Yritin vähän nii ku tappaa itteni täällä osastolla..

Muntjakki kirjoitti 7.8.2018 14:36

Taas alkaa opinnot... En tiedä ketään muuta, joka reagoi jännitykseen yhtä pahasti kuin minä. Saan vatsakipuja, ajatukset rientelevät, suusta lipsahtaa sammakoita, pulssi on jatkuvasti korkealla, kädet ovat kylmiä, keskittymiskykyni katkeilee ja nukun huonosti.

Pelkään etten tule saamaan tarpeeksi unta kouluvuoden aikana. Univaje tekee minusta todella omituiseksi. Pahimmillaan en uskaltanut mennä edes kauppaan, koska ihmiset seurasivat minua ja huusivat minulle asioita. Makasin vain sängyssä ja itkin. Kuukauden jälkeen lähdin osastolle.

Pelkään vatsakipuja ja unettomuutta todella paljon. Kaikki aiemmat muistot ahdistuksesta ahdistaa. On syntynyt noidankehä, josta en pääse pois.
☹️

Voin antaa yhden neuvon. Kun menet kouluun ja jännität niin voit ajatella että et sinä siihen kuole. Ja kun toistat samoja rutiineja niin elämä alkaa rullaamaan itsestään. Ja toki jos jännitys on valtavaa niin kannattaa kysyä lääkäriltä siihen ´jotain lääkettä.

Itseäni auttaa se kun menee vaan. Ei se sinne meno tapa. Ja sitten kun on kuollut niin on kuollut. ELämässä täytyy ottaa riskejä ja välillä täytyy jännittää. Ei pidä jäädä kotiin. Menet vaan! Kyllä se siitä! 🙂👍

Muntjakki,

Oletko tutustunut erilaisiin lääkkeettömiin ahdistuksenhallintakeinoihin? Entä onko sinulla jokin lääkitys ahdistukseen?

Olen ollut tänään taas todella rauhallinen. Tämä rauhallinen olotila on niin outo ja epämiellyttävä, että tulen aivan varmastikin lopettamaan taas lääkityksen jossain vaiheessa. Myös tämä tappavan tasainen ja tylsä mieliala ei ole mieleeni lainkaan. Mielialani ei heilahda mihinkään suuntaan.

Olisin nyt ärsyyntynyt, jos kykenisin tuntemaan ärtyneisyyttä. Mutta voimme kuvitella, että olen ärtynyt.

Tyttönen vaan kirjoitti 7.8.2018 14:40

Yritin vähän nii ku tappaa itteni täällä osastolla..

Hei.
Onneksi et onnistunut. Älä vihaa elämää. Se On täydellistä fiascoa. Itse olen byrokratian rattaissa
Joutunut tosi pahaan tilanteeseen enkä ole varma Miten Tästä selviämme. ☺️❤️☺️

Mun on kai pakko hyväksyä, et nuo itsetuhoset ajatukset tulee olemaan osa mun elämää..

Kävin osastolla Kotipolin sairaanhoitajia tapaamassa.

Liton pitoisuus on vieläkin viitearvojen alakantissa. Ihmeellistä, koska tunnen aivan selvästi lääkkeen antimaanisen tehon. Tai no voihan se olla Ketipinorkin, mutta sen kanssa ei ole kyllä aiemmin ollut tällaista oloa.

Puhuin hoitajille hyvin avoimesti kaikesta. Kerroin viikonlopun hypo-oloista, juomisesta, pilvenpoltosta ja hölmöilyistä, taipumuksestani lopettaa lääkkeet kesken, tämän hetkisestä olotilasta, nukkumisesta ja syömisestä.

Huomenna alkaa lapsilla koulu, joten minunkin on helpompi rakentaa jonkinlaista päivärytmiä. Lähinnä nukkumisen ja syömisen ympärille. Suurin ongelmani on liika nukkuminen ja ruokahaluttomuus. Voisin myös alkaa lenkkeilemään. Hoitajat eivät suositelleen juoksua ennen, kuin syömisasiat on kunnossa, kun paino on jo tippunut niin paljon.

Mä oon valinnu oman kohtaloni ja ansaitsen, et mua kohellaan ku saastaa. Oon vaan nii turha.

Tyttönen vaan kirjoitti 8.8.2018 16:7

Mä oon valinnu oman kohtaloni ja ansaitsen, et mua kohellaan ku saastaa. Oon vaan nii turha.

Et sinä ole turha.

Ei oikein huvita tänään mikään. Tekisi mieli vaan nukkua, mutta kai se täytyy yrittää kotitöitä puuhata.

Kaikki lapseni ovat nyt kouluikäisiä, mutta sekään ei herätä mitään tuntemuksia.

Miten muilla menee?

Ärtyneisyyttä ilmassa...

Tekis mieli viskoo toi miehen tietokone tohon etupihan kivetykselle ja pistää pesäpallomailalla palasiksi.

Onneksi mies ei ole kotona. Ärtyneisyys tuo aina mieleen väkivaltaisia pakkoajatuksia.

Tekee mieli viskoa puhelinkin seinään. Vaan milläs mä sitten tänne kirjoittaisin. Tekee todella mieli hajottaa tavaroita.

Nyt mä koen kuuluvani tänne! Tunnen itseni masentuneeksi. Rakastan joitakin ihmisiä. En ole niin huonossa kunnossa, etten voisi muita ajatella ja haluta olla heihin yhteydessä. Mitään tuollaista en pahemmin masentuneena pystyisi kokemaan ja tekemäään. Mutta...

Haluaisin nyt ottaa yliannostuksen.

Kyllä mulla olisi siihen lääkkeet.

TIlanne on vaaralinen. Kun alan ajatella yliannostuksen ottamista, mun pitäisi lähteää oikeastan heti päivystykseen. En kuitenkaan jaksa.

Niin kuin toisaalla jo kirjoitin, en oikein osaa ajatella, että tämä olo menisi aikanaan ohi. - Kuten aina ennenkin. Tämä tuntuu pysyvältä ja tuntuu, että ainut suunta on kuolemaa kohti. En halua elää. Tällaista elämää.

Nyt ei hymyilytytä. Mietin helpottaisiko oloa jos viiltelisin naarmuja. Jätän senkin väliiin. Otan loput iltalääkkeet ja menen nukkumaan.

JP

Ikävä kuulla, että koet olosi masentuneeksi. Olen iloinen kuitenkin, että päätit jakaa sen täällä, tässä ryhmässä. Kirjoitathan uudelleenkin?

Mitä tulee itsetuhoisiin ajatuksiin, omasta kokemuksesta niitä voi olla, vaikka ei kokisikaan sillä hetkellä olevansa niin huonossa kunnossa. Minullakin oli tänään ohikiitävän hetken ajan ajatus viiltämisestä. Viikonloppuna myös oli ajatus yliannostuksen ottamisesta. Niiden kanssa joutuu kai vaan totutella elämään ja vastustaa parhaansa mukaan.

Sanoisin jotain lohduttavaa tai järkevää, jos keskittymiskykyni olisi juuri nyt parempi. Aivoissa on ruuhkaa. En hallitse näitä epäsäännöllisiä, lieviä mania-oireita. Annan samantien niille vallan. Onneksi sentään tunnistan ne.

Mitähän huomisesta tulee.

Hei. Selvisin eilisestä itsetuhoisuuden kokemuksesta sillä, että soitin tukipuhelimeen ja menin aikaisin nukkumaan. Alan tehdä lähtöä intervallille sairaalaan... Saas nähdä, miten tuo menee.

JP

Otan kuoleman sellaisena kuin se tulee. Tyhjyytenä kaiken toivon vievänä. Koko elämä on yhtä taistelua minuutista toiseen. Kovat kivut henkiset ja fyysiset. Oon kuitenkin elänyt sen verran kauan että tiedän elämän olevan vaan suuri kärsimys näytelmä. Ainakin omalla kohdallani. Liika herkkyys on hirveää, kun kokee jokaisen asian kertaa miljoona. Liikaa epätoivoisia ajatuksia päässä maapallon tilasta ja ihmisen osasta. Ei kuolema voi olla pahempi kuin elämä. Elän tällä hetkellä vain muita ihmisiä varten...☹️