Minulla on perus sairaus ja olen eläkkeellä. Se minun pitää aina tiedostaa. Täytyy myöntää elämän realiteetit. Olen minä luonut nahkani monta kertaa, jos kuvainnollisuutta käyttää.

Tuntuu vain keskustelua välillä siltä että energiaa ei ole hirveästi. Vaikka kuntoilen ja elän aktiivista elämää, niin silti minusta tuntuu että jokin syvällä sisimmässäni on pois paikaltaan. Aivan kuin olisi sellainen hirveän kokoinen reikä sielussa. Sellainen sisäinen tuska. En osaa nyt paremmin sitä pukea sanoiksi, mutta sellainen tuska että mihin tämä elämä oikein on menossa. Ja miten tätä elämää pitäisi elää? Että kun toki ihmisen kuuluu elää ja maailma on avoin, mutta kun minusta välillä tuntuu etten tavoita enää sitä asiaa minkä parikymppisenä tavoitin. Siis sen elämän punaisen langan.

Kun tuntuu että tämä elämä on pelkkää seilaamista ja ahdistuksen välttelyä.Ja tulee sama tunne joka varmaankin oli myös Kierkegaardilla: oleminen heijastaa tyhjyyttä. Siis että ei ole mitään perimmäistä syytä tälle elämälle. Että tämä elämä vain kelluu ajassa. Että elämä on tyhjyyttä, jossa ihminen ahdistuu väkisinkin välillä. Aivan niin kuin Camus'kin sanoi että elämä on absurdia. Olen siitä kyllä samaa mieltä.

En tiedä tuosta uudesta alusta, kun en enää ole sellaisessa kunnossa että voisin aloittaa kaiken aivan alusta. Liikaa elettyä elämää takana. Kun voisi vain mennä kymmenen vuotta ajassa taaksepäin ja elää erilaista elämää, mutta kun ei voi. Minuun on syvästi vaikuttanut Camus'n ajatus, että jokainen päivä  on tuomiopäivä. Se voi pitää hyvinkin paikkansa.

Tuosta mielekkyydestä, että en sitten tiedä onko elämässä mitään täysin varmaa tapaa saada mielekkyys. Ehkä sitä välillä on ja välillä vain seilailee paikasta toiseen. Haluaisi vain niin kovasti löytää sellaisen mielekkyyden joka kestäisi koko loppu elämän.

• Muokattu kirjoittajan toimesta 4 vuotta, 8 kuukautta sitten. Syy: korjailu
• Muokattu kirjoittajan toimesta 4 vuotta, 8 kuukautta sitten. Syy: Parantelu

Tarkoitatko tuolla tyhjyydellä sellaista tyhjyyttä, ettei siinä ole mitään?vai tyhjyyttä, joka on tilaa -? Tilaa, johon voi uutta tulla?

Tuosta tuomionpäivä ajatuksesta, siihen liittyen, olen sisäistänyt lohdun ajatuksesta tänään on elettävänä vain tämä päivä. Montaa päivää kuukautta vuotta vuosikymmentä ei tarvitse elää kerralla. Koetan huomata, mitä nyt on (positiivista) (kivuista huolmatta) ja unohtaa ne seikat tai asiat tai ihmiset, jotka muistuttavat kaikesta mitä elämässä (omassa) ei ole. Aamulla kun herää, on mahdollista armoon, se jotenkin muistuttaa uudesta mahdollisuudesta, virheitä tekee mutta ne on kuin suuntaviittoja valita paremmin jatkossa.

Koen toisin tuossa kuin kenet mainitsit, perimmäinen syy elämässä ja elämälle on mun mielestä rakkaus. Vaikkei olekaan itse syntynyt rakkauden keskelle, vaan vihan, silti on saanut tulla osalliseksi siitä. Kai sitä on niin lapsi mieleltään, yhä opettelee, selviämään.

Hei, kannanotto teidän onnellisuuspohdintoihin... Joskus muinoin on ollut kirjan nimenä Rakkaus on tunne, joka on opittava.. (oisko ollut Trobisch? kirjoittanut). Voiko onnesta ajatella samoin, että Onni on Tunne joka on Opittava? opittava mitä? tiedostamaan? hallitsemaan? nauttimaan siitä? säilöähän sitä ei voi?

Kuinka voi taltioida hetkiä? Kuinka kantaa mukana sisällään niitä hetkiä, joina on ollut ja ehkä yhä on elämälle merkitystä antavaa sisältöä?

Rakastetuksi tulemisen kokemiset on minua kantaneet. Rakkaus on meissä jokaisessa ihmisessä sisäänrakentuneena. Meidät on luotu välittämään tuota sisäänrakentunutta ympäristöönkin.

Sellaista tyhjyyttä, joka tuntuu siltä ettei loppujen lopuksi millään ole mitään väliä.

En tiedä tuosta onnesta. Onko sitä? Välillä hetkittäin ehkä voi tuntea jotain onnen tapaista, mutta siinäpä se. En tiedä sitten onko onni vain myytti..? Ehkä silloin voi edes puoliksi olla onnellinen, kun ei ole kipuja ja kun on mielekästä tekemistä.

Rakkaus toki voi olla tavoittelemisen arvoista. Mutta jos on niin elämän väsyttämä ettei yksinkertaisesti enää jaksa tavoitella rakkautta esim. vastakkaiselta sukupuolelta, niin mikä sitten enää neuvoksi? Yleisesti ottaen puhutaan kaikkialla että rakkaus pelastaa. Mutta miten se voi enää pelastaa sellaista ihmistä joka on niin väsähtänyt koko tähän elämän sirkukseen? Eihän elämässä tunnu olevan muuta enää kuin vain päiviä ja päiviä, jotka ovat vain sitä samaa massaa. En tiedä minkä takia näen rakkauden sellaisena tavoittamattomana... Kai olen ollut sitten jo niin kauan yksin...

Rakkaus ympäröi meitä kaikkialla. Luonto ihmeineen... musiikki .... vastaantulevan katsahdus, kadulla tai missä liikkuukaan .. joku tervehtii, vaikkei tunnekaan, ehkä vaan muistuu mielensä joku menneisyyden ihmisensä...  Hymy jossain ehkä apteekkijonossa näinä aikoina..  Kummallista... ehkä korona yhdistaa meitä vaikka näennäisesti erottaakin? jokainen meistä kipuilee tätä epämääräisyyttä ...

Ehkei rakkaus olekaan tunnetta, ehkä enemmänkin asennetta olla avoin jotenkin? Ehkä rakkautta ei tarvikaan tavoitella, vaan pitää itseä avoimena rakkauden tavoittaa? Ei ole helppoa, jos on asioita tai kokemuksia  jotka sitoo sielun johonkin menneeseen? niiden myötä asenne elämään voi vääristyä pessimistisiin mietteisiin, tai kyyniseen suhtautumiseen? Ihmiselämää ei ole ilman rakkautta. Rakkaus on jokaisessa kuitenkin, syvällä siellä jossain.

Terve!

Olen pitkästä aikaa täällä. Joskus vuosia sitten kävin tänne kirjottelemassa silloisesta parisuhteesta jotain mikä ahdisti. No, se suhde loppuikin sitten avioeroon. Nyt taas tuli yhtäkkiä mieleen tämä sivusto ja ajattelin rekisteröityä tänne. Ois niin paljon kaikkea mikä ahdistaa mutta en tiiä haluanko tänne yleisesti kirjotella juttuja ja sit mietin, että kehtaanko. Maailmassa on kaikkea pahaa ja omat ongelmat tuntuu vähäpätöiseltä mutta silti niin isolta minulle kun on kaikkea pientä mitkä kasaantuu vaan kokoajan sisälle lisää ja lisää.. Enkä oikein ymmärrä itsekkään mikä olen ja miettiny, että mikä on mun elämän tarkotus tässä maailmassa.

Moi.

Keskustelua, kaippa sitä yrittää itsekin vain eristäytyä välillä ihmisistä ja siten ei löydä rakkautta. Haluaisin vain olla yksin koko ajan, mutta kun ei se varmaankaan ole oikea polku.

Minun asenteeni toki usein on aika pessimistinen. Välillä vain miettii, että kuinka vanhaksi tätä elämää tulee elää? Eri asia olisi jos elämä olisi yhtään lähempänä täydellisyyttä.

Yritän nautiskella liikaa elämästä, vaikka elämä on pohjimmiltaan vain työn tekoa. Ei tätä elämää ole kait sitten tarkoitettu vain nautiskeluun...

En itse ymmärrä rakkaudesta oikein mitään.

Mitä mieltä olette, että jos kerran on aivan kyllästynyt elämään, niin eikö loppu elämän voisi käyttää vain nautiskeluun?

En tiedä tuosta elämän tarkoituksesta. Kai tämä on vaan hengissä selviytymistä päivästä toiseen. Sitä alkaa tulla itse jo niin kyyniseksi, kun elämä on tällaista. Kun juuri kun olin saanut hyvän päivärytmin, niin pamahti tämä korona epidemia joka on kyllä niin turhauttava homma kun voi vaan olla.

Kun kaikki on kiinni. Vietin aiemmin kirjastossa monia tunteja päivästä. Ja nyt joutuu vain kotona nyhjöttämään ja miettimään koko ajan tätä elämän tarkoitusta. Parempi kai sitten ettei mitään tarkoitusta ole tai se että ihminen itse antaa elämälleen tarkoituksen. Tässä vaan itse alkaa olemaan niin nihilisti että pitäisi varmaan ruveta käymään kirkossa sitten joskus. Kun tuntuu että mitä enemmän tulee ikää niin sitä vaikeampaa on enää uskoa oikein mihinkään...

• Muokattu moderaattoreiden toimesta 4 vuotta, 8 kuukautta sitten. Syy: -

Moi!
Riittäisi kai kun uskoisi edes itseen pikkaisen? Tässä oon taistellut masennuksen kanssa (pahimman vaiheen) puolisien vuotta. Näin paha masennus oli viimeksi vuosituhannen vaihteessa. On mulla lääkitys, ja saan lääkkeellä nukuttua - aamut on niin käsittämättömän vaikeita.

Lähinnä miettiin millä saisi hengen pois. Usko on mennyt leekkeisiin tai ainakin tuohon mitä olen syönyt kymmenen vuotta - jos tässä lääke vaihtoa kokeilisi vaikka sekin pelottaa pirusti.

Mä oon etä-isä kahdelle tyttärelle 14-v ja 17-v omatunto rupee jäyttään jos jätän heidät...

Kunnallinen Psykiatri kehottaa napsiin enemmän neuroleptideitä joilla nukun - kehotti kokeileen myös päivällä - aamu on mun hankalin ja jos syön  neuroleptidiä aamusta taidan jäädä sänkyyn kokopäiväksi (koiratkin tarvii ulkoiluttaa...)

Nimeltä mainitsematon neuroleptidi nostaa mulla verenpainetta kerroin siitä (koska mulla oli verenpaine seuranta viimekeväänä) Lääkärille joka kirjoitti verenpainelääkettä

Jos usko on mennyt itseen, maailmaan, elämään, kunnallisiin Lääkäreihin, niin mitä tässä tarvis tehdä?
Korona sekoittaa myös osaltaan pakkaa...

Tää kirjoitus on vähän sekava - vien koirat - palaan asiaan.

Minullakin hirveää taistelua koko ajan im:ää vastaan. Minkä takia sitä ei voi olla enää hyvä olo, niin kuin oli nuorempana? Vaan on tällainen hirveän levoton ja lähes vihainen olo. Vihainen tätä elämää kohtaan, että minkä takia tämän pitää olla tällaista.

Ja toisaalta, kun en uskalla im:ää tehdä, niin minä vain kidun päivästä toiseen. Kammottavat kivut. Eikä niihin auta mikään.

Mutta sitten jos lähtisi maailmasta, niin ei ainakaan olisi enää kipuja. Mutta toisaalta sitten ei ole enää olemassa. Mutta kun ottaisi vain köyden ja ratkaisisi tämän ongelman.

Kun vuosi vuodelta sitä vain tulee katkerammaksi. Ja koko ajan vain vanhenee eikä sitä pysty pysäyttämään.

Elämä tuntuu välillä kuin helvetiltä, jota on vain kestettävä. Mikä idea tässä loppujen lopuksi on? En ymmärrä? Että ihminen joutuu näin kärsimään ja sitten sanotaan ettei im:ää saa tehdä. Miksei?

Joskus aikanaan kun elämä hymyili, niin olin varmaankin onnellinen, mutta kaikki se on takana. En vain pysty käsittämään tätä elämää, että mikä tässä on se pointti?

Joo tietenkin jos olisi perhe ja ammatti, niin varmaankin ajattelisin toisin, mutta kun ei ole. On vain nämä sietämättömät fyysiset ja henkiset kivut... 🙁

Ainut, mikä oikeastaan pitää vielä elämässä kiinni, on klassinen musiikki. Se on niin kaunista välillä, että sen vuoksi jaksan jatkaa, jotta kuulisin sitä tulevaisuudessakin.

Minäitse89:lle. Puit sanoiksi juuri samoja tuntoja - mikä tän pidennetyn helvetin pointti on?
Mulla on tällä hetkellä siedettäviä selkäkipuja - mutta psyykkinen pelko/ahdistus on limitissä...seuraava pykälä taitaa olla jonkin asteinen psykoosi, luulen.

Julkinen sektori on kuormitettu ihan täyteen siis mielenterveystoimisto ja yksityiselle ei riitä rahat...tai säästän tällä hetkellä.

olen iäkkkäämpi kuin sinä mutta ahdistus ja epätoivo on sama. Mulla oli kolmekymppisenä samallainen tilanne kuin nyt psyykkeen kannalta se kesti jokusen vuoden, sitten sain elämästä kiinni. Nyt viiskymppisenä taas sama psyykkinen konttaus, samat kysymykset nousee pintaan - vaikka puhuin ja vatvoin niitä terapiassa vuosia...annoin niille jopa vastauksia!

Tuntuu että elämässä täytyy ratkaista samat asiat aina uudelleen - ei ole mitään pysyvää vastausta.
Jumala, Siwa, Tao, jne. Elää jatkuvassa muutoksessa kuten me ihmisetkin.

Olin kolmekymppisenä seurakunnassa mukana 3-5-vuotta koska siellä oli okei meno - ei tuputettu. Sitten muutin toiselle paikkakunnalle ja totesin paikan kirkkoherran olevan sairaampi kuin minä (kirkkoherra jakoi taivas ja helvetti paikkoja rippileirilaisille - ehkä hän ylitti valtuutensa?)

Kiinnostuin Buddalaisuudesta, Taolaisuudesta, Zenistä joiden kanssa olen tullut johtopäätökseen että ne ovat Tienviittoja kuten Kristinusko ainakin minulle...en osaa "ripustautua" mihinkään ismiin.

Olen sen verta iällä et joitain kaverita on päättäneet päivänsä - kun nyt katsoo vaikka yhtä heistä 2004 niin mitä olisi pitänyt tehdä näyttää niin selkeeltä.

Näyttääkö kymmenen kahdenkymmenen vuoden päästä oma tilanne "selkeeltä" mitä tarvis tehdä?

Mulle on iskoistunut lause et " itsemurha on lopullinen ratkaisu väliaikaisiin ongelmiin" tosin "väliaikaisuus" kestänee kuukausia/vuosia.

Pari kysymystä:

- Saatko lääkettä fyysisiin kipuihisi, mutta se ei auta?
- Entä psyyke onko sinulla jatkuva hoitosuhde johkin tahoon?

Saan lääkettä kipuihin, auttaa vähän. Mutta sitä haluaisi olla täysin kivuton.

Mulla on tapaamisia psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa kerran kahdessa viikossa plus puhelin keskustelut.

Itse en tiedä noista uskon asioista. Kyllähän niitä paljon miettii, mutta en ole ihan selkeästi harjoittanut mitään uskontoa. Ehkä pitäisi...

Mä oon kipee, toivottavasti ei oo koronaa

.

Tsemiä

Toivotaan ettei virus ole vallannu sinun kehoa. Jos, niin siitä voi selvitä,sanovat ne, jotka selvinneet..

👍✍