Mulla on tänää synttäritkin 🙂

Eikun Lycka till!😎 Onnea, paljon!

👍

Onneksi olkoon!

Olen huomannut että kotona olo parantaa oloani. Jos olen jatkuvasti menossa, niin se ei ole hyvä. Huomasin että täytyy vain keskittyä johonkin ja siten kuluttaa aikaa. Koska tajusin sen että elämä ei ole pohjimmiltaan mitään muuta kuin ajan tappamista.

Meillä ei varmaankaan mitään muuta sitten ole kuin aika. Elämähän on loppujen lopuksi tylsää ajan kulutusta ei siitä mihinkään pääse. Jos joku väittää että elämä on jotenkin ihanaa, niin olen utelias tietämään että millä tavalla se on muka ihanaa.

Miten elämä voi olla ihanaa, jos joutuu koko ajan vain taistelemaan sen asian kanssa että miten ajan saa kulumaan? Elämä varmaan voi sitten olla muutaman sekunnin ajan ihanaa, jos esim. keskittyy johonkin asiaan todella hyvin. Mutta enpä usko että voi sanoa elämän olevan koko ajan ihanaa. Tekojen tekemistä tämä vain on. Vaikkei olisi työtä niin silti pitää tehdä jotain. Sitähän tämä kaikki on, vain raadantaa...

Ootteko siitä jotain mieltä, että mihin tämä elämä oikein tähtää?

Tähtääkö se vain hyvinvointiin vai ammattiin vai johonkin muihin saavutuksiin?

Kun tuntuu juuri siltä että elämässä vain kellutaan. Että mikään ei loppujen lopuksi tähtää mihinkään, vaan täällä vain ollaan ja yritetään jotenkin selvitä huomiseen. Ymmärrän hyvin miksi jotkut käyttää alkoholia yms. vaikken itse käytä. Siis sen takia että voisi olla vapaa tästä kamalasta tylsyydestä mikä varjostaa elämää.

Tämä kaikki tuntuu olevan vain kehon huoltoa. Ja päivät vain etenevät ja aika raksuttaa, mutta koko elämä on niin hirveän pitkä veteistä että alta pois. Ja kuitenkin ihminen on tarkoitettu tähän maailmaan. Siinä olen kyllä eksistentialismin kanssa samassa veneessä, että ihminen on vain heitetty keskelle elämää. Annettu vapaus, joka on hyvin rajallista. Sitten maailmassa pitäisi toimia ja elää. Mutta ei ole annettu mitään selvää ohjekirjaa että miten täällä kuuluisi olla.

Enkä tiedä tuosta ihmisen moraalistakaan, onko se moraali oikeasti jumalallista alkuperää? Vai onko se vain aivoissa oleva asia.

Jotenkin vaan turruttaa nämä elämän puolet: jos taistelee hengestään, niin haluaa elää. Mutta sitten kun ei ole taistelua päällä, niin kaikki on niin pysähtynyttä. Varsinkin nyt. Onko elämä sitten vain sellaista eräänlaista hortoilua paikasta toiseen ja missään ei ole mitään veden pitävää ratkaisua tälle olemiselle..?

• Muokattu kirjoittajan toimesta 4 vuotta, 8 kuukautta sitten. Syy: Korjailu

Itse koen että lukeminen on yksi elämän kulmakivistä. Elämä toki voi olla kärsimystä, mutta sen kärsimyksenkin ehkä voi sitten siirtää sivuun välillä. Kun oikeasti tekee asioita. Niinhän se Heideggerkin sanoi: että voi elää varsinaista tai epävarsinaista elämää. Sillä hän tarkoitti että ihminen voi tarttua varsinaisessa elämässä johonkin asiaan ja kehittyä siinä niin hyväksi kuin pystyy tai sitten jos elää epävarsinaista elämää, niin ihminen vain oleilee eikä tee oikein mitään.

Nämä nyt tietenkin on kärjistyksiä, mutta olen alkanut pikku hiljaa oivaltamaan mitä kuuluu tehdä. Täytyy elää varsinaista elämää. Siis että täytyy haastaa itsensä, sillä ketään muuta elämässä ei ole kenet haastaisi.

Se on tietenkin elämässä se kaikkein vaikein asia: haastaa itsensä. Kun tekisi mieli vain oleilla. Tietenkin on sitten sairauksia joiden johdosta ei pysty koko ajan haastamaan itseään. Mutta aina sitä voi yrittää.

Koska kai me sitten olemme loppujen lopuksi olentoja, jotka kaipaavaat ryhtiä elämään. Ei siitä tunnu tulevan mitään, että koko ajan vain oleilee eikä tartu mihinkään. Itseään täällä varmaan tulee vain kehittää. Ja siinäpä kai se sitten onkin, koko elämä vain itsensä kehittämistä ja haastamista.

Välillä tuntuu että itsessän on jokin somaattinen vika. Vai onko tämä vain vanhaksi tulemista, kun kroppa ei enää kestä yhtä hyvin esim. herkuttelua, kuin ennen?

Elämä on tasapainoilua mielekkyyden ja epätoivon maastoissa. Sisällön elämään saa yhteydestä, joka suuntaan... jos ei ole tuota yhteyttä ylös, ei kai ole mitään mitä arvostaa ja kunnioittaa? Jos katse kiertää kaikki suunnat, mutta jumii vaan yhteen, alaspäin vetävään suuntaan, aina, onko noita muita suuntia olemassakaan? Jos löytää tuon yhteyden ylös, voi löytää siitä osan myös sisältään. Kykenee kunnioittamaan ja arvostamaan omaa elämäänsä. Kolmiyhteyteen on meidät luotu. Jokaisessa samat osat. Keho, se mitä ihmisinä ollaan, ja henki. Ilman henkeä olisimme kuolleita. Elämä on rikasta. Ei aina herkkuhetkiä, mutta haasteita kyllä. Jostain luin ajatuksen "ole se muutos, mitä etsit"... vain itseä kuulemalla oppii itseä hallinnoimaan.

Mutta miten nousta sitten tästä kuilusta? Kun ajattelee kaikesta niin negatiivisesti... Kun tuo tasapainoilu tuntuu siltä että elämässä ei ole mitään mielekkyyttä.

On vain tasainen arki, jota pitäisi kestää. Enkä löydä yhteyttä mihinkään Jumalaan. Toki Jumala voi olla olemassa, mutta en tiedä miten häneen saisi yhteyden.

Kun on niin kamalan rikkinäinen olo välillä ja ajatukset sellaisia että loppujen lopuksi millään ei ole väliä. Aivan kuin ihminen olisi vain kone, jota yritetään vain pitää käynnissä. Miten voi olla kuoleman jälkeistä elämää, jos kaikki mitä tapahtuu, niin tapahtuu meidän aivoissa?

Toki siinä on mielenkiintoinen asia se: Että mitä on todellisuus? Onko se vain meidän aivojen kemiaa? Mikä on tämä tietoisuus? Onko elämä vain materialistista?

Eihän kai kukaan loppujen lopuksi sitten tiedä hirveästi asioista. Ihmisellä on omat rajansa. Kai sitä vain täytyy pitää itsensä jonkinlaisessa kunnossa, jotta tulevaisuudessa voisi vielä tavata jonkun ihmisen jonka kanssa jakaa elämä. Toivo täytyy vain pitää yllä, koska loppujen lopuksi: onko elämässä mitään muuta kuin toivo siitä että huominen olisi vähän parempi kuin tämä päivä..?

minäitse89 kirjoitti:
Mutta miten nousta sitten tästä kuilusta? Kun ajattelee kaikesta niin negatiivisesti... Kun tuo tasapainoilu tuntuu siltä että elämässä ei ole mitään mielekkyyttä.

On vain tasainen arki, jota pitäisi kestää. Enkä löydä yhteyttä mihinkään Jumalaan.

....Toki siinä on mielenkiintoinen asia se: Että mitä on todellisuus? Onko se vain meidän aivojen kemiaa? Mikä on tämä tietoisuus? Onko elämä vain materialistista?

Niin, kaikilla asioilla on kääntöpuolensa. Mietin lähinnä miten kaiken voi nähdä negatiivisena? Kai on luonne- ja perimäkysymyskin osaksi miten maailmansa näkee, joillekin tuo tasapainoilu on se jippo miksi kokee mielekkyyttä. Kun ei koskaan tiedä mitä huominen tuo. Joka aamu on uusi.

Luonnon kautta monet tuntevat yhteyttä Jumalaan. Jotakin puhuttelevat kansojen historiat, miten niissä näkyy johdatus. Raamattu kertoo esimerkkejä, miten Jumala on puhunut ja vaikuttanut ihmisten elämään. Siellä on jossain mm.kertomus eräästä, joka asetti 'villoja' Jumalalle, pohtien tavallaan näin "jos olet olemassa, näytä se tavalla, että ymmärrän sen". Tarkemmin en nyt muista mistäpäin sitä voi etsiä ja tuo on mitä jäänyt mieleen siitä olennaista. Koetan tutkailla. Palaan siihen jos/kun sen kohdan löydän.

Kun me ihmiset ollaan Jumalan luomia, meidät on luotu elämään yhteydessään. Siksi meidän sydän saa rauhaa vaan Jumalassa. Omasta nuoruudesta on jäänyt mieleen rippikoulusta 'elämän kallein asia on Jumalan lapseksi pääseminen'. Silloin en sitä tajunnut, se vaan jäi jotenkin mieleen... hmm, kallein asia. Myöhemmin siihen liittyi Vapahtajan todeksi tunteminen ja se avasi enemmän ymmärrystä Jumalan suuruudesta ja omasta pienuudesta. Kaiken ymmärtäminen ei olekaan mahdollista ihmiselle koskaan täysin.

Me voidaan oppia tuntemaan Jumalaa vain niin, että hän ilmoittaa itsensä meille. Se voi tapahtua jossain luonnossa, elämänkohtalossa tai kansan vaiheissa. Omatunto on myös tavallaan kanava jolla pitää meistä huolta, kun pidetään tunto puhtaana, kuljetaan 'sisinnä sydämessä oikeaa polkua'. Meidän ymmärrys Jumalasta voi kasvaa Raamatun sanomaan perehtymällä, Vapahtajan elämä kaikkine vaiheineen on sitä erityistä ilmoitusta.

Mielenkiintoisia mietit, kun mietit mitä kenellekin  on todellisuus. Kuinka kokee oman elämän matkat ja mutkat. Kemiaa täytyy olla edes koossa pysyäksemme. Jos ajattelee vaikka vaan ihmisen aivotoimintaa, mitä eri soluissa tapahtuu missäkin vaiheessa. Toinen asia on ihmisten välinen vastavaikutus, kemiat jos ei kohtaa, ei muutakaan kohtaamista tapahdu. Kokeminen myös niin henkilökohtaista. Mikä sytyttää kenenkin, mikä avaa herkistymään. Nyt radiossa Piirpauke soittaa Konevitsan kirkonkelloja (1975) - jos muistan oikein tämän kappaleen nimen. Ei soita varsinaisesti kelloja kaiken aikaa...

Johan nuo harhat olkin viikon pois, mut nyt tuli takas..

"Mitähän mahtaa tarkoitaa se että jokainen tulee OMALLA uskollaan autuaaksi"

Ei ole juurikaan väliä uskooko riihitonttuihin, tai kristilliseen jumalaan. Uskonnot ovat vain tienviittoja. Jos toinen saa autuuden Siwasta, toinen Taosta, kolmas Jeesuksesta voin vain taputtaa käsiä yhteen ja todeta hienoa!
Mutta mistä tietää millä kukin ihminen "pääsee sisään elämään"? Toisella elämän olemuksen hyväksyminen voi olla se "usko".

On hyvin vaarallista lähteä sanomaan kenellekkään toiselle ihmiselle mitä hänen tulisi ajatella tai tehdä jos hän "taistelee elämän kipinästä" - on "herkillä" sydän "vereslihalla" silloin edetään päivä kerralla ja yritetään selviytyä minuuteista, tunneista, päivistä. Selviytyminen itsessään on hatunnoston arvoista - yhtä arvokasta kuin autuaaksi tuleminen uskolla.

Se joka väittää muuta asettuu muiden yläpuolelle - "ne jotka itsensä nostaa...

Ei ollut tarkoitus pahoittaa kenenkään mieltä 🙂

• Muokattu moderaattoreiden toimesta 4 vuotta, 7 kuukautta sitten. Syy: -

Tuo on kyllä totta että uskonto voi viedä harhaankin. Taistelu on olennaista elämässä. Elämässä tulee vain jyrätä eteenpäin. Kaikkien näkymättömien muurien läpi. Mutta se että elämällä olisi joku tarkoitus, niin mietityttää...

Toki uskonnot voivat tuoda lohtua ja auttaa selviämään elämässä, mutta siinä juuri tulee taas tuo selviytyminen esille. Koska eihän meillä ole varmana asiana muuta kuin tämä elämä.

Sitä olen välillä ihmetellyt että minkä takia Jumala ei paljasta itseään ihmiselle? Minkä takia hän vain muutamille valituille varmaankin kuiskii? Mutta toisaalta sitten ajattelen että ihmisellä voi olla jokin vaisto Jumalasta. Joku pieni oletus vain.

En nyt itse oikein taivu puoleen enkä toiseen, pää asia kuitenkin että elää tätä maanpäällistä elämää ja yrittää taistelu kaiken näköisiä addiktioita ja liiallisuuksia vastaan. Sillä lopulta tämä elämä on todella hauras. Pienikin harha-askel niin sitä on ojassa.

Se on totta että päivä kerrallaan. Välillä jopa minuutti. Jonkin näköinen keskitie on löydettävä. Jotta hengittäisi vielä huomennakin. Ja eipä sitä paljon muuta sitten välillä toivokaan...

Uskonnoissa on yhteilöllisyys niin hyvässä kuin pahassa. Mulla on se ongelma että olen jo lapsesta asti kysynyt miksi ja jos vastaus ei vakuuta kysyn lisää.

Miksi Jeesus kuoli syntieni tähden - mitä olisi tapahtunut jos hän ei olisi suostunut meneen ristille? Olisiko Syntynyt jokin toisenlainen uskonto?

Jos Sirhadha Guatama " ei olisi ovaltanutkaan mistä syntyy ongelmat elämässä"? Jne.

Miksei Profeettoja ole enään nykypäivänä - vai onko niitä? Niin hyviä kuin honoja...jos niitä kutsutaan nykypäivänä runoilijoiksi, filosofeiksi, kirjailijoiksi, joskus "tavallisiksi kadunkulkijoiksi"

Mä lähtisin sellaiseen päättelyyn että niitä Profeetoita on nykypäivänäkin, mutta ei he ole perustaneet uskontoa - ehkä parin sadan vuoden päästä😊

Kirjallisuudesta löytyy monta kunnioitettavaa henkilöä jotka voivat toimia tienviittoina. Heidegger, Dostojefski, Kierkekaad, jopa populaari kirjailija Paolo Coelho, jne.

On ihmisiä jotka eivät itse ole kirjoittaneet...mutta joiden sanoja puheita on tallennettu esim. Krisnamurdi jota toiset pitävät lähes Jeesuksen tasoisena oppaana elämään - en kuitenkaan halua arvottaa edellisiä miehiä.

On myös naisia joita kumarran nenä lattiaan asti esimerkiksi Psykoanalyytikko Alice Miller ja Melanie Klein.

Lähes kaikki ajattelijat ovat kärsineet suurista kivuista ja ahdistuksista elämänsä aikana - ei kukaan ole heistä istunut "valmiiseen pöytää"

Jeesuksen uskoa koiteltiin 40-päivää autio maassa. Suomalainen filosofi Torsti Lehtinen kuvaa että hän eli 40-vuotta henkisesti ja fyysisesti irtolaisen elämää kunnen palasi lapsuutensa kotikulmille Kallioon.

Ehkä tää taistelu itsensä kanssa raffinoi meitä johonkin? Heti perään voin sanoa että en halua enään raffinoitua - olen vaikka hiljaa pyykkipoika nenässä lopun elämääni jos tää ahdistus ja pelko otetaan pois!

Voimia kaikille tasapuolisesti uskovaisille, ateisteille, vapaa-ajattelijoille, uskomattomille!!!

Mutta saako ihmiseltä loppujen lopuksi kaikkea kärsimystä pois?

Maailmassa on ollut joo noita tien näyttäjiä. Ja en sitten tiedä, että oliko heissä mitään Jumalallista, toki toivon että oli.

Minussa on myös tuo epäilijä. Mutta sitähän elämän kuuluu ollakin kriittistä ajattelua. Koska elämä on pohjimmiltaan niin vakava asia, että täällä tulee tarkoin punnita tekonsa. Toisaalta välillä tulee fiiliksiä että hyvin nyt menee. Mutta niin kuin joku filosofi joskus sanoi: Kaikki virtaa. Eli koskaan elämä ei ole täysin pysähtynyttä. Täytyy vain tehdä asioita. Ja toisaalta, ainakin minua joskus auttaa ajatus että ehkä Jumala voi olla olemassa.

Mihin muuten ihmisen moraali perustuisi, jos ei johonkin Jumalalliseen?

Se asiakin minua todellakin askarruttaa, että minkä takia elämä kuitenkin toimii näin hyvin. Vaikka tilalla saattaisi olla pelkkää kaaosta? Ja minkä takia kaikki fysiikanlait on niin hyvin säädetty? Aivan kuin ihmistä varten. Onko siis Jumala tämän kaiken loppujen lopuksi säätänyt?

Profeettoja varmaankin on voinut olla ja tulee olemaan. Ja miten sitten luokittelee profeetat. Oliko Gandhi profeetta tai Martin Luther King? Ainakin suuria ihmisiä henkisessä mielessä.

Mutta loppujen lopuksi ehkä tuo kipu, mistä puhuit, ajaa ihmisen pohtimaan olemassaoloa?

Jossain kirjassa sanottiin, että on parempi olla tyytymätön Sokrates, kuin tyytyväinen sika. Siis tarkoitti tällä sitä että onko ihmisen elämän perimmäinen tarkoitus olla koko ajan onnellinen? Ja onko se edes mahdollista.

Ihmis elämän traagisuus, pistää kyllä pohtimaan tätä elämää. Ihminenhän usein näkee kuitenkin tarkoituksen monille tapahtumille ja ehkä niin voi olla hyvä, jos siten saa edes joksikin aikaa sielunrauhan. Koska varmaankin elämän raaputuspinnan alla loppujen lopuksi ei ole välttämättä onnellisuus. Ja mitä se onnellisuus edes on?

Vielä tuosta ahdistuksesta: mitä jos sitä pystyisi välillä käyttämään voimavarana? Jos pohtii sitä että loppujen lopuksi kaikki kokevat (ainakin välillä) ahdistusta. Mutta mitä jos sen kääntäisi niin että ahdistuksen tullessa alkaisi tekemään paljon jotain itselle tärkeitä asioita ja käyttäsi koko keskittymis kykynsä niihin.

Sillä varmaan on paikallaan välillä upota johonkin askareeseen tai työhön. Siinä voisi loppujen lopuksi olla se pelastus ettei koko ajan vain jännittäisi tai olisi ahdistunut.

Itse olen huomannut että kun tulee ahdistus, niin sitten vain olen tietokoneella tai katson tv:tä. Kyllä uskon että meistä ihmisistä jokainen loppujen lopuksi pystyy sietämään elämää, sillä elämä on kuitenkin ainut todellinen asia mitä tiedämme. Toki kuoleman jälkeen voi olla jotain, mutta onko sitä olennaista ajatella, jos kuitenkin tämä elämä on vain tehtävien suorittamista niin olkoon niin. Ihmisessä toki on sitten se hengellinen puoli, joka etsii vastausta tälle olemassaololle. Mutta siinäkin on hyvä muistaa se kriittisyys vähän niin kuin koko elämässäkin. Että tuntuu siltä ettei mikään loppujen lopuksi ole täysin varmaa, mutta johonkin kuitenkin on edes osittain hyvä luottaa. Eihän tästä elämästä muuten tulisi mitään...

Tuosta Jeesuksesta. On tietenkin hyvä pohtia että mitä jos? Mutta asiat tuntuvat vain tapahtuvan omalla painollaan. Kaikkea tietenkin voi jossitella, mutta Jeesus silti ristiinnaulittiin ja siitä pitää vetää jonkin näköinen johtopäätös. Niin kuin Kierkegaardkin sanoi uskon asioista: Jokin valinta on tehtävä ja valitsematta jättäminenkin on valinta...

• Muokattu kirjoittajan toimesta 4 vuotta, 7 kuukautta sitten. Syy: Korjailu
• Muokattu kirjoittajan toimesta 4 vuotta, 7 kuukautta sitten. Syy: korjailu
• Muokattu kirjoittajan toimesta 4 vuotta, 7 kuukautta sitten. Syy: Kirjoitusvirhe

En usko että kärsimys poistuu maailmasta koskaan - paitsi jos sille annetaan jokin toinen nimi?
Maailmankaikkeus on jatkuvassa liikkeessä siksi samaan paikkaan ei voi astua kahdesti - Herakletos. Aika virtaa tai sitten aikaa ei ole olemassa vaan se on meidän ihmisten apparaatissa.

Ahdistus ja pelko ajaa ainakin minut pysähtyneeseen tilaan siis ei mikään huvita - jos pysähtynyttä tilaa yrittää etsiä luonnosta on se aika vaikea löytää onko sellaista luonnossa?

Taolaisuus pyrkii elämään jatkuvassa liikkeessä luonnon kanssa - luonto on hitaassa liikkeessä useasti silmä ei erota puissa, kasveissa, eläimissä, ihmisissä tapahtuvaa liikettä.

Länsimaissa me ollaan totuttu nopeaan liikkeeseen siksi me elämme kuvannollisesti "varpaillamme" - onko ahdistus "kantapäiden juurruttamista maahan"?
En tiedä onnellisesta elämästä - hyvä elämä on kuulemma ala ja ylämäkiä?
Jos ajattelee tätä kaikkeutta ympärillämme kvanttifysiikan kautta eli että kaikki on energiaa - ei ole olemassa ns. kiinteää ainetta tieteen näkökulmasta, vaikka me ihmiset toimimmekin niin kuin kivi olisi kiveä ja puu puuta.

Hindut sanoo että tämä kaikki on pelkkää Siwan tanssia - tanssi saa energian järjesteäytymään näin kun sen käsitämme ja kaikilla ihmisillä on vivahde eroja katsoessaan tanssia.

Gandhi ja Martin Lutter King olivat varmasti tienviitottajia Jumalista en tiedä?
Voi olla että me kaikki ihmiset ollaan hivenen Jumalallisia toisilla on vain "isommat saappaat" välillä tuntuu etten saa täytetyksi edes näitä "pienehköjä saappaita"

Mulle Jumala on, mutta onko hän Siwa, Tao, joku muu mystinen kvarkkien tanssittaja en osaa nimetä - välillä unohdan ihmetellä?

Kierkekaad olisi varmaan kutsunut agnostikkoja "valitsematta jättäjiksi - jotka yrittää väistää kysymyksen olemalla valitsematta, vaikka valitsevat sen"

Kierkekaardiin nojaten jokainen ihminen on uskovainen - se onko hän tehnyt tietoisen valinnan vai ei. "En usko mihinkään" perustuu myös uskomukseen 😊