kirte5 kirjoitti 13.7.2018 18:17

Kyllä täällä välitetään sinusta Muntjakki. Kerro vähän enemmän mitä hoitaja sanoi sinulle / sinun asenteestasi. Voi olla, että asiantuntijat eivät aina ole oikeassa. Monesta ei päällepäin huomaa masennusta, varsinkaan lyhyillä käynneillä. Ja kirjoita olostasi tänne.

Kiitos vastauksesta, kirte5.
Olin hyvin ahdistunut ja itkuinen saavutessani sairaalaan. Minulla oli jopa lappu mukanani, jonne olin kirjoittanut suurimmat haasteeni. Olen ennen ollut niin ahdistunut lääkärinkäynnillä, etten ole saanut juuri mitään sanottua.
☹️

Hoitaja totesi jo alussa että avun hakeminen oli merkki siitä, etten oikeasti voinut /niin/ huonosti. Tuli sellainen vaikutelma, että hoitaja epäili minun teeskentelevän kaiken. Hän jopa kysyi minulta suoraan jossakin kohtaa "Haluatko olla psyykkisesti sairas?".

Selitin hänelle kuinka en tee mitään päivisin, kuinka en tunne olevani minkään arvoinen, kuinka tunteeni ovat latistuneita. Kerroin syyllistävistä pakkoajatuksistani ja motivaation puutteesta ja kuinka pahoinvointini vaikuttaa negatiivisesti parisuhteeseeni.

Ei hän välittänyt. Hänen teoriansa oli, että minulla on asennevamma. Jos vain hyväksyisin tilanteen niin kaikki olisi hyvin. Ei minun tarvitse tehdä mitään, koska eihän minulla ole edes töitä. ???
😠

En jaksa. Ensi viikolla olisi tarkoitus mennä puhumaan saman hoitajan kanssa uudestaan. Valitettavasti hän oli niin epäileväinen minua kohtaan, että nyt minulla on vaikeuksia luottaa häneen.

Muntjakki, luin hoitajasi kommentit monta kertaa. En ymmärrä miten kukaan voi sanoa noin. Ei tarvitse apua, jos pystyy sitä pyytämään?! Kuka haluaa olla sairas? Käsittämätöntä. Minua nuo syyllistävät kommentit alkoivat ahdistaa.

Moi vaan kaikki. Surullista luettavaa nää teidän tekstit. Toivotan rutkasti voimia elämiinne.

Oma elämä sitävastoin tuntuu pelkältä kärsimykseltä. Itsetuhoiset ajatukset pyörii päässä päivittäin, mutta ne ei huoleta vaan lähinnä ärsyttää, koska tiedän ettei mulla ole pokkaa tehdä itselleni mitään.
Suurin virheeni olikin se, että silloin yli 10 vuotta sitten, kun kärsin vakavasta masennuksesta ja yritin itsemurhaa useamman kerran, en yrittänyt tarpeeksi. Jos olisin silloin kuollut, olisivat läheiset tähän päivään mennessä jo toipuneet järkytyksestä.

Nyt en ole enää tarpeeksi masentunut olemaan välittämättä muiden tuskasta, joten olen loukussa tässä elämässäni.
Maailmassa, jolla ei ole mulle mitään tarjottavaa; eikä mulla maailmalle.

Ainoa laiha lohtuni on, että näillä elämäntavoilla kuolema koittanee joka tapauksessa ennemmin kuin myöhemmin.

Moi!
Antaisin pari neuvoa josta voi joillekkin olla hyötyä: Kannattaa elää aktiivista elämää järjestää itselleen menoja ja muutenkin nähdä ihmisiä.

Kannattaa myös luppo aikana tai yksin ollessa pistää taustalle soimaan esim. klassista musiikkia ja vaikka lukea tai yrittää saada ajatuksia pois murheista.

Kannattaa urheilla edes vähän viikossa. kävelykin riittää. Muutama lenkki esim. viikossa.

Kannattaa huolehtia että nukkuu tarpeeksi muttei liikaa.

Painotan vielä että on erittäin tärkeää vaikka olisi paljon huolta ja murhetta, niin tehdä asioita ja nähdä ihmisiä. Ja on erittäin tärkeää että harhaurttaa välillä synkkiä ajatuksia...

Toivottavasti näistä olisi edes jollekkin apua. Hyvää viikonloppua!🙂

Arthur kirjoitti 13.7.2018 22:59

Muntjakki, luin hoitajasi kommentit monta kertaa. En ymmärrä miten kukaan voi sanoa noin. Ei tarvitse apua, jos pystyy sitä pyytämään?! Kuka haluaa olla sairas? Käsittämätöntä. Minua nuo syyllistävät kommentit alkoivat ahdistaa.

Ajatellessani tätä jälkikäteen niin luulen kyseisellä henkilöllä olevan vahva vakaumus New Age–filosofiaan. Siihen liittyy uskomus, että masennus on normaali reaktio muuttuneeseen tilanteeseen johon ei ole pystytty sopeutumaan (Dark Night of The Soul).

Tämä selitys ei kuitenkaan tee elämästäni paljon helpompaa. Vajoan jatkuvasti masennukseen, vaikka olin vain pari kuukautta ennen keksinyt elämäntarkoitukseni. Tuntuu siltä että liian moni vuosi menee elämäntarkoituksen ja itseni uudelleen löytämiseen.
☹️

Liian kuumaa tuo keli, ei oo ihmisen ilma kyllä..

Mitenköhän pääsis bentsoista irti?

Mökillä ollaan lasten kanssa nautittu auringosta ja järvestä. Tänään saadaan lettujakin.

MUTTA.

Muutama ajatus kodista ja taas nousee ahdistus. Ei huvita enää. En halua. En jaksa.

Sain tänään kaksi viestiä, jossa tiedusteltiin vointiani. Olisi pitänyt varmaan olla kiitollinen, mutta nyt en jaksakaan enää jakaa heidän kanssaan kuulumisia. Mun sanat ei voi ikinä kertoa tarpeeksi, mitä mä koen. Parempi pysyä hiljaa, kun ei kukaan kuitenkaan ymmärrä.

Vielä piti sanoa, että kumpikaan noista edellämainituista yhteydenotoista ei tullut mieheltäni, vanhemmiltani tai parhailta ystäviltäni.

Kukaan ei uskalla kysyä mitään. Ainoastaan töissä, jossa mun arvoni on se, kuinka paljon teen tulosta yksikölläni.

Muntjakki kirjoitti 14.7.2018 15:12

Tämä selitys ei kuitenkaan tee elämästäni paljon helpompaa.

Ihmettelen sinua tavanneen hoitajan kommentteja. Olikohan hänellä huono päivä vai onko siellä resurssipulaa ja työntekijät eivät pysty asialliseen käytökseen? Tämmöisiä minulla tulee mieleen.

Ei minuakaan ehkä olisi uskottu työterveydessä, että minulla on keskivaikea masennus, mutta täytin ja tulostin lääkärille BDI-lomakkeen netistä, niin hän sanoi, että siitä sen näkee ihan selvästi.

Voisko sinullekin olla hyötyä, jos teet tuon testin netistä? On vaikeaa kertoa masentuneena asioistaan, kun keskittymiskykykin laskee, eikä ajatukset pysy kasassa.

Sinulla on kuitenkin se hyvä puoli, että sait viikon päähän uuden ajan. On vaikea saada keskusteluaikoja, niistä on pulaa, niin todella kannattaa käyttää kaikki keskusteluajat. Varmaan vointia seuraillaan vähän ennen kuin aloitetaan lääkitystä. Kerro vaan kaikki voinnistasi sille hoitajalle ja kirjoittele tänne myös. Ja on aina parempi, ettei jätä avun hakemista ihan viime tippaan.

Miten ihminen voikaan olla niin yksinäinen niin monen läheisen ihmisen ympärillä?

Ei, ei heiltä voi vaatia enempää kuin he pystyvät. Jos kyseessä olisi tielle jättänyt auto, niin joku tulisi hetkessä hakemaan mut tienposkesta.

Ehkä minussakin on jotain vikaa. Mutta ei hukkuvakaan pysty huutamaan apua.

kirte5 kirjoitti 14.7.2018 20:0

Ihmettelen sinua tavanneen hoitajan kommentteja. Olikohan hänellä huono päivä vai onko siellä resurssipulaa ja työntekijät eivät pysty asialliseen käytökseen? Tämmöisiä minulla tulee mieleen.

Ei minuakaan ehkä olisi uskottu työterveydessä, että minulla on keskivaikea masennus, mutta täytin ja tulostin lääkärille BDI-lomakkeen netistä, niin hän sanoi, että siitä sen näkee ihan selvästi.

Voisko sinullekin olla hyötyä, jos teet tuon testin netistä? On vaikeaa kertoa masentuneena asioistaan, kun keskittymiskykykin laskee, eikä ajatukset pysy kasassa.

Sinulla on kuitenkin se hyvä puoli, että sait viikon päähän uuden ajan. On vaikea saada keskusteluaikoja, niistä on pulaa, niin todella kannattaa käyttää kaikki keskusteluajat. Varmaan vointia seuraillaan vähän ennen kuin aloitetaan lääkitystä. Kerro vaan kaikki voinnistasi sille hoitajalle ja kirjoittele tänne myös. Ja on aina parempi, ettei jätä avun hakemista ihan viime tippaan.

Asun pienellä paikkakunnalla niin voi hyvinkin olla, että täältä puuttuu resursseja. Täytin BDI-lomaketta kaksi kertaa ennen sairaalaan soittamista. En halunnut hakea apua turhaan. En kuitenkaan maininnut tuloksistani hoitajalle. En luule sen auttavan.

Minua pelottaa fyysiset oireet. Huimaa noustessani ylös ja väsyn pienestäkin liikunnasta. Jos minua ei oteta tosissaan vielä kuukauden päästä niin saatan varata ajan yleislääkärille. Samalla mietin jos en vaan ole maannut sängyllä liikaa ja unohtanut syödä tarpeeksi...
😀🙄

Hirvee raivokohtaus eilen pakko oli mennä ensiapuun. Kännykkä meni rikki. Pitää viedä se huoltoon....

Olipa synkkien ajatusten yö. Heräilin jatkuvasti tai sitten olin jonkinlaisessa puolivalvetilassa.

Työasiat stressasivat. On varmasti virhe mennä ensi viikolla töihin tässä kunnossa, mutta tarvitsen vielä yhden varmistuksen työkyvystäni.

Sitten mietin paljon sitä, etten enää kerro kuulumisiani lähipiirilleni. Siitä ei näemmä ole hyötyä, joten jatkan samaan malliin kuin viimeiset parikymmentä vuotta.

Ensi viikolla olen menossa Tampereelle lasten kanssa. Se reissu kääntyi mielessäni niin, että reissun tarkoitus on käydä hyvästelemässä läheiset siellä, koska emme varmaan ehdi enää tavata kun saatan olla pian poissa.

Jälkimmäinen varmaan kumpusi psykologini sanoista toissapäivänä: "Ymmärrätkö itsekään, kuinka vakavasti olet sairas? Ymmärrätkö ihan todella? Tiedätkö, mitä tilastot kertovat?"

Tiedänhän minä. Mutta en taida ymmärtää vieläkään.

Lilluin järvessä uimapatjalla vaikka kuinka kauan. Hetkeksi aika pysähtyi ja kaikki ahdistus hälveni, kun kelluin tuulen vietävänä.

Taidettiin olla liian kauan auringossa. Huono olo ja pyörryttää. Lapsetkin on ihan puhti pois.

Ahdistaa mennä kotiin.

Onko sinne pakko mennä? Tosin en halua jäädä tännekään. Missä on mun paikka? Mihin mä kuuluun?