Olen 40-vuotias entinen väkivalta- ja huumerikollinen. Ajattelin kertoa tänne hieman elämäntarinaani, sillä monen tekstissä kysytään että onko tulevaisuutta ja koska paha olo loppuu ja tahtoisin omalla tarinallani kertoa että kyllä se tulevaisuus siellä odottaa jokaista ja se olokin voi normalisoitua tai ainakin oppii elämään sairautensa kanssa.

Häpeä. Minut kasvatettiin häpeällä. Isäni ja äitini kuuluivat keskiluokan keskiluokkaan kahden autonsa, isolla takapihalla varustetun omakotitalonsa ja hienojen mööpeliensä kanssa. Heillä oli kaksi lasta, minä ja siskoni ja me matkustelimme joka vuosi ulkomaille. Koulussa piti menestyä ja kaikenmaailman kissanristiäisissä ja tapahtumissa käyttäytyä moitteettomasti. Huutoa tuli viimeistään kotona jos oli ottanut liikaa tarjolla olleita herkkuja tai pidetty liikaa ääntä. Väkivallallakin uhattiin ja nuorena tuli tukkapöllyä pienimmistäkin jutuista. Huono-osaisista puhuttiin alentuvaan ja säälittelevään sävyyn.

Isäni ja äitini kävi jatkuvia valta-taisteluita keskenään. Isäni vallan väline oli hänen äitiä huomattavasti suuremmat tulot ja äitini vallan väline oli tunnemanipulaatio ja seksi. Nämä kaikki olivat meille kahdelle lapselle täysin selviä asioita koska äitini ja isäni huusi ja raivosi toisilleen ja meille ihan jokainen viikko. Kun tulimme teini-ikään ja käyttäydyimme kuin teini-ikäiset saivat vanhempani siitä uuden syyn huonolle liitolleen ja saimme sisareni kanssa kuulla usein että vanhempieni murheet ovat jomman kumman meidän vika. Sisareni sairastui mieleltään peruuttamattomasti ja minä lähdin kotoa 16-vuotiaana ja ryhdyin elättämään itseäni rikoksilla. Jotain kertoo vanhemmistani se, etteivät he olleet lainkaan yhteydessä sosiaaliviranomaisiin tai poliisiin vaikkeivät tienneet missä heidän 16-vuotias poikansa on. Lukiossa kävin vielä hetken aikaa näyttäytymässä (minut laitettiin lukioon "väkisin" koska mitään muuta vaihtoehtoa ei tietysti vanhemmilleni ollut kuin akateeminen ura heidän lapsilleen).

Tästä alkoi yli vuosikymmenen rikollinen elämä huumeiden ja väkivallan keskellä. En nyt mene siinä sen kummemmin yksityiskohtiin, mutta käytännössä aivoni olivat kymmenen vuotta huumeiden ja jatkuvan pelon kyllästämät. Koska tahansa saattoi alkaa tappelu ja koska tein niin "kovia" juttuja, oli pitkien vankeustuomioiden pelko jokapäiväistä. Minut pahoinpideltiin monta kertaa. Meinasin kuolla huumeisiin monta kertaa. Tappouhkaukset muuttuivat arkisiksi. Käytin viikottain amfetamiinia, metamfetamiinia, kannabista ja ekstaasia. Kokaiinia ja subutexia käytin harvakseltaan. 27-vuotiaana päätin lopettaa.

Luonnollisesti mielenterveyteni oli aikalailla säpäleinä kun lopetin. Minulle jäi kasvatuksen ja omien valintojeni jälkeen käteen paniikkihäiriö, ärtynyt suoli, krooninen refluksitauti ja tyrä, nieluni ei toimi kunnolla, olen ilman lääkitystä erittäin ahdistunut enkä voi poistua kotoani joka on mieleni mielestä ainoa turvallinen paikka, olen edelleen masentunut mutten enää vaikeasti, kasvoni ja kehoni on täynnä arpia väkivallasta ja itsetuhoisesta käyttäytymisestä, hampaani ovat pilalla, kärsin mikropsykooseista stressaantuneena, alkoholia en käytä enää lainkaan koska muutun harhaiseksi, huumeita en luonnollisesti käytä enää lainkaan mutta aivoni ovat muuttuneet runsaan huumeidenkäytön seurauksena niin, että olen monille aivokemioihin vaikuttaville lääkkeille yliherkkä tai saan voimakkaita sivuvaikutuksia helpommin. Listaa voisi jatkaa vielä.

Kuten sanottu olen nyt 40-vuotias. Lopetuspäätöksestäni on 13 vuotta. Ensimmäiset 5 vuotta olivat aivan kamalia. Olin vaikeasti masentunut. Harhainen. Sain paniikkikohtauksia päivittäin. Pelkäsin aivan kaikkea. Eniten pelkäsin että sydämeni tai hengitykseni pysähtyy koska sain traumatakaumia niistä kerroista kun meinasin kuolla huumeisiin. En pystynyt tekemään mitään muuta kuin makaamaan kotona. Itse vieroitusoireet huumeista eivät olleet erityisen pahat osaltaan sen takia, etten ehtinyt käyttämään pitkään suonensisäisiä.

Koska olin entinen huumeidenkäyttäjä lääkitykseeni ei voinut ottaa rauhoittavia (tai silloin vielä minua pidettiin huumeidenkäyttäjän, ei edes entisenä vaikka lopetin hyvin nopeasti kaiken ja repsahduksista joita oli vain muutama en kertonut kenellekkään). Paniikkikohtaukset ja traumatakaumat piti siis jollain muulla tavalla kohdata kuin rauhoittavien lääkkeiden armollisella avulla. Harjoittelin meditaatiota, hengitysharjoituksia, lihasrentoutusharjoituksia jne. Niistä sain jonkinverran apua, mutta toki lääkitystäkin oli ihan riittämiin.

Nyt kun sinä lukija istut siellä koneen ääressä ja elämä tuntuu täysin menetetyltä. Et halua nähdä ketään. Et halua tehdä mitään. Mietit jatkuvasti että mitä sinusta läheisesi ja muut ajattelevat kun olet niin epäonnistunut. Haluat vain nukkua. Minä haluaisin sanoa sinulle, että nuku. Unohda muiden miellyttäminen koska sinä olet sairas. Sinä olet nyt se joka tarvitsee apua ja hoivaa. Ne jotka sinusta oikeasti välittävät varmasti hoivaavat sinua ja ne jotka vain märehtivät sitä mitä sinä et sairaana tee eivät ansaitse pienintäkään ajatusta. Häpeä ja syyllisyys on se piru joka olkapäällä istuu ja piinaa kuiskutellen korvaan kuinka huono ihminen olet. Suomalaisuus on siitä niin perkeleen pirullista, että meidän pitäisi kaikkien olla talvisodan sankareita ja kyisen pellon kyntäjiä.

Minä olin iso ja pelottava rikollinen. Tatuoitu anoppien painajainen arpisella naamalla. Ei sellainen saa pelätä. Se on suurin häpeä jos pelkonsa näyttää ja haavoittuvuutensa. Sitä varten on huumeet. Tarpeeksi kun vetää viinaa ja piriä niin voi käydä yksin vaikka kymmenen miehen kimppuun. Silloin ei pelota. Sitten jätin viinan ja huumeet, mutta vihamiehet jäi ja syntilista. Se oli hirveää alkaa tekemään tilinpäätöstä yksin peloissaan mielenterveysongelmiensa kanssa.

Samalla tavalla sinä lukija olet ehkäpä energinen opettaja, lapsilleen omistautunut kotiäiti, kylmähermoinen salkunhoitaja tai ylitöitä mielellään tekevä putkimies. Sitten kun sairastuu mieleltään niin sehän ei ole mitään mitä voi osoittaa, että "katso, mulla on sormi poikki ja tämän takia olen nyt sitten kaksi viikkoa sairaslomalla" tai "mulla on nyt käsi irti ja tämän takia joudun jäämään sairaseläkkeelle". Se on näkymätön sairaus ja moni kokee ettei se ole tarpeeksi paha sairaus jotta sen takia pitäisi olla kotona ja maata sängyssä. Ja siitä se häpeä ja syyllisyys alkaa piinata. Siitä ristiriidasta. Että mieli ei jaksaisi yhtään ja se rakennettu rooli yhteiskunnassa alkaa hajota - oli se sitten rosvon tai lääkärin.

Tämän takia sanon, olkaa itsellenne armollisia. Antakaa itsellenne oikeus olla sairas. Kohdatkaa ne häpeän ja syyllisyyden demonit ja huutakaa niille päin naamaa, että voivat suksia v*ttuun. Minä väitän ilman mitään tohtorin hattua, että niin kauan kuin tappelette masennusta vastaan sen takia, että teitä hävettää olla sairas ja heikko ja tarvitseva niin niin kauan te joudutte taistelemaan loputonta taistelua. Tätä taistelua ei kuitenkaan tarvitse käydä yksin vaan suosittelen lämpimästi kaikille terapiaa/psykoterapiaa. Lääkkeet eivät ole muuta kuin TUKI parantumiseen. Se oikea masennuksesta parantuminen tapahtuu oman mielen kautta ja omien tunteiden ja demonien kohtaamisen kautta.

Normaali tulevaisuus on kaikkien saatavilla, niin sinun kuin tälläisen vanhan rosvonkin. Toivon sinulle lukija jaksamista sairautesi kanssa ja toivottavasti tekstini antoi hieman lisätoivoa sinne inhottavan sairauden keskelle.

PS. En ole "parantunut" masennuksestani ja paniikkihäiriöistä tai ahdistuksesta. Olen kuitenkin oppinut elämään sairauksieni kanssa ja vaikka olenkin sairaseläkkeellä käyn vapaaehtoistöissä ja näen perhettäni ja ystäviäni ja sukulaisiani runsaasti sekä käyn harrastuksissa.

Hyvää tiistaita.

Tänään on vihdoin aika psykologille. Kahdessa viikossa on tapahtunut paljon tämän olon suhteen. En ehkä halua hänelle mainita itsetuhoisuudesta ellei hän sitten suoraan kysy. Lääkärille voin ehkä huomenna kertoa. Hän tulee kysymään siitä joka tapauksessa.

Puhtaat purjeet, ikävää että itsetuhoisuuteesi suhtauduttiin tuomitsevasti. Sellainen vain kasvattaa sen ympärillä olevaa stigmaa. Itse ainakin koen oman itsetuhoisuuteni häpeällisenä ja nolona, koska en kuulu siihen ryhmään, joka stereotyyppisesti käyttäytyy näin.

Soroppi, itse asiassa viikonloput, jolloin koko perhe on kotona, ovat kaikista vaikeimpia. En kestä, että perheeni joutuu katselemaan tätä olotilaani. Kannan edelleen syyllisyyttä kesästä, kun lapset joutuivat näkemään minut niin hirveässä kunnossa. Vaikka eihän tälle mitään voi, niin hävettää, että olen taas tässä pisteessä.

Aamut on yleensä helppoja, mutta aika pian aamupäivällä iskee sietämätön tyhjyys. Kaikki on turhaa ja merkityksetöntä. En välitä mistään. Mikään ei tunnu miltään. Leijun vaan siinä tyhjyydessä ymmärtämättä ajankulusta mitään. Asiat sekoittuvat toisiinsa ja mitään suuntaa ei ole.

Rintakipua jatkunut nyt 3 vuotta. Burana onneksi vähän auttaa. Ja Panadol. Pitäis jaksaa lähtee kouluun, jotenkin vaan tekis mieli olla neljän seinän sisällä koko päivä, mutta tiedän että se ei tee ololle hyvää.

Kauheeta ajatella liikaa kaikkea... Kun sais ajatuksilta rauhan. Ehkä pitää vain sinnikkäästi keskittyä opiskeluun ja unohtaa kaikki muu.

Hyvää tiistaita kuitenkin... 🙂

Sinulle vanha rosvo: Aikamoinen elämänstoori sinulla, mutta hienoa, että olet noinkin hyvin selvinnyt. Olet selvästi joutunut pohjamutien kautta löytämään itsesi.Kohtuutonta on,että,joudut vieläkin kärsimään fyysisistä ja henkisistä koettelumuksista.Ja että siskosi elämä pirstoutui. Tsemppiä jatkoon sinulle, hyvältä näyttää sinun edistymisesi omassa elämässäsi.

Psykologilla käyty. En ihan osannut odottaa sitä mitä keskusteltiin. Paykologi sanoi, että jos mulla ei olisi huomenna aika lääkärille, hän olisi lähettänyt mut ensiapuun.

Näillä näkymin lääkäri tulee ehdottamaan osastohoitoa ja mun pitäisi nyt miettiä mun kanta asiaan. En tiedä, miten edes ottaa asia puheeksi miehen kanssa.

Että ku pyörii im mielessä... ☹️

minäitse89 kirjoitti 30.10.2018 13:1

Että ku pyörii im mielessä... ☹️

Nii mullakin, kävin tänää juttelemassa päivystysajalla mut ei vaan helpottanu oloo..

September kirjoitti 30.10.2018 12:58

Psykologilla käyty. En ihan osannut odottaa sitä mitä keskusteltiin. Paykologi sanoi, että jos mulla ei olisi huomenna aika lääkärille, hän olisi lähettänyt mut ensiapuun.

Näillä näkymin lääkäri tulee ehdottamaan osastohoitoa ja mun pitäisi nyt miettiä mun kanta asiaan. En tiedä, miten edes ottaa asia puheeksi miehen kanssa.

Hei September,

Kiva, kun kirjoittelet.

Varmaan psykologi oli huolissaan masennuksestasi.

Ehkä sinun kuitenkin kannattaisi harkita sitä osastoa. Olisihan se lapsillekin mukava, kun saisit itsesi kuntoon. Lapset kuitenkin tarvii vielä pitkään äitiä, joka huolehtii. Olisko sulla ketään sukulaista esim. oma äitisi tai siskoa, joka voisi huolehtia lapsista sillä aikaa?

Sanot vaan miehelle, että sulla on vakava masennus ja tarvitset osastohoitoa. Sano, että sairaus se on siinä kuin joku muukin ja sun pitää mennä osastolle. Voisko sun mies olla lasten kanssa, onhan hänkin vastuussa lapsista? Minkä ikäisiä sinun lapset on? Tai saisitko apua sosiaalitoimesta ehkä?

Kun voimat vähenee, eikä mistään tule lisää voimia, niin se on aika ongelmallinen tilanne. Ymmärtääkseni kun on kaksisuuntainen, niin välillä voi joutua olemaan osastolla, että saa levätä sekä rauhoittua ja löytyy sopiva lääkitys. Varmaan kannattaa "totella" lääkäriä.

Toivon, että asia ratkeaisi hyvällä tavalla jotenkin ja saisit avun masennukseen. Kovasti tsemppiä sinulle September.

En ole kyllä yhtään viisaampi sen suhteen, mitä haluan huomiselta lääkärikäynniltä. Ahdistaa, kun en tiedä...

No, eipä tarvitse miettiä. Lääkäri oli sitä mieltä, että tästä selviää töitä tekemällä ja suomalaisella sisulla.

Lääkitystä toki muutettiin, mutta siinä menee 3-4 viikkoa ennen kuin vaste alkaa tuntua.

Mä kävin tänää tk:ssa pahan olon takia, mutta laittovat kotia takas kuitenkin..

Tyttönen vaan kirjoitti 31.10.2018 14:55

Mä kävin tänää tk:ssa pahan olon takia, mutta laittovat kotia takas kuitenkin..

Kurjaa, ettet sinäkään saanut tarpeeksi apua.

En tiedä, selviääkö tästä sisulla niin kuin lääkäri väitti. Olen alkanut syömään kolmiolääkkeitä ihan miten sattuu. Ihan mikä vaan käy, jos sillä saa pään sekaisin. Vielä parempi, jos saa tajun pois.

Lääkkeisiin tehtiin aika paljon muutoksia. Litoa nostettiin ja otettiin kaksi lääkettä lisää. Jatkossa menee Lito, Ketipinor, Abilify ja Sepram.

Tekis mieli vaan luovuttaa...

Mä jäin osastolle tältä päivystysreissulta..