Ajattelin kirjoittaa, kun olen itsekkin kärsinyt masennuksesta koko elämäni ajan, olen nyt yli 50v., mutta nuorekas. Tunnistan itseni tyttöni mun ym. masentuneiden kirjoituksista. Vaikeimmat masennusjaksoni osuvat aina syksyyn ja talveen, osittain kevääseenkin. Kesästä saan hiukkasen voimia, auringosta etenkin.Olen ollut työelämässä koko ikäni, vaikka nyt tuntuu siltä ja jo pidemmänkin aikaa, että en jaksa enää suorittaa.Masennusta olen helpottanut ja vähävaraisuutenikin johdosta olen ikuisessa velkavankeudessa, ulosotossa jo v.sta 2009 lähtien. Nykyisin ilahdutan itseäni käymällä silloin tällöin kirpputoreilla tarpeellista esim.vaatteita ja kenkiä hankkien. Meillä kaikilla on ihmisarvo ja olen sitä mieltä, että me, jotka tunnemme, olemme juuri siksi arvokkaita ja voimme olla ylpeitä jokapäiväisestä selviytymisestämme, koska tätä helvettiä ei moni jaksaisi. Olenkin aina ollut sitä mieltä, että ns.helvettiä ei ole olemassa, vaan se on tässä ja nyt maan päällä. Mutta kaikesta huolimatta jossain pilkottaa aina aurinko, vaikka välillä sitä onkin ihan mahdoton uskoa.Elämänkokemus auttaa hiukan masennuksen käsittelyssä, ainakin minua sekä terapeutilla käymäni vuodet. En aio luovuttaa, koska kuolema koittaa joskus väistämättä kuitenkin, tosin silloin, kun olen masentuneisimmillani, haluaisin vain päästä pois kaikesta.Silloin, minkä tahansa koet auttavan kannattaa ottaa avuksi.Esim.nukkumisen, ulkoilun, soiton ystävälle tai auttavaan puhelimeen, terveyskeskukseen menemisen jne. Mahdollisuuksia on monia. Siispä älä jää yksin(vaikka juuri silloin sitä haluatkin) vaan hae apua. Sinun ei tarvitse tuntea syyllisyyttä eikä häpeää. Meitä on monia ja tuemme toisiamme.

Äh, kirjoitin pitkän viestin, mutta se katosi ☹️

Toi viestien katoaminen on raivostuttavaa, kun on täysi työ, että saa sen viestin kirjoitetuksi ja kun on kirjoittanut siihen juuri sen, minkä halusit kaikille sanoa...En jaksa enää tänään roikkua täällä netissä, mutta olette kaikki hirmu tärkeitä, yrittäkää jaksaa, halauksia teille.Joku oli kirjoittanut, että lääkkeistä opamox auttaa, samoin sertralin, ne molemmat ovat minullakin käytössä, tosin opamoxia otan enimmäkseen jotta saisin yön nukuttua katkotta tai sosiaalisten tilanteiden pelkoon.Kiitos teille vertaistuesta. Jaksetaan yhdessä.

En jaksa kirjoittaa alusta koko viestiä, joten lyhyesti:

minäitse89, hyvä että olet löytänyt klassisesta musiikista avun ahdistukseen.

kirte5, kiitos. En usko, että kukaan on aiemmin kehunut minua sydämmelliseksi. Olen iloinen, jos olen voinut sanoillani auttaa muitakin kuin itseäni.

Oloni on yhä rauhallinen. Olen syönyt lääkkeeni kiltisti kolme kertaa päivässä. Luulen, että nyt ollaan ihan hypomanian päättymisen äärellä. Jään odottamaan, mitä sitten tapahtuu...

Tänään on ollut huono päivä. Se alkoi jo oikeastaan eilen illalla. En osaa vielä sen tarkemmin määritellä olotilaa, mutta sen täytyy liittyä maanisuuden väistymiseen. Hyvä se ei ole, mutta ei luultavasti niin pahakaan ettei voisi omalla toiminnalla vaikuttaa mielialaan.

Huomenna menen osastolle tapaamaan kotipolin hoitajia. Varmaan pitää tästä melankoliasta mainita. Sitten on tietysti se sairasloma-asia. Jos kukaan ei sitä mulle kirjoita, niin sitten varmaan menen töihin.

Olen ajatellut näin: Olen nyt lähes 30 v. Sitten kun vanhempani ovat siunattu ikuiseen lepoon, niin heitän elämäni aivan lekkeriksi. Alan ryyppäämään ja polttamaan tupakkaa. Sitä ennen elän terveellisesti sillä en halua vanhemmilleni tuottaa tuskaa. Mutta jossain vaiheessa kuitenkin heitän lekkeriksi. En kyllä pidä sitä kunniallisena tekona, mutta en minä saatana tätä skitsofreniaa valinnut...

September kirjoitti 16.8.2018 13:35

Minua kiinnostaa kuulla teidän tarinoitanne.

Millä tavalla ahdistus ilmenee?
Mitkä tilanteet aiheuttavat paniikkikohtauksen?
Mitä lääkkeettömiä hallintakeinoja käytät?
Kauan olet kärsinyt ahdistuksesta/ paniikista?
Entä mitä pelkoja tunnistat, jotka saattavat olla epärealistisia?
Purkautuuko ahdistus pakko-oireina?

Palaan tähän kysymykseen kun on mielenkiintoista järjestää omia ajatuksiaan kirjoittamalla. Kärsin ahdistus- tai paniikkioireilusta toisinaan, mutta juuri nyt ei ahdista ja hyvä niin 🙂

En välttämättä tunnista ahdistusta mielentilana ennen fyysisiä oireita/tuntemuksia, mutta sitten kun niitä ilmaantuu (niillä kerroilla kun niin käy), osaan yleensä yhdistää että myös tunnepuoli on oireillut jo jonkin aikaa ärtymyksenä, tyytymättömyytenä tai levottomuutena. Fyysiset tuntemukset on vatsalihasten ja rintakehän lihasten kiristyminen, mikä vaikuttaa myös hengitykseen. Tyypillisesti myös hengitys tihentyy niin, että kukin hengenveto on lyhyt ja voimakas (vähän semmoista haukkomista), ja niiden välillä saattaa olla pitkäkin tauko. Joskus se menee hyperventilaatioksi asti ja joskus ei. En saa paniikkikohtauksia sanan siinä merkityksessä että pelkäisin kuolemaa tai hulluksi tulemista (no, jonkinlainen pysyvän tai syvälle romahtamisen pelko saattaa kyllä olla mielessä ahdistuskohtauksen aikana). Pakko-oireita ahdistukseeni ei (mielestäni) liity.

Ensimmäiset hyperventilaatiot tulivat kuvioon varmaan 2016, mutta sitä ennenkin menin tyypillisesti sellaiseen itkuiseen paniikkitilaan, jossa koin menettäväni tilanteen ja itseni hallinnan täysin. Nykyään kohtaukset tuntuvat vähemmän pelottavilta, kun tiedän mistä on kysymys ja minulla on tavallaan rutiini miten toimin. Yleensä ne tulevat kotona ja yksin ollessa, mutta joskus olen työpaikalla joutunut lähtemään esim. lounaalta rauhoittumaan. Kerran on ollut julkisella paikalla (onneksi? en tavannut ketään hyvänpäivän tuttuja joille olisin joutunut selittelemään tilannetta myöhemmin).

Tyypillisesti mun paniikki lähtee liikkeelle riittämättömyyden tunteesta, tai siitä etten koe olevani tilanteen vaatimusten tasalla. Taustalla saattaa olla minuun kohdistunutta (todellista tai kuviteltua kritiikkiä), jonkinlainen virhe jonka olen tehnyt (ja jota en mielestäni olisi saanut tehdä), tai pitkään jatkunut stressi. Kohtauksessa lähtee liikkeelle jonkinlainen itseinhon ketjureaktio - riittämättömyyden tunne tai epäonnistuminen saa aikaan ajatuksen, että minunlaiseni ihminen ei voi ansaita sitä hyvää mitä mulla on, ja että on jotenkin moraalisesti väärin että minulla on jotain mistä iloita; tai tulee huijarisyndrooma, jossa ajattelen että olen jollakin tavalla onnistunut huijaamaan ihmisiä jotka pitävät minusta tai arvostavat minua, ja että jos he saisivat selville "todellisen luontoni" he hylkäisivät minut välittömästi.

Nämä ajatukset eroavat sen verran paljon mieleni normaalitilassa tuottamista ajatuksista (ehkä niitä voisi kutsua epärealistisiksi peloiksi?), että yleensä tunnistan ne paniikkiin liittyviksi, ja yleensä tajuan siinä vaiheessa istua alas ja aloittaa aktiivisen itseni rauhoittelun. En koe että se olisi niinkään ahdistuneen olotilan hallitsemista tai kontrollointia, enemmän se on sellainen kuunteleva, lempeä ja myötätuntoinen tila jossa vietän aikaa odottaessani että myrsky menee ohi. Yritän olla arvostelematta omia reaktioita tai ajatuksia siitä, mikä ahdistuksen aiheutti. Aina se ei (tietenkään) toimi niin hyvin kuin paperilla, mutta yleensä siitä ei ole haittaakaan. Usein auttaa myös se että ilmoittaa olostaan jollekin, tai laittaa ihan muuten vaan viestiä jollekin ihmiselle ja kysyy kuulumisia.

Jos kohtaus uhkaa julkisella paikalla tai muuten sopimattomassa tilanteessa saatan suunnata huomioni pakolla johonkin muuhun. Kartoitan montako pistorasiaa tai lattialaattaa huoneessa on, tai luettelen mielessäni kasveja tai liikkuvia esineitä joita näen. Joskus nämä ovat vain kohtausta viivyttäviä kikkoja ja ahdistus palaa voimakkaampana kun pääsen rauhalliseen tilaan jossa voin sallia sen itselleni.

Jos kohtaus muuttuu sietämättömäksi tai alan epäilemään omaa selviytymistäni, otan käyttöön hätäsuunnitelman. Yritän ottaa lähimpiin ihmisiin (jotka tuntevat tilanteeni) yhteyttä niin pikaisesti kuin suinkin. Jos en saa (tai jostakin syystä halua ottaa) yhteyttä ystäviin jotka pystyvät toisinaan toimimaan tukihenkilöinä, saatan yrittää soittaa mielenterveysseuran kriisipuhelimeen. Saatan ottaa lääkkeen (no, tiedän että September kysyit lääkkeettömiä keinoja) jos arvelen että kohtaus ei mene itsestään ohi tai jos tiedän joutuvani odottamaan pitkään ennen kuin saan yhteyttä johonkin turvalliseen ihmiseen, jonka kanssa pystyn purkamaan tilannetta. Usein jos se, että tiedän voivani tarvittaessa ottaa lääkkeen, rauhoittaa jonkin verran. Sama pätee siihen että minulla on kunnallisen mt-puolen päivystysnumero pöytälaatikossa - en ole koskaan joutunut sitä käyttämään mutta jos tilanne joskus vaatii, tiedän että sinnekin voi soittaa.

Kiitos muiden jakamista kokemuksista, niitä oli mielenkiintoista lukea! 🙂👍

Kiitos soroppi, että jaoit oman tarinasi meidän kanssa. Ajattelin ensin vastata omasta puolestani, mutta ei tämä keskittymiskyky riitä pysymään jossain tietyssä aiheessa. Eikä tänään pirstaloitunut puhelimen näyttökään yhtään helpota riveillä ja sisällöissä pysymistä. Joudun ehkä ostamaan uuden puhelimen. Lähestulkoom koko näytön alue on säpäleinä. Tiputin sen bussin lattialle 😭

Tänään oli viimeinen käynti osastolla. Lääkäri vielä soittaa perjantaina labroista ja toivottavasti siitä sairasloma-asiasta. Sitten hoito siirtyy takaisin mielialahäiriöpolille.

Otin aamulla kolme ketipinoria ja pystyin silti toimimaan ihan hyvin kodin ulkopuolella. Tosin nyt kotona teki mieli ottaa lisää ja otinkin taas kolme. En kyllä oikein tunnista tarkalleen, miten tuo vaikuttaa.

Mua häiritsee nää välillä tulevat itsemurha-ajatukset..

Minulla on nyt pari päivää mennyt ihan hyvin, saa olla onnellinen siitä. Tänään jaksoin jopa töitten jälkeen imuroida, palkitsin itseni siitä käymällä kirjastossa. Lainasin pari kirjaa, kun alkoi tehdä mieli lukea jotain. Minusta elämäkerrat on mielenkiintoista luettavaa.

Minäitse89, skitsofrenia on varmaan kenkku sairaus, onneksi siihen on kai olemassa hyviä lääkkeitä nykyisin. Kirjailija Maria Vaarallakin oli skitsofrenia, olen joskus lukenut kaikki hänen kirjansa, joissa hän kuvaa sairauttaan. Minusta on jännä kuulla, että klassinen musiikki saa sinut voimaan paremmin. Itse en kuuntele klassista juurikaan, mutta muutoin yleensä kuuntelen paljon musiikkia, paitsi viime aikoina. Silloin kun olen masentunut, niin en jaksa mitään musiikkia, se saa minut ihan kiukkuiseksi.

September, harmillista, että puhelimesi rikkoutui. Minäkin varmaan joudun kohta ostamaan uuden puhelimen, koska minulla on niin vanha puhelin, että ei tiedä miten kauan se toimii.

Tekisi mieli puuroa ja mustikkakiisseliä. Jospa menen keittämään iltapalaksi. Minä tykkään puuroista. Olen myös itse poiminut vähän mustikoita. Luin muuten semmoisen kirjoituksen, että jo 5 minuutin oleilu metsässä poistaa stressiä ja tuo hyvää mieltä. Minulle ainakin luonto on tärkeä asia, se on minulle varmaan sama juttu kuin sinulle minäitse89 on musiikki. Voisin vaikka kaiket päivät vaan katsella maisemia. Nykyään olen alkanut katselemaan puiden lehtien havinaa tuulisina päivinä ikkunasta. Se jotenkin ihan hypnotisoi minut ja silloin rentoudun, enkä ajattele mitään. Myös parhaimmat muistoni lapsuudesta liittyvät luontoon, koska asuimme maalla. Kun tuli vaikka jotain riitaa äidin kanssa tai oli huono mieli, niin silloin lähdin aina metsään kävelemään tai kuljin peltojen reunamia. Ne on hienoja muistoja.

Joo, mutta nyt siis puuron keittoon mars.

🙂🌻

September kirjoitti 16.8.2018 13:35

Millä tavalla ahdistus ilmenee?
Mitkä tilanteet aiheuttavat paniikkikohtauksen?
Mitä lääkkeettömiä hallintakeinoja käytät?
Kauan olet kärsinyt ahdistuksesta/ paniikista?
Entä mitä pelkoja tunnistat, jotka saattavat olla epärealistisia?
Purkautuuko ahdistus pakko-oireina?

Tänään olisi ollut alakoululaisten vanhempainillat. Olin menossa ekaluokkalaisen vanhempainiltaan, mutta tuttuun tapaan ahdistus iski. Näin käy useasti siinä vaiheessa, kun pitäisi alkaa valmistautumaan lähtöön. Tällainen ahdistus liittyy siihen, että aivoni tuottavat ajatuksia, jotka asettavat minut huonompaan asemaan muihin verrattuna. Nämä ajatukset kertovat minulle, että olen jollain tapaa huonompi muita.

Yleensä ahdistus ilmenee kehollisina tuntemuksina. Levottomuus, sydämen syke, hengitys, sormien puutuminen, kylmä hiki. Oireet voivat olla lievänä koko ajan päällä tai sitten äärimmillään taistele tai pakene-reaktio. Silloin pakenen vaistonvaraisesti esimerkiksi peiton alle tai piiloudun johonkin nurkkaan. Tämä piiloutuminen juontaa juurensa lapsuudesta asti eräästä kokemuksesta.

Ensimmäisen kerran hengitin paperipussiin paniikkikohtauksen takia n. 9-10-vuotiaana. Ahdistusoireilu alkoi jo lapsena, mutta siihen en koskaan saanut apua. Riittämättömyys ja kontrollin menettämisen pelko aiheuttaa paniikkikohtauksia. Näitä olen kuitenkin oppinut hallitsemaan aika hyvin. Suurempi ongelma on ahdistus ja paniikki, joka on seurausta epärealistisista luuloista.

Minulla on ajoittain harhaluuloja. Kuten olen aiemmin kertonut, luulen että naapurini tarkkailevat minua. Nämä luulot saivat alkunsa noin neljä vuotta sitten. Noiden luulojen takia joudun välttelemään paikkoja ja tilanteita. Vaikka nyt tiedänkin, että luuloissa ei ole mitään perää, saan silti paniikkikohtauksen mennessäni pihalle. Jos kuulen naapureiden puhetta avonaisesta ikkunasta, saan paniikkikohtauksen, koska pelkään kuulevani naapurien puhuvan minusta pahaa.

Minulla on monia lääkkeettömiä ahdistuksen hallintakeinoja. Opin viime syksynä muutaman hyvän keinon psykiatrian polin ryhmissä. Tällaisia ovat turvapaikkaharjoitus, pysäytyssanan käyttö ja kuminauha ranteessa. Kannattaa tutustua näihin. Lisäksi omia keinojani on esimerkiksi rauhoittavien kuvien katselu ja kauppalappu. Vältän kaupassa paniikin sillä, että olen varustautunut kauppalistalla, joka on kirjoitettu siinä järjestyksessä, missä tavarat tulee tietyssä kaupassa vastaan. Myös pyykin viikkaaminen tai minkä tahansa tavaran järjestely auttaa ahdistukseen. Silloin, kun ahdistus on niin voimakasta, etten pysty kävellä autolta omalle etuovelle, siirrän huomioni lapsiini. Keskustelen lapsen kanssa koko kävelyn autolta ovelle. Huonoin keinoni on viiltely.

Pakko-oireita on jonkun verran ajoittain, mutta ne ovat lieviä. Niitä perusjuttuja eli avainten, puhelimen ja kodinkoneiden tarkastaminen ennen kotoota lähtöä. Lisäksi tietyt asiat täytyy aina tehdä tietyssä järjestyksessä tai ahdistun.

Toivoisin, että saisin tulevaisuudessa esimerkiksi psykoterapian avulla apua paniikkihäiriööni. Paikkojen ja tilanteiden välttely kaventaa todella paljon jokapäiväistä elämääni.

Kiitos vielä kaikille, jotka ovat vastanneet kyselyyni.

Hyvää torstaita

Luonto on kyllä todella rauhoittava ja rentouttava. Ei tosiaan tarvitse kauaa metsässä kävellä, kun henki kulkee vapaammin ja murheet väistyy hetkeksi. Minäkin kuljin lapsena paljon metsässä. Nykyäänkin luonto on läsnä jo heti kotiovelta. Asun isossa kaupungissa, mutta metsän reunalla pientaloalueella. Rakastan erityisesti syksyistä metsää. Silloin ei ole ötököitä ja kostea metsä tuoksuu ihan erilaiselta kuin kesällä.

Tänään puuhailen vaan kotona. Olin ajatellut käydä lenkillä, mutta tuulee niin kovasti, että jään odottamaan, josko se iltaa myöten hellittäisi.

Kaikki lapset pääsevät vasta kahdelta, joten saan olla omissa oloissani pidempään. Tosin kaksi nuorempaa menevät usein kaverille koulusta, joten vain vanhin on kotona. Joskus jokainen lapsi tuo kaverin kotiin, silloin riittää vilskettä. Eilen jouduin ottaa Ketipinoria 3x3, kun illalla alkoi tuntua siltä, että aivojen kapasiteetti oli käytetty, kun lapset touhottivat.

Haaveilen blogin perustamisesta. Se auttaisi minua hypomaanisessa luovuudenpuuskassani ja muutenkin toimisi väylänä purkaa mietteitä ja ajatuksia. En välitä, lukisiko sitä kukaan. Ehkä en tekisi siitä edes julkista. Se olisi henkilökohtainen päiväkirjani. Mutta se ei ole tämän päivän juttu. Täytyy tehdä taustatutkimusta ja paljon suunnittelutyötä.

Kirjoittaako joku päiväkirjaa? Jos kirjoittaa, niin kuulisin mieluusti, millaisista aiheista.

Moi,

Minä kirjoitan päiväkirjaa. Aloitin sen psyk.polin sairaanhoitajan ehdotuksesta. Paskoja ja hyviä fiiliksiä ja havaintoja omasta olosta, sekä pohdintaa omasta elämästä ja tapahtumista. Kirjoitin kaikkein huonoimpina aikoina elämänjanan jossa oli tärkeitä tapahtumia elämässä.

Minulla on muuten myös tuo kuminauha ranteessa-kikka käytössä ahdistukseen, unohdin mainita siitä.

Tilanne alkaa selvästi normalisoitua. En enää hulluna siivoa ja ole innoissani kaikesta. Hoidan kyllä pakolliset kotityöt, mutta suhtaudun niihin neutraalisti.

Saa nyt nähdä, minkälaiseksi tämä olo asettuu.

Mä jätin taas suunnitelmani toteuttamatta, koska ahdistaa. Tai no ei varsinaisesti ahdistuksen takia vaan haitallisten ajatuksien takia. Musta tuntuu, että kaikki tarkkalee ja arvostelee mua. Olen aina huonompi muita jollain tavalla. Ei tee mieli ollenkaan poistua kotoota.

No uusi yritys huomenna. Ehkä aamulla on helpompi päästä ulos lenkille samalla, kun lapset lähtee kouluun.

Olen tänään tutustunut blogijuttuihin suurella mielenkiinnolla. Olen lukenut niin paljon viisauksia blogin perustamisesta ja mahdollisuuksista, että mahdollinen tuleva blogini on jo muuttanut merkitystä mielessäni. Vielä täytyy tehdä suunnittelutyötä ennen kuin uskallan aloittaa kirjoittamisen. Täytyy myös pystyä sitoutumaan tuottamaan sisältöä säännöllisesti.