Tervetuloa joukkoon Syysaurinko.

Minulla ei ole vastaavanlaista traumaa taustalla, ongelmani alkoivat paniikkikohtauksilla ja ahdistuksella 10-11v iässä. 13-vuotiaana alkoi sitten tämä jaksottainen masennus, joka vasta viime vuonna tarkentui bipolaariksi.

En osaa neuvoa muuten kuin, että kirjoita tänne tuntemuksiasi. Minulla ainakin se helpotti oloa, kun ei ole ketään jolle puhua tästä.

Tää olo on melkein niin hyvä, ettei voi uskoa todeksi. Lääkkeet tepsii hyvin ilman suurempia haittoja. Olo on mukavan sedatoitu. Opamox on jäänyt pois.

Iltaisin on vaikea nukahtaa, mikä on varsin epätavallista. Mietin nostaako ketipinor depottia vielä 100mg vai käyttäiskö lyhytvaikutteista sillä 25mg annoksella. Ehkä jälkimmäinen.
Teitä tuskin kiinnostaa mun lääkkeet, mutta jos tänne eksyy muita bipoja niin mulla käytössä lamotrigiini 400mg + ketipinor depot 300mg ja ketipinor 25-50mg tarvittaessa nukkumiseen ja opamox äärimmäiseen ahdistukseen.

Tänään käytiin lasten kanssa kirjastossa. Lapsienkin on varmaan helpompi nyt olla, kun olen toimintakykyinen. Optimistisena lainasin kolme kirjaa, tosin saattavat jäädä lukematta. Aion yrittää kuitenkin.

Huomenna on se tapaaminen lastensuojelun kanssa. En koe enää tarvitsevani heiltä apua. Psykologi teki lasun, kun en päässyt edes sängystä ylös.

Kiitos Sinulle joka vastasit ensimmäiseen tähän foorumiin kirjoittamaani viestiin en tiedä onko ihmisiä joilla on kaikki hyvin, tai ainakin he näyttävät siltä.Minulla on myös paha ahdistus trauman jälkeen, on suuri saavutus käydä esim. Syömässä vieraassa ympäristössä. Tämä heinäkuu on kaikin puolin hankala kuukausi kun Suomessa on kaikki kiinni ja omat lääkärit ovat lomalla ja sitä yrittää kaikin mahdollisin keinoin saada vertaistukea mm, yksinäisyyteen. Kyllä elämä voi muuttua kertaheitolla kun puoliso menehtyy, jos tämän lukee joku jolla on samanlaisia kokemuksia ja ajatuksia niin kirjoitelkaa

Kiitos viestistä September, hyvä että on kanava mihin purkaa pahaa oloaan,
Tämä oli ensimmäinen artikkeli tässä foorumissa

September kirjoitti 10.7.2018 15:25

Tervetuloa joukkoon Syysaurinko.

Minulla ei ole vastaavanlaista traumaa taustalla, ongelmani alkoivat paniikkikohtauksilla ja ahdistuksella 10-11v iässä. 13-vuotiaana alkoi sitten tämä jaksottainen masennus, joka vasta viime vuonna tarkentui bipolaariksi.

En osaa neuvoa muuten kuin, että kirjoita tänne tuntemuksiasi. Minulla ainakin se helpotti oloa, kun ei ole ketään jolle puhua tästä.

Mä sain taas jonkun ahmimiskohtauksen, vedin karkkia pahaan oloon asti.. 😭

Tuntuu siltä että kärsimyksen suurin ongelma on siinä että katsotaan asioita liian mustavalkoisesti. Ihmisen elämä ei todellakaan lopu mihinkään tunnetilaan. Pitää katsoa asioita vähän niin kuin sivusta.

Itsetuhoisen ihmisen suurin ongelma on että asioita ajatellaan liian lopullisesti. Täytyy välillä olla sivusta katsoja ja antaa ajan kulua. Aika on hyvää lääkettä. Tunteet viilenee kun antaa ajan kulua. Ei pidä tehdä mitään hätiköityä. Ja samalla voi edes hieman yrittää nauttia elämästä, onhan tämä ainukertaista...🙂

Tyttönen vaan kirjoitti 10.7.2018 20:18

Mä sain taas jonkun ahmimiskohtauksen, vedin karkkia pahaan oloon asti.. 😭

Mullakin tulee välillä ahmimiskohtauksia, jolloin vedän karkkia niin paljon, että tulee huono olo. Ja yleensä sen jälkeen kamala morkkis.

September kirjoitti 11.7.2018 11:30

Tyttönen vaan kirjoitti 10.7.2018 20:18

Mä sain taas jonkun ahmimiskohtauksen, vedin karkkia pahaan oloon asti.. 😭

Mullakin tulee välillä ahmimiskohtauksia, jolloin vedän karkkia niin paljon, että tulee huono olo. Ja yleensä sen jälkeen kamala morkkis.

Mua ei kaduta, mut vois tehä sen uuestaan ja aiheuttaa itelleen pahaa..

No niin, tapaaminen lastensuojelun kanssa suoritettu. Yli kaksi tuntia meni, kun jokainen perheenjäsen (5) haastateltiin erikseen.

Oli hiukka ahdistavaa, mutta lasten hyvinvoinnista ei ole enää huolta eikä mitään toimenpiteitä seuraa. Sain sen lasun itselleni, ei ollut kovin kaunista luettavaa ☹️

Olen muutenkin niin itsekriittinen. Tuntuu pahalta lukea, että äitin arjen toimintakyky on niin huono, ettei hän pysty huolehtimaan lapsistaan.

No, onneksi tilanne on nyt hyvä.

Ahdistavat unet ovat muuten palanneet. Nyt niissä ei ole vihaa vaan olen itse hyökkäyksen kohteena. Viime yönä meinasin tulla hulluksi ja pelkäsin, että en erota mikä on totta ja mikä ei. Heräsin monta kertaa omaan huutooni 😴

Uni oli kuin Edvard Munchin Huuto.

Vähän aikaa meni hyvin, mutta nyt on taas vähän huonompi vointi. Tuntuu että maailma ja elämä ei anna yhtään armoa. Sietämätön ahdistus. Yritän ajatella positiivisesti, mutta tuntuu välillä että ei ole mitään Jumalaa eikä mitään oikeutta tässä maailmassa. Että kun kuolee niin on lopullisesti poissa.

Tuntuu vaan aika epäreilulta että joudun kärsimään näin paljon ja en saa siitä mitään muuta palkintoa kuin kuoleman joka ei ole palkinto sillä sen jälkeen ei ole enää olemassa. Miten voi nauttia mistään palkinnosta jos ei kerran ole olemassa?

Minkä takia jatkaa tätä kärsimystä jos kerran voisin olla kärsimättä ja olematta. Joskus tuntuu että olemattomuuskin on parempi kuin kärsimys.

Tiede kehittyy koko ajan, mutta ihminen on vailla toivoa, jos tiede kumoaa uskonnot. Kun olis edes toivo Jumalasta, mutta kun tuntuu ettei sitäkään ole. Ja aika kuluu ja tulee jo harmaita hiuksia ja kroppa rapistuu, mutta mitään merkkiä taivaasta tai Jumalasta ei ole missään. Maapallo lämpenee ja tuhoutuu mutta mitään Jumalaa ei tule. Kukaan ei pelasta. Ei tunnu olevan muuta kuin tämä elämä josta taistella ja sitten kun on taistelun taistellu niin muuttua matojen ruuaksi. Eipä tää elämä ole mulle antanut paljookaan, eipä se varmaan monelle annakkaan. Säilytän silti jonkinlaisen toivon taivaasta kun ei mulla mitään muutakaan ole...

Törmäsin tällaseen runoon: "En ostanut pappien kauppaamaa taivaspalstaa, ei minulle kelvannut pimeys, jonka metafyysikot ovat näperrelleet toimettomille mahtimiehille. Haluan kohdata kuolemani köyhien kanssa, joilla ei ollut aikaa tutkailla mokomaa samalla kun heitä pieksivät ne joille taivas on jaettu ja järjestyksessä." Pablo Nerudaa.

Kyllä voikin olla paska olo. Otin yhden Temestan että vähän helpottais. Kaikki tökkii. Huono päivä tänään. Jotenkin on vaan rimpuiltava eteenpäin. Mitäs teille muille kuuluu?

Mä oon pettyny, ku mun eilinen terapiakäynti peruuntu jostain syystä. Sano terapeutti, et se soittelee uutta aikaa mut eipä oo vielä kuulunu mitään.

Polvikin temppuilee,siinä todettiin tulehus viime viikolla ja sain tulehuskipulääke kuurin. Kamala kuumotuskin tällä hetkellä, et saa nähä pitääkö uuestaan käyä näytillä. Vähän on turvoksissakin..