Kaipa se on haettava apua, ku en pärjää tän olon kaa enää.. en pysty luottaa ihmisiin ja ne on pahoja..

Kannattaa Tyttönen.

Itselläni vähän positiivisempi olo nyt. Mietin että kai tässä nyt sitten on vielä vuosia jäljellä. Eikä se niinkään että kuinka pitkä aika vaan se että miten tuon ajan käyttää. Elämän voi käyttää itsetuhoisuuteen tai angstiin, mutta elämän voi käyttää myös lähimmäisestä välittämiseen ja kavereiden kanssa olemiseen.

Mietin tuossa kun kävin Ärrällä, että myyjä oli kyllä niin hempeä, että melkein rakastuin. Kun välillä vaan kohtaa ihmisiin, joille ei toivoisi käyvän mitään pahaa ikinä. Välillä taas törmää ihmisiin joista ei välitä tipan tippaa.

Mietin vain, että jos en olisi niin arka noissa rakkaus asioissa, niin pyytäisin myyjän puhelinnumeroa. Mutta nyt on toisaalta tämä hemmetin Korona.

Joskus aikanaan minä pyysinkin joiltakin naisilta puhelinnumeroita. En vain tiedä, mikä minuun on mennyt, kun en vain enää pysty siihen. Arkailen liikaa noissa tilanteissa. Ennen tosin käytin paljon enemmän Temestaa, joten se rohkeus saattoi tulla siitä.

Toisaalta parikymppisenä, sitä olikin sellainen villi ja vapaa. Mutta nyt on alkanut aikuisuus, eikä tässä nyt enää voi rellestää tai ryypätä.

Kai sitä sitten on joku kolmenkympin kriisi. Vaikka toisaalta, eikö koko elämä ole jonkin näköinen kriisi? Tässä pitää nyt vaan mennä päivä kerrallaan ja yrittää selviytyä ylipäätänsä hengissä, että näkisi vielä vanhuuden päivät. On tämä elämä vain niin outo asia että pohjimmiltaan tämä on vain eloonjäämiskamppailua, mutta toisaalta tämä on myös hengellisyydestä ja ihmissuhteista koostuva asia.

On se vaan jännä kun kuitenkin pystymme elämään, kaikista vaikeuksista, kivuista ja masennuksesta huolimatta. Se on minusta tärkeintä että elämä on aktiivista, sillä jos erakoidumme niin se on valtavan vaikeaa enää palata ihmisten pariin jos sitä yksinoloa on jatkunut kauan.

Ja vielä sanon sen että mielestäni elämässä on tärkeintä olla kuitenkin armollinen toisille ihmisille ja lempeä niitä kohtaan jotka osoittavat lempeyttänsä. Sillä maailmassa on elänyt ihmisiä joille ei olisi tarvinnut olla yhtään lempeä esim. Hitler tai Stalin. Ihmisiä on vain niin moneen lähtöön. Täytyy vain itsekin löytää ne hienoimmat ihmiset elämäänsä...

• Muokattu kirjoittajan toimesta 4 vuotta, 7 kuukautta sitten. Syy: korjailu

Mutta kuitenkin ihmiselämä on aina monimutkaista, sillä ihminen ei pysty olemaan jatkuvasti onnellinen. Tuntuu että onnellisuus on vain fiktiota. Ihminen voi elää moraalisesti hyvää elämää ja ehkä se on onkin tärkeintä, mutta mitä onnellisuuteen tulee niin se on erittäin harvinaista.

Ihmisen täytyy koko ajan olla aktiivinen, kokija ja toimija. Ihminen ei pysty jäämään vain yhteen paikkaan, vaan hänen täytyy koko ajan mennä ja mennä. Se on juuri se suurin ongelma kun ihmiset luulevat että onnellinen voi olla koko ajan. Luulen että onnikin vain hulmahtaa välillä ja sitten se taas sammuu. Luulen myös että ihminen on luotu vain tekemään erinäisiä tehtäviä. Kieteyttäen ihminen on moraalinen olento, eikä onnellisuutta tavoita muuta kuin yksittäisissä nautinnon hetkissä, mutta koko ajan ihmisen on ehkäpä mahdotonta olla onnellinen.

Vai mitä ootte mieltä tuosta onnellisuudesta?

Moi! Mä haluaisin vetää pään täyteen... 😛 elämä on vain koronaa tai töitä tai kotona pyörimistä. Mä olen tänää  vain istunut sohvalla tai maannut sohvalla tai istunut keittiössä tai maannut keittiön lattialla.. Noh, en maannut keittiön lattialla enkä edes olohuoneen lattialla vaikka olisin voinut, siinä kun olisi voinut samalla venyttää pakottavia jalkoja.. mä olen vain jumittanut ja katsonut televisiota Sinkon peti-ohjelmaa. Kun se loppui niin minulle tuli vieroitusoireita että mitäs minä nyt katson! Iltapäivän siis enimmäkseen mennyt näin. Aamupäivällä oli töitä. Ja eikä töissä mitään. Mulle vaan alkaa tulla sellainen ahdistava olo siellä aina jossain vaiheessa päivää. Joka päivä. Tänäänkään esimerkiksi hengittäminen ei käynyt helposti. Ja siinä tuli sitten mieleen että ainiin yks facebook kaveri oli menettänyt koiransa juuri ja hön mainitsi että vaikea hengittää mutta hengitettävä on. En nöhnyt koiraaa ikinä livenä, vain kuvista ja luin omistajan tarinoita siitä, mutta silti se kosketti. Mä siis mietin et olinko "hengessä mukana" siellä töissä kun itsellekin tuli ahdistava olo ja vaikea hengittää. Ja sit toisaalt mietin et miks mä oon ahdistunut kun enhön mä ole menettänyt koiraa. Ja kun siis siinä työssä ei oikeasti ole koko ajan kiire. Mä vaan teen sen kiireen siihen koko ajaksi kun stressaan. Mä stressaan asiakkaita hemmetisti nyt. Sitö ei vaan pysty lopettamaan siellä töissä, ei pysty.. Onpa kuluttavaa.. Ja elämä raskasta muutenkin.. olisipa kaasupullo.. No en edes tykkää kossusta tai en minä tiedä.. millään ei tunnu olevan mitään väliä.. elukatkin pitäisi ruokkia. Jos avaisi niille vain jääkaapin oven ja sanoisi että ottakaa mitä haluatte. 😀 Ei taitaisi jäädä siitäkään kaapista paljon jäljelle... Ja käyttää ulkona. Jos antaisi vaan hihnan suuhun ja sanoisi ettäulkoilutapa itse itsesi.  Löysänä makkarana valun pitkin sohvaa.. Mut siis siellä töissä kyllä jos on yhtään taipumusta paniikkihöiriöön niin siellä sitä pystyy testaamaan aika olennaisesti että pytytkö sietää. Koska siellä tulee tehtäviä koko ajan jatkuvalla syötöllä. Ja sitten tulee se vaihe kun ne työt ovat päällekäin. Ja sit sä vaan joudut miettimään että mikä tässä on nyt olennaisinta ja mikä pystyy odottamaan pari minuuttia. Ja vaikkakin pitäisi muistaa pitää. Voi juttu että se elämä on joillekin sitten helppoa. Naureskelee vaan päivät pitkät työkaverin kanssa ja istuu puolen yli puolentunnin tauot. Toine  vaan stressaa. Vaan eipä silti. Mä iloitsen töissä kun muut iloitsee, tarkoitan siis että mulle tulee sellainen sisäinen hymy kun mä kuulen että ne nauraa vaikka keskenään.

Ja joka tapauksessa linnut laulaa ja kevät etenee.. 🌱

Tää voi vaikuttaa vähän oudolta... Mutta välillä musta tuntuu että mun täytyy lukea korona uutisia että mä pääsen ihmisten kanssa samalle aaltopituudella. Ymmärrättekö yhtään mitä tarkotan? Kun joku tulee oikein ilosestinhymyillen vastaan ja mua vaan ahdistaa niin mä pystyn hetkeks pyyhkösemään (ehkä) oman ahdistuakseni sivuun koska mä tajuan että korona on yhteinen asia ja se vastapäätä oleva henkilö ei ole mun ahdistuakseni aiheuttaja. Vastaavasti mä ymmärrän kaupassa täysin vakavat naamat ja väistelevät henkilöt. Joskus mä sitä paitsi  tarvitsen muistutusta siihen miten tässä korona tilanteessa pitää käyttäytyä. Ja miten toimia esim.kaupassa. Ja näähän on siis vain ihan vaan mua varten etten ala panikoimaan kaupassa. Helpottaa kun tietää miten toimia. Pesee kädet ennen kauppaan menoa, pitää turvaväliä jne... Ja sitten mä taas muistan kaiken sen mitä mulla ahdistuksesta huolimatta on. Mulla on vaikkapa oma telkkari, oma puhelin, omat oli ihanat eläimet ei tartte yksin olla (ne paskasilla kuonoillaan haluaa tulla lipomaan vähän linkin naamaa). Mulla on muutamia kirjoja jos haluan lukea (tosin alan olla kuluttanut ne jo puhki) sanomalehti tulee ilmaisjakeluna joka viikko. Ja sen voin sanoa että sanomalehden selailu on miellyttävää puuhaa, en tiennytkään että voi niin miellyttävää olla. Mulla on mun koti. Mä voin vaihtaa järjestystä tai sisustaa, voin saada inspiraation jostain sisustusohjelmasta tai kaverilta. Tai keneletä/mistä tahansa. Mun kaveri ei tahtonut kaupassa pyttyä yks päivä juttelemaan vaan huusi ohimennen et Heii, mutta se oli tosi kiva kokemus. Mulla on mun oma sänky ja jääkaapissa ruokaa. Ja vaikka sydämestä tuntuu pahalta niin mä tiedän että on monta sydäntä joissa tuntuu samaan aikaa sekä pahalta että hyvältä, hyvältä niistä asioista joita kuitenkin vielä on.

Mä oon osastolla jälleen kerran, olo meni vaan todella pahaks..

Mielenkiintoista pohdintaa onnellisuudesta.

Minä en usko että ihminen voi olla koko ajan onnellinen. Uskon kyllä että ihminen voi tuntea sellaisia onnen hulmahduksia. Hassu sana ehkä.. Mutta sellaisia onnen tuulahduksia, hetkiä jolloin tulee täysin riemullinen fiilis, hymy nousee kasvoille, sydämessä tuntuu oikein hyvältä hetken aikaa. Joo, kyllä minä tiedän. Siitä sitten jotkut sanoisivat että tuleeko vastapainoksi jokin huoliajatus ja onnen tunne häipyy. Mutta minä sanoisin että onnen tunteen jälkeen palaa normaaliin olotilaan. Mikä se nyt kenellekin sitten on.. Koska ei koko ajan voi olla onnellinen. Mutta ne hetket voivat tietty kestää. Toisella vaikkapa koko päivän sellanen hyvä olo. Toisella sellainen viivästys.

Toi oli mielenkiintoinen ajatusheitto toi että ihminen voi elää moraalisesti hyvää elämää ja ehkäpä se onkin törkeintä minäitde89 sen siis kirjoitti jos jäi epäselväksi. Mutta kuuluuko siihen onnellisuus? Mielenkiintoista. Mielikuva tulee viivasuuna elävästä ihmisestä joka elää oikeaa elämää. Siihen vastapainoksi tuli mielikuva remakasti nauravasta ihmisestä, elääkö hän turhan vallatonta elämää ja unohtaa vastuun. Ei ksi tietenkään.. Ompas nyt yhtäkkiä vaikea sanoa mitään. Minä kun niin harvoin löydön ketään jonka kanssa nauraa remakasti.. No äitini kanssa tässä yhdessä puhelussa koronan keskellä naurettiin remakasti vessapaperin hamstraajille. Olen kai itsekin nähnyt postauksia näihin rapauksiin liittyen? Ihmiset veivät kaupasta kaiken leivän lisäksi vessapaperit. Se oli niin uskomaton tilanne että jopa naurettava ja ihan kösittämätön ja äitini sanottua että bunkkereitako ne itselleen rakentavat vessapapereista, me räjöhdimme täysin sponraaniin nauruun joka tuli sydämen pohjasta. En ollut sillälailla nauranut moneen vuoteen. Ja niin uskomaton hetki se spontaani nautuhetki oli että se kantoi minua oikeasti kaksi viikkoa kun aina välillä muistelin sitä hetkeä. Sen jälkeen oli helpompaa ja tuntui että jaksan. Vaikka olen minä sen jälkeen kirjoitellut tänne huonoja fiiliksiäni, niitähän tulee. Mutta niitä huonoja fiiliksiä herää itselleenkin kun lukee muiden sellaisia samanlaisia juttuja. Ja jos voisin vain soittaa äidille koko ajan uudestaan ja taas nauraisimme tai voisin soittaa vaikka kasetilta tuon hetken uudestaan niin minun ei ehkä tarvitsisi kirjoittaa tänne.

Mitä muuten ootte mieltä, vaikuttaako toisen mieliala itseensä? Jos olisin koko ajan lempeässä, ystävällisessä ja iloisessa seurassa niin luuletko että muuttuisin itsekin vähitellen sellaiseksi?

Kyllä se ilo varmaan tarttuu. Minun luonteeni on nykyään vain sellainen etten jaksa iloita hirveästi. Jotenkin sitä vain välttelee välillä ihmisiä vaikka tietää että niiden kanssa pitää jutella. En vain tiedä mikä minuun on mennyt, kun näen kaiken niin synkkänä. Aivan kun sitä nauttisi elämän synkkyydestä. On tämä vaan outoa.

Toki se voi tarttua muihinkin, se synkkyys minusta. Jotenkin sitä ajattelee, että minkä takia en juo alkoholia? Tiedän kyllä sen että se voi pilata elämän, mutta niin voi moni muukin asia.

Asiasta toiseen, mitä olette mieltä siitä, että mikä tämän elämän tavoite oikein yleisesti ottaen on? Olen miettinyt sitä, että pitäisi yrittää päästä historian kirjoihin, mutta toisaalta sitten kun on historian kirjoissa, niin täytyy olla itse kuollut.

Sitä minä usein mietin, että kun itse haluan jotain jättää perinnöksi, mutta kun olenko enää sitten näkemässä perintöäni, kun olen historian kirjoissa? Että minkä takia jättää perintöä maailmaan, jos ei siitä enää sitten mitenkään hyödy tai ole sitä näkemässä? Siis mietin juuri tuota kuoleman jälkeistä elämää...

Kauhea olo taas. Pyörinyt koko päivän im mielessä. En vain yksinkertaisesti tiedä kauanko enää jaksan tätä elämää..? 🙁

Ihmismieli on uskomattoman herkkä.. siinäkin mielessä Kun antaa ymmärtääitselleen että olen vahva nyt, elän moraalisesti jne.

Sitä huomaa että.jääkaappi onkin yhtäkkiä tyhjä. Viimeiset rahat tilillä, käytänkö ne itseķkäästi itseeni kaupassa vai SÄÄSTÄNKÖ koska ikinä ei tiedä mitä tapahtuu. Sairastuuko vaikka eläin. Kun on ihan yksin niin ei kellään muulla ole sitä rahaa kun sinulla itselläsi.. Voinhan mä lainata mutta ei se ole mikään tae että tutuillakaan olisi just sillä hetkellä. Tätäkö on se todellisuus? Sä itse pyörität talouttas ja lasket joka pennin? Ja kärsit. Ja huolehdit. Ja kylmästo vaan mietit että tohon ei oo varaa mutta tohon on? Vai mitä tämä elämä on?! Mä ihan totta kävin eilen sellasta taistoa sisälläni että menenkö kauppaan vai en. Uskomatonta... No mä en tiedä oliko toi nyt moraalinen kysymys.

Mutta kuitenkin tällasia pieniä aineellista hyvinvointiamme tarkoittavaa tavaraa.. Ja töissä se tuntuu tulevan usein vastaan. Jaksanko tehdä tätä VIITSINKÖ? Jalat kipeät ja asiakkaat stressaavat mieltä. Sit mä mietin et mun työkaverit et tekiskö ne tän.. Mä oon aika usein kuitenki sellanen joka on vähä "hakoteillä" :/ mutta silti jostain jumalan armosta saanut olla siellä kai. Kyl mä tiedän et ne muutkin joutuu tekemään päätöksiä että onko tämä just nyt Nii tärkee vai ei.

Jos minulla olisi mies, niin mietin että millainen se olisi... jämäkkä joka määrää kaiken koska minä olen herkästi ohjattavissa. Vai pistäisinkö typerästi vastaan? Vai herkkä koska minäkin olen. Vai nousisiko minusta sitten jokin vanhempi puoli kun näen että toinen on heikko. Herkkyys ei tarkoita sitä että olisi aina kiltti. Ei missään tapauksessa. Se on sitä että kokee asiat vahvemmin. Ja saattaa uupua. Meidän suvussa on sitä. Juuri herkkyyteni takia ja kaikkien kokemusteni jälkeen, kaikkien menetyksien niin minulle on alkanut kasvaa kuori. Kait se on tuttua monellekin.. se kuori vaan kasvaa siihen. Ei antaudu sen jälkeen enää remakkaan nauruun ei päästä tunne elämäänsä sillä lailla järkkymään, tai yrittää pitää sen niin ettei niin kävisi. Ja jos yhtäkkiä nauraa remakkaa naurua niin se voi yllättää itsensä ihan täysin. Ja toiset myös. Tai laulaa. Tai tanssii.

Toi lapsi jota välillä hoidan niin musta välillä tuntuu että se on jo nuorena vanha. Se ei itke se ei naura sellasta lapsen naurua. Mutta se onkin poika. Ehkä tytöt ovat erilaisia. Ei ole kokemusta tyttölapsista. Kaveri jolla on tyttölapsi on käynyt täällä muutaman kerran. Ehkäpä he tulevat taas koronan jälkeen. Se tyttö meinaan osaa pistää mun eläimet järjestykseen, paljon parempi komento kuin äidillään. Lapset ovat parhaita ei siitä mitkään pääse. Mutta se että o ko niitä.itsel ni en tiedä osaanko haikailla sitä. Tarvitsisi ehdottomasti toimivan parisuhteen.

Toiset haluavat lapsen mutta puolisosta ei niin väliä. No olen katsellut yh-äidin elämää ja onhan se nyt yksinäistä yksin kasvattaa. Se on yksinäistä välillä.kasvattaa elukoitakin yksin. Mutta ne kasvavat eivätkä ole kauaa vauvoja ja se ei siinä mielessä ole niin vakavaa kuin lapsen kasvattaminen.

No Mut joo pieniä moraalisia kysymyksiä.. Se on tämä maailma täynnä? Mut siis sit kaikil on omat huolensa.

Itsemurhalla tuskin pääset historian kirjoihin.

Miten koulujutut etenee? Pitääköhän ne alottaa etänä nyt Se opiskelu?

🌱🌷💕

Onko ikinä ollut kirjeenvaihtokaveria?

Minulla on ollut mutta en silloin ymmärtänyt miten kätevä sellainen on. Kirjoittaa omia tuntemuksiaan toiselle. Silloin lapsena kirjoitettiin vaa  mitä tehdään, tai minä kirjoitin. Miten kirjoittamalla on helpompi ilmaista itseään kuin puhua silmätyaten. Ennen kirjoitettiin

Hei teille, vaikka en tiedä oletteko tekin naispuolisia vai miespuolisia vai mitä olette.

Pääasia että olette, vielä ja täälläkin.

Omassa elämässä nyt kipeä vaihe, kun ajattelen mitä vaan, ajatuksiin tulee tuo kummiystäväni. Ystäväksi hänet koin, mutta hänen kannaltaan en tiedä kuinka koki loppujen lopuksi. Aloitettuaan seurustelun ymmärsin kyllä vetäytyä yhteenpidosta, varsinkin ilmaistuaan sen jotenkin, en muista, käsitin vaan että toivoi saada olla omissa oloissaan. Ja siitä mietintöjä, oisiko sittenkin pitänyt rohkeampi olla. Nyt tedän miehensä etunimen, ja tyttärensä nimen murrosikään tulleen. Viime elokuulta vielä viestiteltiin, ja jos hän tiesi määränpäänsä lähestyvän, miksei kertonut sairaudestaan. Olisinko toiminut toisin? Lähtenyt saman tien missä olikaan, tapaamaan?

Ystävyys on aina lahjaa. Osaisipa arvostaa sitä paremmin!

Koetteko täällä samoihin ketjuihin kirjoittavat ystäviksi? Kavereiksi? Kirjekavereiksi? sitä kaiketi ei voida olla kun täällä ei voi niin avoimesti kirjoitella kuin kirjoittelisi jos tietäsi vain yksi lukee. Yksityisiä asioita ei kannata täällä useinkaan kertoa. Tietosuoja tärkeää asiaa. Vaikka ehkä aika usein tunteekin olevansa - ei-mitään - että on vaan ihminen ilman elämänhalua elämä täynnä vaikeuksia ja vastuksia.

Palaan vielä tuohon sukupuolikysymykseen. Jostain syystä välillä johonkin ketjuun helpompi vastata jos mieltää edellisen kirjoittaneen olettamakseen sukupuoleksi, paitsi jos käykin ilmi että onkin toista sukupuolta. Nyt lähinnä koen, että te MinäItse 89 ja Hantzki, jotka olette viimeisimmin tähän kirjoittaneet, olette ehkä eri sukupuolta kuin miksi olen teidät kummatkaan mieltänyt?

Keskustelua. Elä syytä itseäsi mistään. Jos surettaa niin sure, mutta älä jossittele. Se meni niinkun meni. Tässä päästäänkin varmaankin siihen et niin kauan kun on elämää on toivoa.

Voi että onkin kaunis ilta tänään. Linnut laulaa, peipon liverrys kuuluu ylimpänä ja on jopa melko lämpähkö. Kaipaan lämpöä ja aurinkoa. Kaipaan niin paljon että välillä kipeää tekee. Ja tervehdin aurinkoa irvistäen kun ulos pääsin, ajattelin sen joksikin hymyn tapaiseksi. En voi sille minkään, se vaan niin kirkkaasti helottaa taivaalla. Jos tulee lumimyräkkä niin se on lievemmin sanoen masentavaa. Mutta kyllä se kevät sieltä tekee tuloaan.

Mielenkiintoinen tuo kommenttisi että miksikä kokee muut kirjoittelijat täällä.. sitähän voi ihminen tietysti toivoa vaikka mitä. Mutta kirjoittelijoita on niin erilaisia. Joku voi kirjoittaa vain omaa tuskaansa viis veisaten siitä että mitä laittaa tai lukeeko kukaan. Toinen voi hakea apua, synkemmillä hetkillä jotain tuen tapaista.. Ei oma mieli sentäs kaikkea kestä. Mutta völillä luen ja körsin mukana ja sitö haluaidi tavallaan välittää sitö tunnetta että mä ymmärrän ja että mustakin tuntuu pahalta se että susta tuntuu niin pahalta. Että välitän kyllä ja olen kiinnpstunut muiden kirjoitelmista. Epäsuorastihan vastauksia saa jos saa. Jos hoksaa kysyä saa ehkä parempaa keskustelua

Joo.. joskus on vaokea tietää sukupuolta.. totta. Keskustelua nimimerkin oletan olevan mies. Kerrotaan nyt selvyyden vuoksi että minä olen nainen. minuakin kiinnostaa muiden sukupuolet. Ja iät myös. En esimerkiksi lähtenyt lukemaan/kirjoittamaan erään nimimerkin sivustolle, koska olin varma että hän on vanha mies..

Tämä oli se johon minä ajattelin voivani avata vähän sanallista arkkuani myös. Minäitse89 on keksinyt monia hyviä aiheita tänne tukinettiin! Minä ajattelin aluksi että minäitse89 on nainen. Mutta ilmeisesti ei olekaan..

Auringonkukkasen tsemppiviestit käyn välillä lukemassa joka on ensimmäisillä sivuilla. Eihän hänestäkään tiedä että onko hän nainen vai mies mutta olen olettanut että nainen.

Keskustelua. Jos sinua kiinnostaa jonkun kirjoittama teksti niin lue sitten sitö ja kommentoi sitä. Tai kirjoittele omiasi.

Jos ajatellaan kirjailijaa. Jonka testi siis kiinnostaa. Niin sinähän luet hänen kirjoittamaa testiä. Mutta et ikinä (todennäköisesti) tapaa kirjailijaa. 🙂

Sellasta painavaa sanaa kirjoittaidin vielä että minä en ota vastuuta siitä jos joku tekee itsemurhan todella. Koska minä olen jo kerran yrittänyt auttaa sellaista henkilöä ja se ei auttanut. Sellaista henkilöä ei voi auttaa. Ei ketään voi "pelastaa". Kai ihmiset nyt jo sen käsittävät. Ihmisten pitää saada yhdessäkin olla omia itsejään.

En nyt käy terapeutin luona. Ahdistus on käsiteltävä jotenkin muuten. Ei kyllä ole käynyt mielessä viiltely. Mutta en vähättele kenenkään toisen kohtaloa. Jokainenhan etsii ymmärtävää. Mutta minä en vähättele ollenkaan tätä kirjoitettua muotoa. Chateissahan ne yrittävät saada meidät tapaamaan muita ihmisiä vaikka väkisin. Vai mitä? Paitsi nyt.

Nyt nimenomaan ei saa tavata ketään. Tukinetin käyttö on nousun valtavasti. On yhtäkkiä noussut tärkeäksi että on muitakin jotka ymmärtävät ja saa yksinkertaisesti vain seuraa. Nyt en keksi näillä aivoillani muuta, väsynyt aivan kamalasti ja kello jo myöhä. Mutta halusin kuitenkin kirjottaa ny jotain

Olen mies. Kyllä minussakin sitä herkkyyttä on mistä Hantzkikin on puhunut. Se on vaan niin julmaa tässä kovassa maailmassa, että herkkä ei saisi olla yhtään. Ja kyllä minäkin pystyn olemaan kova, jos tilanne on sellainen. Esim. jos tulisi sota, niin tuskin minä sitä panikoisin. Tämä nyt oli vain esimerkki. Mutta ihmisissä on niin hirveästi eri puolia. Minusta ihminen ei ole koskaan vain yhdenlainen. Vai mitä ootte mieltä?

Tiedän tuon suru vaiheen keskustelua. Minun hyvä ystäväni teki itsemurhan 2014, joten tiedän täysin kuinka tuo suru voi kummitella päässä. Minä luin eräästä kirjasta mielenkiintoisen ajatuksen: Että ihminen loppujen lopuksi suree itseään. Ja se on mielestäni täysin oikein. Ihminen tutkii omaa sisintään ja tunnustelee että miltä suru itsessä tuntuu. Ja siinä ei ole mitään pahaa. Ihmisen kuuluu olla vähän itsekäs. Mielestäni se on täysin normaalia.

Itsellä oli joskus vaikeuksia tuon itsekkyyden takia, kun olin liiankin kilti ja muut huomioon ottava. Mielestäni, jos nyt sitten ajatellaan että ihminen on loppujen lopuksi yksin maailmassa, niin hyvänlainen itsekkyys on tervetullutta.

Hantzki, minulla myös välillä kovaa ahdistusta. Klassinen musiikki auttaa minun kohdallani siihen aika hyvin. Se on totta että ihmistä ei pysty pelastamaan muu kuin ihminen itse. Toki neuvoja voi antaa, mutta aivan niin kuin Sartrekin totesi: ihminen on radikaalísti vapaa. Että ainut mitä ihmisellä loppu peleissä on, on vapaus valita. Jotkut sitten valitettavasti valitsee itsemurhan. Olen paljon miettinyt syitä, miksi jotkut tekee itsemurhan ja kai se on sitä sitten että siihen ajautuu, aivan niin kuin ketjureaktiossa. Että ensin alkaa juomaan ja sitten menee rahat ja sitten mielenterveys ja ihminen onkin sitten jo niin pohjalla ettei hän pääse enää ylös.

Tuntuu vain siltä että täytyisi saada jokin mielekkyys elämään. Eihän tämä elämä voi olla vain hyvän olon maksimointia? Vai voiko? Elämä vain välillä tuntuu niin kovin vaikealta. Se on im-ajatusten perimmäinen syy. Että elämä on vaikeaa ja se että ei löydä tarkoitusta elämälleen. Koska kyllä sitä täytyy jotain tehdä elämässä ja saada aikaan. Ei tämä voi olla vain oleilua...

• Muokattu kirjoittajan toimesta 4 vuotta, 7 kuukautta sitten. Syy: Kirjoitusvirhe
• Muokattu kirjoittajan toimesta 4 vuotta, 7 kuukautta sitten. Syy: Korjailu

Jatkuvaa im-ajatuksissa pyörimistä tämä elämä. Ei ole kyllä helppoa. Ei alkuunkaan...

Niin taisi käydä, kumpikin olitte vastakkaisia.kuin mikä mielikuva oli syntynyt. Olen samoin kuin sinä Hantzki, nainen. Sinä MinäItse89, oletkin mies. Hyvä, että teissä miehissäkin on herkkiä ihmisiä. Pääasia, sama planeetta, sama koostumus: ihmisiä jokainen...

Tuo mielekkyys.... olet MinäItse89 tuonut julki siinä määrin usein tämän mistä mielekkyys voi syntyä. Kirjoitat siitä ettet koe elämää mielekkääksi. Kipuja, sisäänpäin elämää? vai elämättömältä tuntuvaa aikaa? Totaalinen kaikesta luopuminen ei ole vastaus. Meissä on elämä, sisällämme eletty elämä, ulkopuolella se mitä edessä, vielä elämätön aika.

Kun miettii noin vakavia, kuin sinä MinäItse89,  eikö se kerro jotain jo luovutetusta? Mutta ei vielä uuteen mihin voi energian suunnata?  Siihen on elämän aikana saanut oppia; kaikkea ei saa pitää, ei voi, ihmiset kääntävät selkänsä tai joku virus koettaa viedä kaiken? Tai muuten töpeksii elämänsä aikana, eikä voi kuin ehkä vaihtaa suuntaa uudestaan voimien palauduttua. Da capo al fine. Uudelleen alusta, niin nuoteissakin lukee...