Mulla on juurikin Suuri illusioni!

Tuntuu ettei mun vanhemmat ymmärrä sitä kaiken peittävää surua mikä mulla on sisälläni. Ja sitä ahdistusta, kun ne patistaa koko ajan työelämään, mutta kun ei mun voimat riitä. Ja se ahdistaa, että tällaisessa kunnossa pitäisi jaksaa jotain töitä tehdä...😭

On tää vaan niin masentavaa välillä tää elämä. Kyllähän onneksi niitä ilonkin hetkiä välillä on mutta harvoin...

Nyt on kyllä lähellä im...☹️

minäitse89 kirjoitti 29.8.2018 21:18

Nyt on kyllä lähellä im...☹️

Toivottavasti et tehnyt itsellesi mitään.

En tehnyt onneksi. En tiedä minkä takia mieleen tulee koko ajan tollasia pahoja ajatuksia...

Hei.

Mulla jäi lenkit ja kirppikset käymättä tänään, kun koko päivä meni taas tutkiessa blogeja. Ei kai tästä pääse yli eikä ympäri, jos ei uskalla alkaa kirjoittaa.

Mulla on pienimuotoinen ketipinor-väsymys ja hypomania-hangover. Tänään tajusin, että päässä ei enää humise eikä korvissa soi musiikki. Hypomanian jälkeinen aamu on harmaa. Olo on tyhjä ja typerä.

Vaikka tunnistin oireet koko ajan ja luulin olevani tilanteeni tasalla tehden hyvinkin objektiivisia havaintoja, nyt jälkeen päin mennyt hypomania näyttää ihan toiselta. Kyllä se vaan on niin, että hypomaniassa maailman näkee ja kokee ihan eri tavalla.

Nyt ihmettelen, mihin suuntaan tästä jatkaa matkaa. Mikä tie vie masennukseen ja mikä uuteen nousuun? Entä kuinka vaikea on pysytellä keskitiellä? Mistä asioista pitää luopua ja mitä asioita tulee omaksua. Onneksi syksy tekee tuloaan. Syksy ja pimeys tekevät kaiken helpommaksi. Pimeässä on turvallista.

Moi.

Välillä mietin että kukakohan olen... Mulla on sellainen on/off nappi että joko teen koko ajan jotain tai sitten makaan sohvalla pää jäässä. Kauheeta jos tää mun sairaus rappeuttaa aivoja. Oonkohan 10 vuoden päästä jonkinlainen zombie..?☹️

Olen kateellinen ns. normaaleille ihmisille. Jotka pystyy toimimaan tosta vaan.

Kauheeta ajatella, nyt kohta kun täyttää 30, että elämä alkaa pikku hiljaa hiipua. Surullista.☹️

Mulla meinaa olla niitä ääniä vaan..

Näin kavereita vähän helpotti oloo...

Olen jakanut maailman kahtia ja tämä on vain oma päätelmäni: Tässä maailmassa on kahdenlaisia ihmisiä karkeasti ottaen on mykkiä, yksinäisiä luusereita ja aktiivisia paljon kommunikoivia sankareita. Millään koulutuksella ei käytännössä ole väliä. Muuta kuin nyt sen verran että osaa laskea, lukea ja kirjoittaa. Maailma makaa siten että mykät luuserit ovat itsemurha alttiita ja he ovat arvojärjestyksessä pohjalla. Puhuvat sankarit puolestaan ovat joko keski vaiheilla tai arvo pyramiidin huipulla. Tämä siis riippuu sosiaalisista taidoista ja eräänlaisista ehkä synnynnäisistäkin asioista.

Mykät luuserit puolestaan pyörivät häpeässä ja itsesäälissä ja heitä voi auttaa ja kannustaa ja juuri siten he voivat nousta puhuviksi sankareiksi. Toki on rajatapauksiakin ja ihmisessä tavallaan voi olla nämä kummatkin puolet. Mutta käytännössä ihmislajin arvojärjestys mitataan puheen laadulla. Ja yleensä ottaen puheen laatua tarkkaillaan enemmän kuin määrää. Raja on tietenkin häilyvä, että onko mykkä luuseri vai puhuva sankari. Käytännössä voisi olla myös vähän mutta viisaita puhuva sankarikin. Kuitenkin ihmis-elämä rakentuu pääosin kommunikaation ja vasta vuoroisuuden pohjalle. Jotain saa ja jotain annetaan kommunikoitaessa. Raha on vain ihmislajin keksimä väline jolla käytännössä vain palkitaan onnistunut työ. Periaatteessa emme tarvitsisi rahaa, mutta yhteiskunta on pikku hiljaa aikojen kuluessa ajautunut rahan käyttöön.

Raha ei välttämättä tee onnelliseksi, mutta hyvä sitä olisi kuitenkin olla tarvittava määrä. Tämän ihmisten yhteiskunnan heikkous pohjautuu siihen että teemme elämästä turhan vaikeaa toisille ja itsellemme. Kun käytännössä tarvisimme vain terveyden huollon ja ruokaa. Emme tarvitsisi näin paljoa ammatteja emmekä instituutteja. Voisimme elää metsään kyhätyissä puumökeissä, joissa olisi talvea varten kamina.

Autoista voisimme luopua ja ruveta viljelemään ja hankkimaan elantoa.

Ilmastonmuutos on vaan ihmisen mukavuuden halusta kummunnut ilmiö. Kun ihmiset yrittävät tehdä elämästä ihmeellisempää kuin se käytännössä on.

Mies tarvitsee naisen. Tai sitten joissain tapauksissa mies miehen tai nainen naisen.

Käytännössä kulttuuri on turhaa. Uskonnosta saattaa olla hyötyä joissain tapauksissa. Lääkkeet pitäisivät olla ilmaisia.

Puita pitäisi istuttaa lisää ja kaupungit purkaa. Ja jokaiselle pitäisi antaa sähköauto ja ilmaiset latauspaikat. Voisimme asuttaa erämaita ja rakentaa niihin mökkejä. Työnä kävisi ruuan hankinta ja sosiaaliset suhteet.

Presidenttiä tai eduskuntaa emme tarvitsisi.Ja kun kaikki maailman kansat palaisivat takaisin metsien suojaan, niin pikku hiljaa ilmasto kääntyisi parempaan päin. Ja näin emme riistäisi toisilta eliöiltä hyvän elämän mahdollisuutta... Tässä muutama idea 🙂.

Musta tuntuu nyt aika pahalta. Ei, ei pahalta niin kuin masennuksessa vaan muuten pahalta. Paitsi että kyllä ne masentuneetkin ajatukset ryömivät koloistaan heti, kun näkevät tilaisuutensa koittaneen.

Ensimmäistä kertaa jokin ulkopuolinen taho arvoittaa minut sen perusteella, että minulla on krooninen psyykkinen sairaus. Se tuntuu epäreilulta ja loukkaavalta. En ole pyytänyt tätä sairautta. Tämä sairaus ei ole minun vika, mutta koska se on osa minua, minulla ei ole tasavertaisia lähtökohtia.

Huono. Huonompi. Huonoin.

Hulluun ei voi luottaa.

Toi mun teksti oli varmaan liian raju. Oon nukkunut tosi vähän ja tulee vaan tollasia kirjotus puuskia. Sori...

On ollu kyllä huono päivä, mutta onneksi nyt se on takana. Kyllä toi nukkuminen on tärkeetä...

Hei.

Olen tänään 34-vuotias. 34 tuntuu hyvältä iältä. Olen saavuttanut aika paljon. Minulla on hyvä työ, puoliso, kolme kouluikäistä lasta ja autolaina. Ystäviäkin on ja olen vähän nähnyt maailmaakin. Omistusasunto ja mielenterveys minulta puuttuvat. Jälkimmäisen suhteen peli on menetetty, mutta ehkä tulevaisuus tuo tullessaan asuntolainan.

minäitse89, olet murehtinut kolmenkympin ikää. Minulla on nyt neljän vuoden kokemus kolmekymppisenä olemisesta ja voin suositella sitä lämpimästi. Kunhan pääset alun kriisista yli, voit todeta, että mielummin unohtaisit vuodet parikymppisenä. Mitä enemmän ikää tulee, sitä varmempi ja tyytyväisempi olen itseeni. Luotto elämään on kasvanut, vaikka juuri nämä kolmenkympin vyodet ovat olleet vaikeimmat.

Aion tänään pohtia, mitä odotan tulevaisuudelta. Vietän tämä syntymäpäivän huomattavasti tasaisemmissa merkeissä kuin viime vuonna, jolloin olin romahtamispisteessä.

Olen ollut koko vuoden vakavasti sairas. Itse asiassa pidempään kuin 12kk, mutta katselmoin nyt vaan mennyttä ikävuotta. Viime syksynä romahdin. Olin psykoottisesi masentunut. Masennus kesti elokuusta marraskuuhun. Tammikuussa iski sekamuotoinen jakso, jota kesti aina kesäkuun alkuun. Kesäkuussa taas romahdus ja sillä erää vakavaa masennusta kesti kesäkuun puolesta välistä heinäkuun loppuun, jolloin alkoi hypomaniajakso. Nyt olo on tasainen. Ei voi muuta sanoa kuin aikamoinen vuosi!

Mä oon saanu tänää jotain aikaseks, ku oon pessy pyykkiä ainakin..