Kiitos minäitse89 viisaista sanoistasi.

Ja vaikka ahdistaa, niin kirjoita kuitenkin tänne. Minä ainakin haluan kuulla muidenkin kertomuksia, enkä vain lukea omaa monologia. Toisten kirjoitukset saavat hetkeksi mielen pois omista ongelmista ja tulee halu auttaa jollakin tapaa.

Miten muilla menee?

Olen nyt täällä osastolla. Täällä on kovin tylsää, mutta toisaalta turvallista. Tapaan lääkärin tänään päiväkahvin jälkeen, sitten luultavasti lähden kotiin ja palaan aamulla aikaisin.
Tämä päivä on mennyt ihmetellessä ja tutustuessa. Huomenna ajattelin lisätä ulkoilun ennen lounasta. Suurin tavoitteeni on luoda päivärytmi, jota kykenen jatkamaan kotonakin. Tuntuu, etten pääse tästä tilanteesta eteenpäin ennen kuin rutiinit on paikallaan. Jopa lääkkeet tuntuu toissijaisilta.

Otin eilen illalla ekat Litot. Suu on ehkä vähän kuiva ja janottaa, mutta muuten ei vielä muita tuntemuksia lääkkeestä.

Mä lähen käymään arviossa psykiatrin osastolla..

Heips! Psykiatrini soitti ja Olantsapiini vaihdettiin nyt sitten Peratsin nimiseen lääkkeeseen. Niin toivon että se auttaisi. Pelokkaana ja aistit äärimmilleen herkkänä vienyt koiraa ulos. Kohta lähden apteekkiin hakemaan lääkkeen, onneksi se on kulman takana!

Rikkinäinen,

Pääsit kuitenkin ulos ja se on hienoa. Toivottavasti lääkemuutoksesta on apua.

Itsekin joskus ollut äärimmäisen ahdistunut ja pelokas, kun olen luullut, että naapurini seuraavat jokaista liikettäni. Tämän epärealistisen pelon takia en ole pystynyt käymään takapihallani neljään vuoteen enkä pysty kävelemään roskakatokselle ja postilaatikolle asti.

Ketipinori on vienyt nämä harhaluulot pois, mutta paikkojen ja tilanteiden välttely on jäänyt.

Vielä palaan tohon että toisaalta voin jaella täällä neovoja jne. mutta jokainen ihminen elää kuitenkin elämänsä yksin. Siis loppujen lopuksi. Ja toki tarvii myös seuraa, mutta mun mielestä ihminen on monimutkainen kone tai olio, jota täytyy huolta jne.. Tarvii liikuntaa jotta mieli pysyisi terveenä ja hyvää ruokavaliota. Toki tarvii myös hengen ruokaa.

Hyvä pitää myös positiivista asennetta yllä vaikka asiat vaikuttaisivat kuinka pahoilta. Ei kannata lietsoa omaa huonoa oloa tai välttämättä ei tarvitse aina siitä puhua. En nyt toki moiti, kyllä huonostakin olosta saa tietysti puhua. Tarkoitan vaan sitä että ei kannata silloin päivitellä kaikkea ja masentua, kun vähänkin pystyy elämään. Ensin täytyy uskaltaa elää ja sitten pysytellä valon puolella. Omalla kohdalla ainakin jos valittaisin joka päivä murheistani niin hukkuisin niihin, mutta kun pitää positiivista mielialaa ja elää rohkeasti, niin vähitellen maailma ei olekaan helvetti.

Mutta tietenkin jos on psykoosissa tai itsetuhoinen, niin niistä ajatuksista täytyy kertoa lääkärille, mutta kuitenkin muistaa ettei valita ihan joka asiasta.... En nyt sano tätä mitenkään pahalla jne. Hyvää torstaita! 🙂

Kiitos taas minäitse89, kun pidät keskustelua yllä. Sinulla on paljon ajatuksia ja olen iloinen, että haluat näkemyksiäsi jakaa kanssamme. Minä en ainakaan pahastu.

Olet aivan oikeassa siinä, että jokainen tekee lopulta valintansa itse ja elää yksin niiden valintojensa mukaisesti. Ihailen todella sitä, kuinka positiivinen jaksat olla vaikeasta tilanteesta huolimatta (vaikkakin välillä kirjoituksistasi huokuu, että kannat maailman huolet harteillasi).

Itse myös omaan hyvin positiivisen asenteen elämään, mutta tällä hetkellä se positiivisuus on kadoksissa. On ollut jo pitkään.Ehkä löydän sen pian uudestaan samalla kun kiipeän täältä kuopastani ylös. Luulen, että se jäi neljän vuoden takaiseen aikaan, jolloin olen viimeksi ollut tasapainoinen.

Lisäksi minulla on todella suuri tarve analysoida ja määritellä itseni, siksi kai sanoitan ajatukseni tänne. Kirjoittaminen on minulle luonnollinen tapa purkaa pahaa oloani ja jäsennellä tietoa. En yleensä ole mustavalkoinen ajattelija, mutta mitä tulee itseni määrittelemiseen, olen joko niin tai näin. En missään välivaiheessa vaan jonkulainen. Tietynlainen. Se auttaa minua hallitsemaan itseni.

September,
Minulla on suuria vaikeuksia mennä parvekkeelle. Mieleni valtaa ajatukset, joissa viereinen talo katsoo minua ja muodostan kielteisiä lauseita pääni sisällä mitä ne ihmiset siellä minusta puhuvat. Pelkään ulkona liikkuessa ihmisiä ja että kaikki tuijottaa mua ikkunoistaan. Tabletin kamera kohdan olen peittänyt paperin palalla ja se on ollut siinä jo puoli vuotta. Täällä vaan odotan että joku tulee tänne ja tekee minulle pahaa.
Toivottavasti lääkemuutoksesta olisi edes jotain hyötyä.
Osastohoito teki minulle hyvää!

Moi!

Toki elämässä on tilanteita joista ei pääse muuta kuin purkamalla sen, mutta mua ainakin auttaa se kun ajattelee elämää suuremmassa mittakaavassa. Että kaikki me loppujen lopuksi eletään samassa maailmassa ja kaikkien täytyy kantaa jonkinlaista painolastia. Kyllä melkein tiedän että jokaisella on tietynlainen taakka. Ja jos se taakka on murtamassa koko ihmisen niin silloin on hyvä hakea apua, mutta jos edes jotenkin pärjää omassa kodissa ja pääsee sieltä välillä lähtemään, niin mun mielestä se on elämää. Elämä tuntuu kuitenkin siltä että se on pohjimmiltaan itsensä voittamista. Omien pelkojen voittamista ja eteenpäin katsomista. Kun sille nyt ei yksinkertaisesti voi mitään että koko ajan kello tikittää eteenpäin. Vähän niin kuin eksistentialistit sanoo että ihminen on heitetty maailmaan. Itse olen miettinyt aivan samaa.

Olen minäkin ollut huonossa jamassa jne. mutta jos jäisin siihen kiinni niin silti kello raksuttaisi koko ajan. Ihminen ei ole Jumala. Ihminen on vähän isompi kuin muurahainen ja vähän pienempi kuin norsu. itseäni on auttanut myös lause jonka Paasikivi aikoinaan sanoi: "Kaiken viisauden alku on tosiasioiden myöntäminen." Itsestä ainakin tuntuu että tämän elämän taakkoja toki täytyy yrittää keventää, mutta kyllä sitä aina jonkinlaista taakkaa kantaa. Se on vaan hyväksyttävä.

Itsellä auttaa kyllä toi että keskittyy johonkin tiiviisti. Pitää eksyttää ajatuksia. Ja ehkä kun niitä on tarpeeksi eksyttänyt niin ne eksyvät ja tulee paljon positiivisia ajatuksia. Itseäni auttaa kyllä myös se kun lähtee kotoa vaikka kauppaan... Koti on se pahin paikka, jos siellä on neljän seinän sisällä pitkään. Tässä nyt joitain ajatuksia... 🙂

Moi tänne!

Itsellä on nyt ollut useampana päivänä todella paska fiilis, vaikka kaverikin oli viikon kylässä. Kaverin kans yritin kuitenkin olla pirteänä ja olihan se ihan mukavaa viettää kaverin kans aikaa.

Kuitenkin nyt on vaan ollut todella paska olo. Ikävät asiat painaa mieltä.. En ole tallillekkaan päässyt nyt, koska ei ole tällä hetkellä ponia jota pääsis liikuttaan, koska tuossa kesäkuun loppupuolella tuli yheltä ponilta tiputtua selästä ja se oli vähän pahempi tippuminen, vaikkei mitään murtunutkaan. Mutta en ole nyt tosiaan uskaltanut tällä ko. ponilla enään mennä.

Niimpä ratsastus on nyt jäänyt, joten saa nähä jääkö ratsastus kokonaan.
Toisaalta kyllä vähän tekis mieli tallille, mutta kun ei ole enään vakiotunteja.

Joten tuo että en ole päässyt tallille, niin on yksi syy tähän todella pahaan oloon. Toinen syy tähän fiilikseen on sitten se, että entisen yksilövalmentajan kanssa on asiat mennyt todella vaikeiksi.

Vaikka olen ulkoillut, niin ei se ulkoilu tunnu tällä hetkellä yhtään helpottavan oloa. Pitäis varmaan päästä puhumaan jonkun kanssa.. On käynyt nimittäin todella ikäviäkin asioita mielessä..

Moi!

Tossa mitä sanoin aiemmin kavereista, niin henkilökohtaisesti haluaisin vaan eristäytyä maailmasta. Kaverit on välillä niin kusipäitä. Olen liikkunut vääränlaisissa porukoissa. Olis kiva vaan maata kotona pää jäässä, kun en tunnu kestävän seuraa. Kun kaveritkin vaan vittuilee, niin tekis mieli hypätä kiven kanssa järveen, mutta kun tiedän kuitenkin tai luulen tietäväni että on vain yksi elämä ja kuitenkin maapallo lämpenee ja kaikki kuolevat. Olen korviani myöten täynnä kavereiden solvauksia. Nousee vanhat muistot taas mieleen. Minkä takia ihmiset ovat niin vittumaisia. Eikö voitaisi elää sovussa kun kerran kaikki lopulta kuollaan? Minkä takia meillä täytyy olla sotia ja väkivaltaa? Eikö se riitä että ihminen kuitenkin joskus kuolee? Täällä maapallolla silti kidutetaan ja murhataan täysin syyttömiä ihmisiä. Eikö se riitä että ihminen kärsii koko elämänsä ja sitten kun kuolee niin hän katoaa pois maanpäältä. Ja kaikki lopulta unohdetaan. Eikä mikään säily. Ja maapallo tuhoutuu. Ja eliöt kuolevat. Ja suurimmatkin uroteot aika multaa. Ja universumi lopulta tuhoutuu. Ja atomit halkeavat. Ja aurinko räjähtää. Ja ihmiskuntaa ei enää ole.

Tätäkö se sivistys on että opetetaan ihmiselle että millään ei lopulta ole mitään väliä? Tätäkö se elämä on että aina kun toimii oikein niin kukaan ei välitä? Kerron teille elämän tarkoituksen: Kaikki on turhaa. Olen miettinyt sitä että minkä takia elämällä pitäisi olla jokin tarkoitus?

Tässä yksi ajatus vielä: Jos voisin sataprosenttisesti olla varma että Jumala on olemassa niin tappaisin itseni. Jos tietäisin että pääsen taivaaseen niin tappaisin itseni. Mutta tuntuu että vaikka taivas olisi niin minä en sinne pääsisi. Tuntuu että Jumala on hylännyt minut. Kun kerran tämä elämisen taakka tuntuu niin suurelta että muserrun sen alle.

Tuntuu välillä että musta on enää rauniot jäljellä. Olen yrittänyt jotenkin taistella sitä kuoleman syntiä vastaan. Etten tappaisi itseäni. Olen yrittänyt auttaa ihmisiä, mutta olen saanut vaan lokaa niskaan... Surullista...☹️

Elämä pähkinänkuoressa: Syntymä, koulu, työ, keski-ikä, vanhuus, kuolema. piste...

Joskus ammoisina aikoina katsoin elämää ihastus silmissä. Ja ihailin tähtitaivasta. Kohta olen 30 v. Jumalan hylkäämä murtunut mies. Joka kompuroi loppu elämänsä ja lopulta kaatu hautaan jonka päälle multa kaadetaan ja sinne häviää ihmisyys. Sinne kuoppaan syviin multiin ja kaikki on kadotettu. Joskus 18-vuotiaana katsoin elämää toiveikkaana. Nyt olen haamu joka kummittelee vastaan tulijoille ja lopulta katoaa ajan hiekkaan. Kaikki me päädymme loppujen lopuksi siihen multaan missä isämme jo nukkuvat. Kaikki loppuu valtaisaan yöhön. Ikuisuuden yöhön, josta ei enää herää. Mitä sitten jos maailmanloppu tulee, sillä vaikkei sitä tulisi niin lopulta kuitenkin päädyn tunkiolle muiden mukana....😭

Minä pelkään hevosia mutta silti haluisin päästä tallille niitä hoitamaan. Siihen tarvii varmaan jonkun koulutuksen. Hevosterapia, mitenköhän siihen pääsisi? Kunnioitan hevosia ja silti pelkään niitä.
Olin kerran maastovaelluksessa ja se oli aivan mahtavaa!!!!!

Mun pää on aivan tyhjä. Ei oo mitään sanottavaa tai kirjoitettavaa...

Mieli maassa tänäänkin.
Ulkona olis hyvä keli, mut saa nähä jaksaako/viittiikö sitä tänää käydä pyöräilemässä (ja etsimässä geokätköjä).

Kävinhän mä kyl tuos aamulla lenkillä koirien kanssa.

Selkäki on hieman kipe..mut ei oikein oo motivaatiota jumpata.
Tallillekin tekis mieli.. jos en olis kesäkuussa tippunut yhdeltä ponilta niin olisin nyt viikonloppuna tallilla hoitamassa ko. ponia.
Mutta enpä nyt pääse ponia hoitaan, koska en oikein uskalla vielä mennä tällä ko.ponilla.

Mikähän helpottaisi tätä apeaa ja itkuista oloa? On vaan oikeesti alkanut tuntuu etten enää jaksais. Mut pakko yrittää jaksaa..koirien (ja vanhempien + isoveljen) takia.

Tsemppiä kuitenkin täältä kaikille.