Olen kohta kolmekymppinen. Tuntuu että elämä on mennyt hirveää vauhtia ja tuntuu että olen vanha. Siis kun hiukset alkanu harmaantuun ja muutenkin olo tuntuu vanhalta vaikkei 30 v. nyt mikään ikä loppu ole. En tiedä mistä se tunne tulee että olisin hirveän vanha... Outoa...😐

Mulla on taas im-ajatuksia.☹️

Moi. Kirjoitan tänne ekaa kertaa. Oon taas niin masentunut että täytyy hakea apua mistä tahansa. Josko täältä saisi edes vertaistukea. Tämä viimeisin meneillään oleva masennuskauteni puhkesi töissä. Ilkeä työkaveri sai uuden esimiehen sormensa ympärille ja puhui valheita minusta ja työskentelystäni. En enää pystynyt työskentelemään. Sairasloman hakeminen tuntui turhalta, olenhan sen jo kokenut. Joudun kuitenkin palaamaan saman ihmisen työkaveriksi, jonka elämäntehtävä on tuhota toisilta työpaikka. Hain uuden työpaikan ja nyt tuntuu etten enää osaa mitään. Itseluottamus on mennyt ja pelkään tekeväni virheitä. Masentaa olla minä. Ahdistaa joka aamu herätä ja mennä epävarmana töihin.

minäitse89 kirjoitti 18.9.2018 7:0

Olen kohta kolmekymppinen. Tuntuu että elämä on mennyt hirveää vauhtia ja tuntuu että olen vanha. Siis kun hiukset alkanu harmaantuun ja muutenkin olo tuntuu vanhalta vaikkei 30 v. nyt mikään ikä loppu ole. En tiedä mistä se tunne tulee että olisin hirveän vanha... Outoa...😐

Aika tyypillinen ajatus kolmenkympin kynnyksellä, itselläni oli sama. Ja nyt jo neljäkymmentä mittarissa..ei tässä nuorruta, valitettavasti 😀

masistyttö kirjoitti 18.9.2018 8:51

Moi. Kirjoitan tänne ekaa kertaa. Oon taas niin masentunut että täytyy hakea apua mistä tahansa. Josko täältä saisi edes vertaistukea. Tämä viimeisin meneillään oleva masennuskauteni puhkesi töissä. Ilkeä työkaveri sai uuden esimiehen sormensa ympärille ja puhui valheita minusta ja työskentelystäni. En enää pystynyt työskentelemään. Sairasloman hakeminen tuntui turhalta, olenhan sen jo kokenut. Joudun kuitenkin palaamaan saman ihmisen työkaveriksi, jonka elämäntehtävä on tuhota toisilta työpaikka. Hain uuden työpaikan ja nyt tuntuu etten enää osaa mitään. Itseluottamus on mennyt ja pelkään tekeväni virheitä. Masentaa olla minä. Ahdistaa joka aamu herätä ja mennä epävarmana töihin.

Hei Masistyttö! Olen itse samankaltaisessa tilanteessa mutta sitkuttelen vielä ja mietin lähteäkkö etsimään uutta työtä vai en. Ikävää että olet joutunut tuolla tavoin kohdelluksi, ja menettänyt itseluottamuksesi. Täältä tosin ei tunnu sympatiaa saavan, täällä on pienet piirit, kuppikunnat kuten työelämässä. Mutta jos haluaisit vaihtaa ajatuksia kanssani, voitaisiin vaikka kirjoitella keskenämme mekin. Usko itseesi, osaat kyllä, äläkä anna kenenkään talloa sinua syvemmälle masennuksen mustiin syövereihin. Eikä ne virheet maailmaa kaada, olet uusi uudessa työpaikassa ja virheistä oppii.

Istun työpaikan vessassa itkemässä. Haluaisin vaan kotiin huovan alle, pois kaikkien katseiden alta. En mä osaa, en ymmärrä, en jaksa. Mikään ei tunnu miltään ja silti tuntuu pahalta. Miksi mä ees tulin tänne?
Kiitos Tuulikki mutta en tiedä auttaako mua edes tämä kirjottelu.

Tervetuloa joukkoon masistyttö 🙂🌻

On taas niin vaikeeta ja ankeeta. Kaikki on vaan harmaata enkä pysty ajatella kuin ahdistustani.

Mulla olis tänään autokin käytössä, kun mies työskentelee etänä, mutta ei huvita minnekään.lähteä, kun tosta ovesta ulos pääseminen on niin vaikeeta. Ja sitten jos pääsenkin, niin yritän olla huomaamaton, kun tuntuu että jokainen tuntematon ihminen on muodostanut päässään negatiivisen kuvan musta.

Pihallakin on vaikka mitä pihatöitä, mutta kun en voi tossa pihalla olla. Ehkä kestän hetken tossa etupihalla, jos kaikki naapurit on töissä. Takapihalle ei ole asiaa.

No, kyllä täällä sisälläkin riittää puuhaa. Sekin ahdistaa, kun ei nämä koskaan lopu. Ikinä ei tule valmista kotitöistä niin kuin ei varmaan tästä elämästäkään.

Mulla on masistyttö ihan samanlainen olo. Haluaisin välillä pois... Kauhea olo kun on niin yksin tän sairauden kanssa... Haluaisin unohtaa kaiken ja maata viltin alla koko syksyn. En vaan jaksaisi tätä sairautta...☹️

masistyttö kirjoitti 18.9.2018 10:18

Istun työpaikan vessassa itkemässä. Haluaisin vaan kotiin huovan alle, pois kaikkien katseiden alta. En mä osaa, en ymmärrä, en jaksa. Mikään ei tunnu miltään ja silti tuntuu pahalta. Miksi mä ees tulin tänne?
Kiitos Tuulikki mutta en tiedä auttaako mua edes tämä kirjottelu.

Oletko harkinnut työterveyshuollossa käyntiä? Jos olotilasi on noin paha? Onko uudessakin paikassa epämukavia työkavereita?
Olen itse puhunut tilanteestani työterveydessä. Keskustelu esimiehen kanssa sen jälkeen. Työtaakkaa kevennetty siinä määrin ettei lisää töitä laiteta, mitta muutoin tilanne sama. Työkaverin toimiin ei puututa, koska hän osaa olla todella ailahteleva ja tilanne paheta sen myötä.

Hei Tikki86, ikävää kuulla että käyt läpi moista tuskaa. ☹️ Miten ihmeessä olet kaiken kyennyt lapsilta piilottamaan? Se ettet saanut ahdistuslääkitystä (ahdisti miten paljon vain) niin siinä tosiaan ajatellaan pelkkää sikiötä. Miten selvisit raskaudesta ilman lääkityksiä? Mitä lääkettä sulle nyt määrättiin? Sitä saa syödä vaikka imettää? Tuskin mitään vahvaa tavaraa? Joko lääke alkanut tehoamaan?

Meillä mä olen se masentunut, ahdistunut, epävakaa persoona ja yritämme mieheni kanssa lasta. Jep. Olemme lapsettomuustutkimusten/hoitojen keskellä ja tiedämme jo ettei normaalisti lasta saada jos laisinkaan saadaan. Vaikka olemme hoidoissa niin silti nykyään mua suuresti askarruttaa lapsen teko. Olenko tarpeeksi vakaa äidiksi, rakkautta ja ns. tunneälyä kyllä piisaisi mutta tämä muu.. Äidiksi haluaisin mutta täytynee kysyä itseltäni mitä on äitiys ja kykenenkö täyttämään vaatimuksia. En kuitenkaan halua tehdä samoja virheitä kuin äitini aikoinaan teki. En halua luoda lapselle ympäristöä missä on mahdollisuus sairastua henkisesti ja täten fyysisestikin.
Lääkäri sanoikin että kohdallani edellytyksenä onkin tiivis psykoterapia hoito rinnalle ja tietysti psykoterapeuttien kalenterit ovat täynnä, ensivuoteen saakka. Todella vaikeaksi tehty avun hakeminen ja se masentaa etten saa tarvitsemaani apua.

Tuntuu niin väärältä toivoa lasta kun samalla on hetkiä jolloin toivon vain kuolevani... mutta silti raskautta puoltaa mielenterv.lääkäri joten ehkä toivoa mulla on? Olotilani lähti putoamaan kun keskustelutuki hoito loppui yllättäen 10/17. Pirun kaupungin säästötoimet...! Ja tällä hetkellä ei ole lääkitystäkään. Juuri lapsen teon vuoksi. Voi apua.. No yllättävän hyvin voinut lääkityksittä, luulin jo olevani mullan alla tai osastolla. Jee hyvä minä. 🙂👍

Ehkä joidenkin ei ole tarkoitettu saavan lapsia... 😞 En tiedä onko elämässäni muutoin mitään järkeä, tai noh, olen sinnitellyt kissani vuoksi. Olisi herkälle kissalleni traumaattista pistää tämä uuteen perheeseen ennen poislähtöäni sillä eläimetkin leimaantuvat ihmisiinsä. Mieheni sanojensa mukaan selviäisi, loppujen lopuksi jos ikinä poistuisin tavalla tai toisella. Tiedän sen, hän on meistä tasapainoisin, terve ihminen ja se on hyvä. <3

Tikki86 kirjoitti 11.9.2018 15:7
Hei. En oo tänne aiemmin kirjotellut.
Aloiteltiin kohta 2vk masennuslääkitys, kovat pelot ja ahdistus.
Masennusta ollut vuosia. Nyt meni n. 2v ennenkö aloin taas puhumaan mitä mun päässä liikkuu. Mies sanonu jo pitkään, että pitäskö miettiä lääkitystä. Oon niin ahdistunu peloistani että huudan ja kiukuttelen vaan. Nyt myös eilen määrättiin rauhottavia tähän alkuun.
Vuosi sitten pyysin viimeksi lääkitystä, muttei aloitettu kun yritimme lasta. Enkä kyllä edes todellista syytäķään kertonut.
Meillä on neljä lasta, joista yksi on pilvenreunalla. Vanhin on nyt 8v ja nuorin 3,5kk.Sori, sekava teksti.

Koko ajan kummittelee päässä im.

Tuulikki987, en kerta kaikkiaan voi mennä työterveyteen puhumaan nyt. Oon vasta soittanut täällä ja tuntuu siltä että jos heti koeajalla olen saikulla saan leiman otsaani.
September ja minäitse89, en siis ole yksin näiden tunteiden kanssa. Mutta kun tuntuu ettei sekään tieto helpota. Tämä aliarvostus itseä kohtaan on niin suurta. Oon luuseri. En pärjää vaikka miten pitäisi. Tuntuu kuin itsetunto ja ihmisarvo olis onnistuttu edellisessä työpaikasa viemään pois, tallomaan maan rakoon. Ilkeät ihmiset sucks. Valheilla voi tuhota toisen elämän sen kummemmin sitä ajattelematta, eikä se peruunnu. Nytkin mietin mitä nämä uudet työkaverit ajattelevat minusta, merkitsevätkö ilmeet, tai katseet jotain mitä pitäisi ymmärtää.

masistyttö, mulla on vähän samankaltaisia ajatuksia, mitä tulee itsetuntoon, luottamukseen ja arvostukseen.

Mulla tilaanne on päinvastainen eli olen palaamassa sairauslomalta pian työhöni. Työnantajani ei uusinut määräaikaista työsopimustani yksikön esimiehenä, koska olen maanis-depressiivinen. Palaan edeltäviin lähiesimiehen tehtäviin. Tämä on mulle kova paikka ja nyt itsetuntoni on revitty riekaleiksi. Tunnen nyt jatkuvaa huonommuutta eikä entisestä itsevarmasta naisesta ole tämän sairausloman jälkeen mitään muuta kuin rauniot jäljellä.

Hei September,

Tilanteesi kuulostaa haastavalta, paljon tsemppiä työhön paluuseen! Kerro sit miten meni.

Tietääkö työyhteisösi sairaudestasi? Minulla tietää vain pomo ja yksi työkaveri, kukaan ei kysynyt miään kun palasin töihin, hienotunteista sakkia 🙂

Jotenkin ennen kuvittelin että olis kiva olla vanha. Mutta mitä lähemmäs kolmeakymmentä ikä tulee niin sitä enemmän toivoisi olevansa parikymppinen. Muistan: silloin kroppa kesti alkoholia ja oli paljon virkeämpi olo. Nyt en voi juoda yhtään ja vaikka kuntoilen niin silti montaa paikka kolottaa. En nyt sano että kolmekymppinen olisi hirveän vanha, mutta musta tuntuu että siinä tulee jonkin näköinen raja, että jonkinlainen veden jakaja se 30 v. on. Siis kroppahan alkaa siitä ikä vuodesta lähtien pikku hiljaa rapistuun. Pelottaa kyllä se ajatus. Nyt jo alkanu hiukset harmaantuun. Tuntuu että tää ajan kulku kiihtyy koko ajan. Kohta oon sitten neljäkymmentä eikä kauaa niin viisikymmentä ja kuusikymmentä jne. Mun mielestä mielen laatu saa muuttua kunhan aineenvaihdunta ja muutenkin kroppa pysyis parikymppisen olosena. Vaikka eihän sitä ikuista elämää ole olemassa.

Ehkä sitä rupee pikku hiljaa hyväksyyn vanhenemisen. Ei sille mitään voi...