Kyllä voi olla huono olo, sokerit taivaassa vaihteeks. Huono olo ja mahaan sattuu.. angst

Kyllä voi ahistaa, ärsyttää nää jatkuvat kivut..

Mullakin on jatkuvia kipuja... ☹️

Millon on maha tai sit selkä kipee, ei vaan jaksa..

Mulla menee aika kivasti. Se hypomanian jälkeinen alakuloisuus alkaa olla karkoitettu. Myös ketipinorin aamuannoksen vähentäminen on vaikuttanut positiivisesti. Ei ole enää ihan niin väsynyt ja sumuinen olo päiväsaikaan.

Huonommuudentunteet ja vainoamisajatukset ovat vähän hellittäneet ja olen vähän haastanut pelkojani.

Taas mielessä itsemurha-ajatukset..

En jaksa enää elää..

Tuntuu että elämä on tällaista: Ensin taistelen itseni lääkehorroksen jälkeen taas elävien kirjoihin ja pidän korkeimpana tavoitteena sitä että pystyn olemaan saumattomassa kommunikaatio yhteydessä ihmisten kanssa. Ja yritän pitää pään poissa sumulääkkeistä. Ja olen siinä myös onnistunut. MUTTA: Tämäkö on kaiken palkka: saan muutaman naurun aikaiseksi ja hymyn parilta naiselta ja yhdeltä josta erityisesti pidän, mutta siinä kaikki. Tätä varten olen kiemurrellut tuskassa lattialla rauhoittavan lääkkeen poistuessa elimistöstä.

Tämäkö loppujen lopuksi on kaiken saldo? Että monta kuukautta taistelen lääkeriippuvuutta ja sairautta vastaan vain että eräs erityinen henkilö tykkäisi minusta ja saan vain hymyn ja siinä on kaikki: hän pysyy etäisenä enkä tule saamaan tuskin häntä kumppaniksi. Muistoksi jää vain muutama hauska hetki kunnes lopulta minusta tulee hiekkaa, joka lopulta häviää tuuleen ja jonka jälkeen enään millään ei ole mitään väliä, kaikki on niin turhuutta kun loppujen lopuksi vajoamme johonkin nurmen alle nukkumaan ikuista unta jossa ei näe unia enää. Tässä koko elämän lopputulos: muutama kiva hetki ihastuksen seurassa ja sitten kohta se viikatemies jo koputtelee että olisko jo aika...

En vain pysty käsittämään elämän punaista lankaa että jos se ei ole rakkaus, niin mikä se sitten on..? Että tällasta...

P.S. Tuntuu siltä että ihmiselle on annettu tieoisuus sitä varten että hän tajuaisi kuolevansa ja sitten kun hän lopulta sen tajuaa. Niin kuolema vie jonka jälkeen ei tajua enää mitään...

Siinä elämä pienoiskoossa... Tällainen fiilis tänään...

Mitä enemmän olen ihmisten parissa, sitä enemmän tahdon kuolla. Mitä enemmän olen yksin, sitä enemmän haluan olla ihmisten parissa. Mitä vanhemmaksi tulee sen enemmän tajuaa ja mitä enemmän tajuaa sitä kammottavammalta tämä elämä näyttää... ☹️

Ihmisen palkka elämässä on kuolema ja kuolema on sama kuin olemattomuus... 40 vuotta ja suurin osa meistäkin on jo multaa... Ikävä todeta, mutta näin se vaan valitettavasti on...

Mä oon liian itsetuhonen ihminen..

Vaikka voin hyvin tällä hetkellä niin huomaa kyllä, kuinka hauras mieli yhä on. Laitoin äidille viestiä tänään, kun tuntui siltä, että juttuseura olisi ollut mukavaa. Äiti vastasi, että ovat iltapäivällä kotona, kun siskoni tulee.

En sitten halunnut tunkeutua seuraan, niin kysyin, jos oltaisi menty lenkille myöhemmin illalla. Huomasin ajattelevani ensin, etten kysyisi ollenkaan, etten pety. No pettymys tuli ja otin sen todella raskaasti. Mielen pyyhkäisi kaikki pettymyksen ja riittämättömyyden tunteet lapsuudesta. Nyt huomaan ajattelevani taas, että en enää kerro mitään kuulumisiani heille.

Ihan kun olisin juuri käynyt läpi taas sen erään kamalan päivän 16 vuotta sitten, kun erehdyin hirveässä hädässä pyytämään apua vanhemmiltani ja minut mitätöitiin täysin.

Tämä sama asia tuntuu toistuvan suhteessamme uudestaan ja uudestaan. En vaan pääse siitä yli, miten minua kohdeltiin.

Nyt olen taas täynnä pettymystä ja vihaa. Itken vessassa kuin lapsi.

Kun ei ihminen vaan jaksa 😭

Osastolla ollaan, oon ollu perjantaista asti täällä itsetuhoisuuden takia.