Kävin tänää päivystyksessä ja sieltä passitettiin kotia, ku en oo tarpeeks vissiin nii sairas..

September - minulla on vähän vastaavia kokemuksia masennuksesta ja parisuhteesta. Sairastan vakavaa masennusta ja olen suuren osan ajasta täysin sen vallassa. Erosin vaimostani viime vuoden elokuussa, koska minulla ei ollut vuosiin ollut kiinnostusta parisuhteen ylläpitämiseen.

Ajattelen, että suurin syy siihen oli oma sairauteni, joka vei minulta kaikki halut enkä pystynyt ilmaisemaan minkäänlaisia tunteita. Tämä johti suhteessamme vakaviin ristiriitatilanteisiin, joista viimeisin johti itsemurhayritykseeni ja kotoa pois muuttooni.

Ajattelen, että hänellä on parempi olla ilman minua ja että hän kyllä löytää sellaisen suhteen, jota minä en pystynyt hänelle tarjoamaan. Tuntui pahalta, sillä siinä ei varsinaisesti ollut mitään henkilökohtaista häntä kohtaan. Hän oli hyvä vaimo. Nyt oma elämäni on tasaisempaa ja stressittömämpää, mutta myös paljon yksinäisempää.

Kiitos myötäelämisestä kirte5 ja heart and soul.

Koulutuspäivä oli mielenkiintoinen ja tuli jopa naurettua kollegoiden kanssa. Meitä oli kiva porukka. Ensi viikolla jatkuu, ja luulen nyt että katson vielä tuon ensi viikon kuitenkin, jospa mielenkiintoiset työjutut auttaisi unohtamaan hetkeksi omat olotilat.

Tänään oli vähän helpompi päivä, mutta jossain sisällä silti on raskas ja paha olo. Ehkä tämä itku pian muuttuu välinpitämättömyydeksi. Tämä viikko on ollut poikkeuksellinen muutenkin lasten syysloman takia. Ensi viikolla sitten näkee todellisen tilanteen paremmin, kun palataan arkeen.

kirte5, toivottavasti saat toivomasi lääkityksen ja siitä olisi apua. Minulla on kuun lopussa aika taas uudelle lääkärille. Saa nähdä, haluaako lääkäri kokeilla jotain uutta masennuksen estoon. Tai ehkä nostetaan litoa ja ketipinoria. En haluaisi uusia lääkkeitä ellei sitten kolmatta noiden kahden tutun rinnalle.

Hyvää viikonloppua kaikille.

Moi,
mulla on sellanen tunne että jos kymmenen vuotta vielä eläisin niin se olisi jo saavutus sinänsä. Sittenhän ilmastonmuutos tulee yms.

Alkaa vaan tuntua kehossa siltä että jos 40 v. tulisin täyttämään niin olisin erittäin ylpeä itsestäni. Olen ehkä itsekäs ja myönnän sen, mutta loppujen lopuksi yksinhän me tässä elämässä olemme ja tässä kehossa.

Tää elämä vain on niin merkillinen asia, kun ensin saamme synnyin lahjaksi tietoisuuden ja käymme kouluja ja menemme töihin. Sitten jossain vaiheessa tämä tietoisuus sammuu. Luulisi että luonnolla olisi jokin suunnitelma ihmistä varten, ettei tämä elämä olisi vain yhtä kaaosta.

Ja kun näin uskonnollisia näkyjä aikanaan, niin mulle sanottiin että se kaikki on vaan sairautta ja kuoleman jälkeen ei ole mitään. Se voi olla kyllä totta, mutta silti mietityttää.

Ja erityisesti se: miksi Jumala tai luonto on antanut ihmiselle tietoisuuden jos se kuitenkin väistämättä häviää...😑❓

Elämä tuntuu merkityksettömältä. Välillä toivon, että mulla olisi suhde Jumalaan, jotta tällä maanpäällisellä kärsimyksellä olisi jokin suurempi tarkoitus. Alan ymmärtää, miten isoäitini on elänyt niin pitkälle tämän sairauden kanssa. Häntä odottaa Taivas. Hänen kärsimyksensä palkitaan.

Olen kärsinyt 20 vuotta. Missä on mun palkinto? Muuttuuko tämä joskus paremmaksi niin, että kärsimys saa jonkun merkityksen? Miksi minä? Tietenkään sairauksille ei voi mitään. Joku saa syövän ja joku mielen sairauden.

Luulin, että kaikki muuttuu oikean diagnoosin myötä paremmaksi, mutta kaikki onkin vaan mennyt huonompaan suuntaan. Olen kolmekymppinen ja näin sairas. Entä seuraavat 30 vuotta? Tuleeko niitä edes? Jos se on vaan tätä, niin turha pitkittää enempää täällä oloa.

Mieleni on muuttumassa mustaksi.

Hei.
Tietoisuuden osottautuessa harhaksi, se vain häviää. Muunlaisen tietoisuuden ei pidä hävitä mihinkään, vaikka elämme malttamattomassa maailmassa, jossa kiire on usein hyväksytympää, kuin vetelehtiminen.

Miten tietoisuus voisi olla harhaa. Ihmisellä on aivot joissa sijaitsee tietoisuus. Kuoleman jälkeinen elämä on harhaa.

Mutta toisaalta jos ihmisen elämä on aivan perseestä ja vaihtoehtona on ikuinen uni, niin mikäs siinä.

Sama kun illalla menee nukkuun ja sitten ei herääkkään.

Mun mielestä me elämme huonoimmassa mahdollisessa maailmassa. Onhan näitä kaiken maailman kukkahattu tätejä jotka toitottaa että kyllä elämä on ihanaa. No voi se ollakkin, mutta mitäs sitten kun kuolee tai sairastuu vakavasti. Onko skitsofrenia tarpeeksi raskauttava syy itsemurhalle. Saanko armahtaa itseni. En vain jaksa tätä saatanan olemista, kun ei pysty keskittymään kirjaan tai mihinkään. Ja jatkuvat kivut ja tunne että tämä elämä on kuitenkin vain ohi menevää ja lopulta kaikki on tuhkaa.

Minkä ihmeen takia me ei jääty puihin kiipeilemään? Mieluummin apinana puissa syömässä banaaneja, kuin kaupungeissa jossa liikku varkaita ja murhaajia. Ja joissa uskonto on vaan vallanpito väline ja fossiiliset päästöt tuhoavat ilmaston. Ja lopulta maapallolla on enää muutama vaivainen eliö...

Ihmiskunnalla elin aikaa 12 vuotta. Sen pitunen aika pitäisi vielä jaksaa tekemättä itsemurhaa. Ehkä jaksan ja kirjoitan tänne joka päivä kuinka paska olo on ja kuinka paskaa kaikki on. Ehkä odotan sitten sen 12 vuotta ja kun maapallo on tuohoutumisen partaalla niin samalla voin jättää jäähyväiset tälle kaikelle paskalle...

SORRY!☹️

Sorruinpa sit viiltelyyn.. ☹️

Tänään on ollut vähän parempi påivä. Alakuloinen, mutta ei ole paha olla. Olen saanut vähän siivottuakin.

Lääkkeet on ollut kolme päivää ottamatta, koska olen ollut töissä. Nyt sitten sammuin illalla melkein heti ja nukuin kolmetoista tuntia. Muutaman kerran heräsin tokkurassa sekoilemaan ja näin ihan päättömiä unia.

Saan ystäväni lapsineen tiistaina kylään ja stressaan sitä suunnattomasti, koska en tiedä, miten jaksan ottaa vieraita vastaan.

Hyvä, että tämä viikko on pian ohi.

Nuo jälet näyttää pahoilta, mut ei voi mitään ku on nii paha olla. Mun pitäs vahingoittaa itteäni vielä pahemmin..

Ei tästä tuu mitään, ku viiltelen vaan lisää..

Tyttönen vaan kirjoitti 21.10.2018 17:52

Ei tästä tuu mitään, ku viiltelen vaan lisää..

Viiltelyyn jää helposti koukkuun, tiedän kokemuksesta. Endorfiinit tuovat hetken helpotusta oloon, mutta se on ohimenevää. Itsellä viiltely on tällä hetkellä satunnaista. En voinut tänään mennä perheeni kanssa saunaan haavojen takia. Hävettää.

Selvisin tästä päivästä ihan hyvin. Lääkkeet kai auttoi tasaamaan mielialoja, kun ne jäi niin monta päivää ottamatta ja nyt sitten otin taas normaalisti.

Nukuin 13h yöllä ja päivällä nukuin 4h. Voisin vaan nukkua ja nukkua.

Huomenna jatkuu taas koulutus. Tuntuu, että olen koko ajan töissä, vaikka oikeasti olen vain kolme päivää viikossa. En tiedä, pystynkö joulukuun alusta palaamaan kokoaika töihin.

Ei jaksa enää..

Höpö höpö. Jaksaa jaksaa. Kirja käteen ja rupeet lukeen🙂👍