Tuntuu välillä että olen ammentanut itseni aivan tyhjiin. Olen kuitenkin antanut maailmalle ja ihmisille paljon, ainakin olen luonut verkostoa ja opiskellut ja elänyt itsenäistä elämää. En vain tiedä enää mihinkä suuntaisin. Tuntuu välillä että sitä on jo täysin tyhjä vaikka ikää kohta vain 29 v.. Koen että menneisyydessäni olen joutunut kärsimään paljon, silti olen säilyttänyt positiivisen elämän asenteen kavereitteni keskuudessa. Olen pyrkinyt olemaan kannustava ja huomioon ottava. Olen tehnyt myös toki enemmän virheitä kuin pitäisi.

Olen kuitenkin nyt vähän vanhempana onnistunut luomaan sosiaalisia suhteita hyvin monenlaisten ihmisten kanssa. Koen että ehkä olen kuitenkin antanut enemmän kuin ottanut. Ankarin olen ollut itselleni. Olen aivan liian ankara juuri siinä. En ole pystynyt olemaan itselleni lempeä.

Olen mokaillut alkoholin kanssa. Ja se on juuri se suurin synti mitä olen tehnyt. En pääse siitä yli ja joudun maksamaan siitä nyt kovaa veroa....

Mä lähen taas psykiatrian osastolle..

Ei otettu osastolle, et kotia vaan takas..

Voi harmi Tyttönen etteivät ottaneet...

Taas yksi päivä takana ja kohta pääsee nukkumaan. Huomisen kun jaksan niin annan itselleni luvan levätä alkuviikon. En käy töissä mutta mulla on oma hevonen ja pieniä hoidettavia juttuja tallilla ja ne vie tosi paljon mun aikaa. Yleensä nautin siitä ja oma hevonen on tietysti rakas, mutta tällä hetkellä tallille meno tuntuu ylivoimaiselta ponnistukselta. Ehkä jos lepään vaikka perjantaihin asti, jaksankohan sitten..? Keskiviikkona olisi keikkakin jonne minulla on lippu. Toivottavasti jaksan mennä sinne.

Nyt pinnistän kaikki voimani, että pääsen huomenaamuna sängystä ylös ja tallille. Huominen enää. Vain huominen.

Mulla on koko vkl töitä. Fyysisesti jo ihan rikki, mutta eiköhän toi huominenkin mene suht iisisti.

Mulla on tässä nyt kasvun paikka. Työ on nyt mun elämässä toissijainen ja osa-aikainen asia ja niin sen kuuluu ollakin. Siinä on vielä oppimista, että mun arvoa ei määrittele mun työpanos vaan ihan toiset asiat.

Saa nähdä, jatkuuko syysväsy maanantaina. Mulla ei ole edes psykologin aikaa ensi viikolle ja siitä tulee jotenkin turvaton olo. Että meinaavat jättää minut viikoksi ilman hoitokontaktia. No ehkä tässä ollaan tultu jo sen verran eteenpäin, ettei mitään hätää ole juuri nyt. Onhan tässä tasaista oloa jo monta viinkoa. Se on aika uskomatonta. Ihan uusi ajanjakso elämässä.

Semmoisia lauantai-illan ajatuksia.

Tyttönen, tää nyt on vähän tyhmä neuvo mutta ootko kokeillu keskittyä johonkin: esim. kirjaan tai ristikoihin. Yrität eksyttää im-ajatuksia. Tiedän että se on hankalaa, kun se itsellänikin on, mutta kun pääsee vauhtiin, niin luulen että esim. kirja tai jokin elokuva voisi auttaa. 🙂

Sorruin sit viilteleenkin..

hei. Olen 18 vuotias nuori...asun yksin ja olen fyysisesti suhteellisen huonossa hapessa. Tämä johtaa siihen etten ulos hirveästi astu. Päätin tänne kirjoittaa jotain kun muut sosialisoimisen muodot on jo kokeiltu....Mulla ei järin paljoa kavereita oo (atm 0, yksi tuttava koulusta). Olen todella epätoivoinen.

Masennus on pahentunut niin paljon, että otin lääkitykseni takaisin käyttöön, ideana olisi mahd. pian muuttaa lääkitystä koska se vain pahentaa oireita, mutta auttaa uneen.

Mitä ihmettä voisin tehdä ettei tämä olo valtaisi aina täysin mieltä. Siivoan asunnon säännöllisesti, pidän siitä ainakin huolta, ja sun muuta, mutta ei ole varaa tehdä yhtään mitään eikä ole mahdollisuuksia paljoa kehenkään uuteen tutustua....En oikein luota ihmisiin kun koulukiusaustaustaa löytyy, ja paljon.¨

Kaikki kaverit sairastumisen myötä lähtivät elämästäni. Ei kukaan jaksanut vaan kattella vierestä kun en edes kykene hymyilemään.

Vietän kaiken arkeni yksin kotona, koitin saada lemmikkilupaa mutta sekin hylättiin. Käy todella pahasti valmiiksi heikon psyykkeen päälle olla täysin yksin omien ajatuksien kanssa suuri osa ajasta. Onneksi minulla on sentään terapeutti ketä nään kahdesti viikossa, mutta sekään ei tunnu kaiken tämän paskan keskellä auttavan ollenkaan...

Olen todella epätoivoinen, mikä neuvoksi??😑❓

Anteeksi nyhvero, en oikein osaa nyt kommentoida kirjoittamaasi mitään kun on itsellä niin tarve avautua...

Selvisin tästä tallipäivästä. Selvisin. Ja hetken jo nautin ajatuksesta lomasta. Mutta sitten iski katumus, voinko muka lorvailla koko alkuviikon?? Miten kukaan voi olla niin laiska... En käy edes töissä, miten voi olla etten jaksaisi sitten muka tallilla käydä? Mulla on myös päässä jotenkin ajatus, että Kunnollinen Hevosenomistaja käy tallilla päivittäin. Tästä on ollut pakko luopua, en vaan yksinkertaisesti jaksa.

Oli ahdistavaa kun siellä oli niin paljon ihmisiäkin. En oikein osaa olla ihmisten kanssa, en ole koskaan osannut. Vaikka ihmiset siellä ovatkin mukavia niin silti... Tiedän, etteivät he pidä minusta oikeasti eivätkä halua seuraani niin se ahdistaa. Pelkään tungettelevani kun liityn porukan seuraan. Ja jos kauempana ihmiset puhuvat keskenään niin ajattelen, että he puhuvat musta. Vaikka toki tiedän ettei maailma pyöri ympärilläni niin en pääse tästä ajatuksesta koskaan eroon. Olen aina varma, että musta puhuvat.

Nyt on tullut uutena se, että pelkään tehneeni asioita ja unohtaneeni tehneeni ne. Iltaisin mietin aina sängyssä, että toivottavasti en tehnyt mitään tyhmää jota en vaan muista. Sanoinko tyhmästi? Mitä jos tein jotain kamalaa enkä muista? En nyt kuvittele tehneeni mitään henkirikosta sentään, mutta aiheutinko riitaa? Mistä voin tietää mitä olen oikeasti tehnyt ja mitä en? Ei sitä kehtaa mennä ihmisiltä kyselemäänkään, että hei, enhän mä vaan haukkunut sua... Tämä ajatuskulku johtuu varmaan siitä että kun ihmiset eivät pidä musta niin tilanteet porukoissa on aina vaivautuneita ja sitten ajattelen, että olen tehnyt jotain kamalaa ja sen takia ihmiset inhoaa mua.

Yhtenä päivänä kävi kumma juttu ja olen melko varma että se tapahtui oikeasti. Olin kaupassa pakettiautomaatilla ja yhtäkkiä siihen tuli joku äijä. Se kysyi että hei, muistatko mua. Äijä ei näyttänyt millään mittapuulla tutulta joten sanoin että sori, en muista sua yhtään. Äijä häipyi. Nyt olen alkanut miettiä että tapahtuiko tuo oikeasti?

Mun elämä on nykyään yhtä sumua ja muistinmenetystä ja ahdistusta. Todellisuus hämärtyy ja kaikki on outoa. Kykenen kyllä toimimaan sosiaalisissa tilanteissa jotenkin mutta en tietty tiedä, olenko muiden mielestä jotenkin kummallinen. Päässä ajatukset laukkaa miljoonaa ja mietin koko ajan Sannia lainatakseni, että mitähän v..ttua...

Nojoo semmoiset stoorit tähän sunnuntaihin...

Heippa kaikille,

Olen ollut melko aikaansaava tänä viikonloppuna. Onneksi sain terapian alulle ja mulla on tosi pätevä terapeutti. Tuli heti semmoinen turvallinen olo, että hän on riittävän vahva ja ammattitaitoinen henkilö auttamaan mua, kaikkien terapeuttien kanssa ei ole tullut semmoista oloa. On vaikea selittää tätä.

Mulla on viikonlopun ollut harmina, kun äitini mainitsi puhelimessa mun entisen poikaystävän nimen ja sanoi jotenkin, että olisin ollut hänen kanssaan. Siitä lähtien olen ajatellut häntä ja on tullut semmoinen järjetön ajatus, että ottaisin häneen yhteyttä... monien vuosien jälkeen. Mun äiti ei vaan tiedä mitään meidän suhteesta.

Silloin mä masennuin ekaa kertaa, kun meille tuli ero. (Toki oli myös monia muita syitä, joiden takia masennuin.) Masennuin silti, vaikka se tyyppi kohteli mua huonosti, arvosteli ja pilkkasi. En ollut niin urheilullinen kuin hän olisi halunnut. Melkein sairastuin anorexiaan, koska olin jo ennestään laiha ja hän sai mut laihduttamaan kommenteillaan. Söin hyvin vähän niihin aikoihin ja kävin salilla 3 krt viikossa ja lenkkeilin. Masennuin, kun jouduin jättämään hänet, koska meillä oli yhteisiä asioita, mielenkiinnon kohteita. Tää on sekavaa.

Nää asiat alkoi pyöriä siis mun päässä sen puhelun jälkeen. Sitä ennen olin jo hiukan "parantunut" tästä masennuksesta. En ole voinut koko viikkona vastata äidin soittoyrityksiin, koska en jaksa kuunnella. En voi tietää mitä hän taas vetää esiin, millä saa mun tasaisen oloni ihan sekaisin. Ahdistun niistä puheluista. Onneksi huomenna on työpäivä.

Anteeks, kun kirjoitin näistä, mutta musta tuntuu, että äiti saa mun ajatukset ihan sekaisin. Juuri, kun terapeutti on saanut kasattua mua edes vähän, niin äiti sekoittaa kaiken, huoh. Onko kellään muulla tämmöistä?
Toivon, että vielä paranen tästä kaikesta.

Ahistaa, tekis mieli satuttaa itteänsä pahemmin..

Musta tuntuu siltä että nuoruus on ohi. Kyllä sitä tulikin sekoiltua oikeen urakalla. Yritän elää loppu elämän paremmin...

Ahdistaa toi ilmastonmuutos niin paljon että harkitsen jo im:ää... ☹️ Kun joka tuutista koko ajan tulee että maapallo tuhoutuu. En vaan kestä tätä hirveetä painetta. Parempi kuolla nyt kuin odottaa että maapallo tuhoutuu. En silti uskalla tehdä itsemurhaa vaikka välillä ajatukset siinä käyvätkin... ☹️ Tarvisen varmaan jotain apua...

Mulla nuo viiltelyjälet näyttää karulta, kuhan ei tulehu vaan..

Hei vaan ja uutta viikkoa.

Kyllä tää syysväsymys vaan jatkuu. Kuinka paljon ihminen oikein jaksaa nukkua? Nukuin perus yhdeksän tunnin yöunet, 2,5h päikkärit ja nyt olisin ihan valmis päikkäreille taas. Yleensä kärsin kevätväsymyksestä enkä syysväsymyksestä.