Ihan sama minne menin, missään ei ollut hyvä olla. Jos olin kotona, faija hakkas mua ja kiusas muutenkin henkisesti kokoajan.

Jos menin äidin luokse, siellä oli sen poikaystävä joka taas kännissä hakkas mun mutsia. En pystynyt puuttumaan mitenkään koska äijä oli silloin mua kaksi kertaa isompi ja sain melkeen kerran puukosta. Monesti myös poliisit oli kuvioissa mukana, en ikinä unohda sitä kuinka poliisit tuli mellakkakilven kanssa meidän asuntoon sisälle tai sitä kuinka monesti jouduin äidin luona soittamaan hätäkeskukseen kun sen poikaystävä oli tulossa oven läpi tai sitä kuinka jouduin valehtelemaan poliiseille että olen vain naapuri joka valittaa melusta ettei ne ilmota lastensuojeluun että alaikäinen poika soittaa keskellä yötä poliisit kun niiden kodissa hakataan ihmisiä ja kaikki on kännissä.

Koulussa mua (tietenkin) kiusattiin koko yläasteen ajan koska elämä olisi muuten ollut liian helppoa. Kavereita ei hirveästi ollut paria lukuunottamatta joista toinen oikeastaan vaan jätti mut kaiken tän keskellä. Kiitti v******. Mulla oli myös jatkuvasti jalka murtunut joka lisäsi stressiä entisestään. Jossain kohtaa lastensuojelu astui sitten mukaan ja mut huostaanotettiin.

Pääsin myöhemmin takas kotiin jossa sama meno jatkui. Mut huostaanotettiin uudestaan ja oikeastaan sen jälkeen mun elämä on alkanut palata raiteilleen. Olin 4kk eräässä kriisiperheessä ja se oli ainakin silloin parasta mun elämässä pitkään aikaan. Sen jälkeen menin vuodeksi sijaisperheeseen, sitten vielä hetkeksi äidin luokse kunnes sain jälkihuollon kautta oman asunnon. Haastoin lisäksi faijani oikeuteen ja voitin. Tosin sen jälkeen jouduin leikkaukseen tulehtuneen umpisuolen takia mikä on itsessään aika outoa sillä se tapahtui pari tuntia oikeudenkäynnin jälkeen. Tosin stressasin erittäin paljon joten se stressi varmaan purkautui jotenkin noin.

Siitä lähtien kun sain oman asunnon niin oon elänyt tosi onnellisesti, tehnyt mitä huvittaa ja kaikki on ollut aika hyvin. Paitsi nyt viimeisen parin kuukauden aikana oon huomannut että nyt on iskenyt aika kova masennus. Olen käynyt nuorisoasemalla noin vuoden (olen 19) mutta mun työntekijä vaihtui ja nyt mitään ei ole kuulunut. Parissa tapaamisessa oli myös lääkäri mukana, ja se sanoi että laittaa mulle lähetteen tai vastaavan lapun mikä oikeuttaa mut saamaan kelalta avustusta terapiaa varten. Lisäksi sovittiin että uuden työntekijän kanssa aloitan ensiksi tapaamiset noin kerran viikossa sillä aikaisemmin olin käynyt vain noin kerran kuukaudessa. Ns. "totuttelua" alkavaa terapiaa varten.

Nyt siis enimmäkseen olo on masentunut ja turhautunut koska mitään ei kuulu mutta ahdistaa itse soittaa ja kysellä. En halua valittaa tai ylipäätänsä "vaatia" mitään. Mut kyllähän se olisi ihan kiva päästä nopeesti sinne terapiaan. Pitää varmaan huomenna soittaa. Mä olen muutes aikavarma että mulla on myös jonkinlainen estynyt persoonallisuus mikä entisestään sekoittaa mun oloa. Pahana päivänä kaupassa käyntikin tuntuu kamalalle. Mutta on niitä hyviäkin päiviä ja jos ei olisi masennusta niin pystyisin varmaan aika hyvin kontrolloimaan tuotakin. Masennuksenkin arvelisin olevan noin keskivaikeaa. Se mikä on raskainta, se ei ole jatkuvaa masennusta vaan on niitä hyviäkin hetkiä mutta sitten taas "vajoan" takas siihen masennukseen ja se on oikeasti aika raskasta.

Kuolemaa olen myös miettinyt mutta en halua luovuttaa. Viiltelyä tai mitään vastaavaa en myöskään tee, musta ei ole siihen eikä se auta mitään. Myöskään lääkkeitä en halua, ne sopii enemmänkin mielestäni nopean shokin helpottamiseen kuin pitkäaikaiseen käyttöön. Oon yrittänyt vähän alkaa harrastaa jotain ja keksimään mielekästä tekemistä. Hyvinä hetkinä asiatkin siis kiinnostaa ja saan asioita hoidettua. Esimerkkinä vaikka siivous tai laskujen maksaminen. Mutta sitten on näitä huonoja päiviä. Voisi siis sanoa että mielialat vaihtelee aika paljon, koen myös aika kovaa vihaa ja katkeruutta enimmäkseen tuntemattomia kohtaan. Sitä on vaikea selittää. Sitä ei nää ulospäin. Myös jatkuva sekava olo ja muistiongelmat on arkipäivää.

Oon tällähetkellä työtön, lopetin koulun tuossa pari viikkoa sitten. En vain pystynyt olemaan siellä enään. Peruskoulun jälkeen mä olin vuoden ammattikoulussa mutta jätin kesken, sillon en vielä huomannut itsessäni mitään masennusta tai vastaavaa. Sen jälkeen oon lopettanut kaksi koulua kesken. Haaveena olisi joskus vielä perustaa oma yritys. Mutta kaikki tuntuu niin vaikeelta. Yritän pitää positiivisen asenteen mutta joskus se vaan on mahdotonta. Jos jotain hyvää pitäisi tästä tilanteesta löytää, ainakin oon alkanut purkamaan mun tunteita mistä johtuu vihan yms. muut tunteen muutokset joten kai se on vaan hyvä juttu.
Kiitos jos jaksoit lukea, ite oon tän kirjoittamisen aikana käynyt läpi joukon erilaisia tunteita ja tuntuu heti paljon paremmalle.
Yrittäkää tekin pärjätä. 🙂👍

Kauhea ahdistus päällä. Ahdistaa tämä eläminen. Ilmastonmuutos, kuolema, masennus, harhat kaikki nämä ovat hirveitä asioita. Haluaisin niin koko sydämmestäni että olisi Jumala tai jokin kuolemanjälkeinen elämä. Jossa saisi rauhan. Kun elämä on välillä yhtä tervan juontia. Olisipa tämä oleminen helpompaa...☹️

Mulla on tänää julmetun vaikea aamu..

Tänään on kamalan vaikee päivä, en tiiä mistä johtuu mut näitä tulee välillä.

Tervetuloa uudet kirjoittajat mukaan joukkoon 🙂👍

Hei ja hyvää tiistaita.

Luulin, että oli torstai, mutta tyttäreni onneksi korjasi minut, kun hän soitti koulun jälkeen.

Tapasin tänään lääkärin. Lääkkeisiin tehtiin pieniä muutoksia annoksien suhteen. Lisäksi sain unilääkkeeksi Imovanen, koska Abilify on vienyt yöuneni.

Aamun verikokeiden tulokset eivät ole vielä tulleet, joten en osaa vielä sanoa, onko myrkytyksestä selvitty. Pää on edelleen kipeä ja lämpöä on, mutta vapina ja sätkiminen on jäänyt.

Osasto jatkuu ainakin tämän ja ensi viikon.

Olen vihdoin taas jonkinlaisessa tasapainossa. Mutta onnellisuus on pelkkä myytti. Ihminen voi olla korkeintaan tyytyväinen tässä elämässä. Onnellisuutta ei ole ihmisen elämässä. Pieniä ehkä ilon hulmahduksia voi välillä tuntea mutta siinä kaikki. Turhaa etsiä liian hyvää oloa, parempi kun tyytyy vain tilanteeseen ja yrittää elää jotenkin edes aktiivista ja taspainoista elämää.

Itse ainakin luotan siihen että kun vaan nöyrästi otan kärsimykset ja myös ilot vastaan niin loppujen lopuksi kaikki on Jumalan käsissä. Me ihmiset olemme niin kamalan pieniä tässä maailmassa. Mulla on auttanut se että nöyrtyy. En ole muuta lääkettä ahdistukseen tai masennukseen löytänyt. Toki on kemikaaleja jolla saa hyvän olon mutta joista tulee vakavia jälkiseurauksia. Täytyy vain seistä hiljaa paikallaan ja mielessä rukoilla että Jumala jonain päivänä taas auttaisi hädässä. Täytyy pitää tätä kehoa hyvässä kunnossa, koska se on Jumalan lahja meille ihmisille. Hiljainen rukous usein toimii, jos tarvitsee tukea tässä pimeässä maailmassa...

Hyvää tiistaita!